30-kriisi -keskustelussa kipuilee ihmiset joilla on ns. valmis elämä

Älä menetä toivoa, rakas. Tee hyvää muille, auta muita. Se eheyttää. 

Tunnista myös rehellisesti laiskuus. 

Niin, no, on eriasta kipuilla normaaleja ikäkriisejä kuin traumaattista menneisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

On puoliso, lapsi tai pari, opinnot tehty ja työtä. Mulla ei ole mitään noista ja taitaa olla aika epävarmaa tuleeko olemaankaan. Nuorena alkaneen masennuksen ja myöhemmin saatujen traumojen takia olen todella yksinäinen ja osittain syrjäytynyt. Virallisesti olen opiskelija mutta on vähän siinä ja siinä saanko tehtyä opinnot loppuun vai eikö pää kestä/riitä, sinänsä paljon ei olisi jäljellä. Kyllä mä sen ymmärrän että ei erilainen elämäntilanne tarkoita kivuttomuutta, mutta tuli vähän paha olo noita lukiessa siitä että mulla ei todellakaan ole yhtään mitään enkä tiedä tuleeko joskus olemaan vai jäänkö kokonaan osattomaksi.

Ainahan tuo sama toistuu noissa ko. keskusteluissa. Ihmiset joilla on periaatteessa kaikki ja jotka ovat eläneet elämää onnellisten tähtien alla valittavat, koska ilmeisesti jokaisen on saatava valittaa jostakin. Valitetaan kun ei ole tarpeeksi rahaa, valitetaan kun alkaa ilmestymään ryppyjä, valitetaan kun tuntuu, että kaikki on jo koettu. Valitetaan, valitetaan ja valitetaan.

Lukemalla tuollaisia ketjuja sitä melko nopeasti tajuaa mitä on normaali elämä ja miten kaukana siitä itse on.

Kun itsellä ei ole perhettä, kumppania, työpaikkaa, koulutusta tai omaisuutta, eikä tule koskaan olemaan, niin ei sitä voi käsittää miten lähes täydellistä elämää elävät ihmiset kehtaavat valittaa.

Onhan se paljon, että on sentään jotain opintoja tekemässä.

On tosi negatiivista puhua "kesken jääneistä opinnoista" tai muusta sellaisesta ikään kuin se tieto ja kokemus siirtyisi lopullisesti tililtä päähän vasta tutkintopaperin myötä. Jos opinnot jää vähän kesken, niin voi vaikka käydä avoimessa jotain muita kursseja ja sitten se sama työmäärä onkin täynnä kuin muilla.

Nyt on viimeinen tilaisuus , jos olet nainen ja haluat esim. perheen, niin pistä verkot vesille ja HETI!

- nettideittiä yms. jos kumppanikin puuttuu.  30-vuotiaat ovat jo realistisempia kumppanin haussa eli rohkeasti vaan etsimään. Miehille naisen työ yms. status ei ole tärkeää muutenkaan, muista se.  Ei tosin kaikille naisillekaan.

Sama opiskelujen kanssa, että kovaa viime hetken tsemppiä peliin.

Vielä siis ehdit, ei ole liian myöhäistä iän puolesta - sinulla on vielä n. 10 hyvää aikuisvuotta jäljellä.

- jos olisit 40v. ja NAINEN - niin tilanne olisi jo vallan toinen...

Ja vaihda vaikka opiskelualaa välillä johonkin helpompaan ja opiskele eka tutkinto loppuun samalla tai myöhemmin, jos se tökkii niin paljon, ettei valmista vain tällä hetkellä tule.   Tai tee vain töitä välillä.

Joskus pitää tehdä radikaalejakin ratkaisuja. Mutta nämää ratkaisut pitää tehdä tarkoin harkiten!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On puoliso, lapsi tai pari, opinnot tehty ja työtä. Mulla ei ole mitään noista ja taitaa olla aika epävarmaa tuleeko olemaankaan. Nuorena alkaneen masennuksen ja myöhemmin saatujen traumojen takia olen todella yksinäinen ja osittain syrjäytynyt. Virallisesti olen opiskelija mutta on vähän siinä ja siinä saanko tehtyä opinnot loppuun vai eikö pää kestä/riitä, sinänsä paljon ei olisi jäljellä. Kyllä mä sen ymmärrän että ei erilainen elämäntilanne tarkoita kivuttomuutta, mutta tuli vähän paha olo noita lukiessa siitä että mulla ei todellakaan ole yhtään mitään enkä tiedä tuleeko joskus olemaan vai jäänkö kokonaan osattomaksi.

Ainahan tuo sama toistuu noissa ko. keskusteluissa. Ihmiset joilla on periaatteessa kaikki ja jotka ovat eläneet elämää onnellisten tähtien alla valittavat, koska ilmeisesti jokaisen on saatava valittaa jostakin. Valitetaan kun ei ole tarpeeksi rahaa, valitetaan kun alkaa ilmestymään ryppyjä, valitetaan kun tuntuu, että kaikki on jo koettu. Valitetaan, valitetaan ja valitetaan.

Lukemalla tuollaisia ketjuja sitä melko nopeasti tajuaa mitä on normaali elämä ja miten kaukana siitä itse on.

Kun itsellä ei ole perhettä, kumppania, työpaikkaa, koulutusta tai omaisuutta, eikä tule koskaan olemaan, niin ei sitä voi käsittää miten lähes täydellistä elämää elävät ihmiset kehtaavat valittaa.

Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:

Onhan se paljon, että on sentään jotain opintoja tekemässä.

On tosi negatiivista puhua "kesken jääneistä opinnoista" tai muusta sellaisesta ikään kuin se tieto ja kokemus siirtyisi lopullisesti tililtä päähän vasta tutkintopaperin myötä. Jos opinnot jää vähän kesken, niin voi vaikka käydä avoimessa jotain muita kursseja ja sitten se sama työmäärä onkin täynnä kuin muilla.

Kesken jäävät opinnot tuppaavat olemaan varsinainen kivireki - varsinkin jos niihin on ladannut jotain status- tai muita odotuksia, tiedostamattaankin...

Mutta tietyssä iässä perhe kannattaa priorisoida kärkeen, jos esim. esim. haluaa lapsia ja on nainen - uran ehtii myöhemminkin, mutta biologiaan ei voi vaikuttaa...

Samaten varsin pienituloinenkin 30-vuotias voi yhä saada oman asunnon jostain pikkukaupungista, mutta jossain Hesassa se on jo vaikeampaa hintojen takia...

Aloittajan kannattaa miettiä paperilla, että mitä haluaa ja eritoten miksi haluaa?

- mitä sydän sanoo?

Onko tuo nyt mikään ihme? Kolmenkympin jälkeen normaali ihminen on käytännössä saavuttanut kaiken, mitä ihminen elämältään haluaa. On ammatti, perhe, työpaikka, asunto, sijoituksia. Tämän jälkeen kaikki on vain hienosäätöä ja olemassaolevien saavutusten maksimointia. Ei tuossa iässä murehdita enää mistään perusjutuista vaan kriisi nimenomaan tulee, kun ei vielä näe sitä mitä tulevaisuudessa voisi olla ja tuntuu kuin kaikki olisi saavutettu. On onni, että ei ole enää pelkoa menestymisestä ja saavutuksista sillä ne on jo takanapäin, mutta samaan aikaan pitää kyetä näkemään mitä tulevaisuus voi meille normaalia elämää eläville tuoda.

Vierailija kirjoitti:

Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:

Onhan se paljon, että on sentään jotain opintoja tekemässä.

On tosi negatiivista puhua "kesken jääneistä opinnoista" tai muusta sellaisesta ikään kuin se tieto ja kokemus siirtyisi lopullisesti tililtä päähän vasta tutkintopaperin myötä. Jos opinnot jää vähän kesken, niin voi vaikka käydä avoimessa jotain muita kursseja ja sitten se sama työmäärä onkin täynnä kuin muilla.

Kesken jäävät opinnot tuppaavat olemaan varsinainen kivireki - varsinkin jos niihin on ladannut jotain status- tai muita odotuksia, tiedostamattaankin...

Mutta tietyssä iässä perhe kannattaa priorisoida kärkeen, jos esim. esim. haluaa lapsia ja on nainen - uran ehtii myöhemminkin, mutta biologiaan ei voi vaikuttaa...

Samaten varsin pienituloinenkin 30-vuotias voi yhä saada oman asunnon jostain pikkukaupungista, mutta jossain Hesassa se on jo vaikeampaa hintojen takia...

Aloittajan kannattaa miettiä paperilla, että mitä haluaa ja eritoten miksi haluaa?

- mitä sydän sanoo?

Pärjään ihan hyvin perheettömänä tai lapsettomana vaikka koko ikäni. Et sen puolesta ei hätää. Jonkun kivan miehen kanssa jakaisin mielelläni elämäni kyllä, tai vähintään osan vapaa-ajastani.

Kesken jääneet opinnot hiertää henkisesti, en ihan tiedä miksi, sillä ei se tutkintopaperi välttämättä mun tapauksessa työllistymistä auttaisi. Työasiat on täysin epäselvää ja epävarmaa aluetta mulle, olenhan mä osa-aikatyössä, mutta vähän kuin jumissa hommassa jossa mulla ei ole tulevaisuutta kovin pitkälle ja sitten pitäisi tietää mihin uuteen alkaa kun se päättyy.

Ap