Lue keskustelun säännöt.
Kadutko lapsien hankkimista? mies haluaa lapsia, minä en oikein tiedä...
31.08.2018 |
ollaan menossa siihen suuntaan että pian pitäis alkaa päättämään tehdäänkö niitä vai ei. Mies haluaa lapsia mutta sanoo että haluaa mielummin olla minun kanssani vaikka ilman niitä lapsia.
Minulla on selvät urasuunnitelmat ja haluan menestyä. Pelkään että lapset estäisi kouluttautumisen loppuun siihen ammattiin mihin pyrin ja pelkään että en voisi tehdä sitä työtä samalla panoksella lapsien takia.
Pelkään myös että jäisin yksinhuoltajaksi. Sitä pelkään eniten. Mitä jos mies ei osallistu lapsen hoitamiseen ja se onkin yhtäkkiä ihan vaan mun lapsi eikä miehen. Mitä jos koko suhde kariutuu lapsen tuoman lisäpaineen takia
Nuorempana halusin varmasti perheen mutta nyt kun katson tilannetta niin en vain koe että pystyisin siihen. Jaksan juuri ja juuri elämää tällaisenaan niin mitä jos olisi yksi ihminen huolehdittavana vielä... jäisin ihan yksin siihen kuitenkin ja en koskaan saavuttaisi uraan liittyviä tavoitteitani.
Neuvoja? vielä on hedelmällistä aikaa reilusti jäljellä että sinänsä ei kiire mutta pitäis suunnitella asioiden kulkua lähinnä ja sitä että millainen suhde meillä sitten on jos mies ei saa haluamiansa lapsia tai jos minä hankin ne lapset ja kaikki hajoaa käsiin
ps. pahoittelen sekavaa kirjoitusta
Kommentit (62)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mulla on vähän sama tilanne, tosin ikää taitaa olla enemmän kuin ap:llä.
Musta vähän tuntuu, ettei moni mies oikeasti tajua miten paljon se lapsi muuttaa elämää. Että helppo sanoa, että haluaa lapsia/lapsen, mutta sitten ei ajattele että miten se elämä ihan oikeasti muuttuu sen lapsen myötä. (Anteeksi stereotyyppinen ajatteluni, miehet sitä ja tätä...) Jotkut ajattelee, että se lapsi tulee vaan kivaksi lisäksi siihen elämään, ja elämä jatkuu suht samanlaisena sen kanssa, ja sitten tuleekin "yllärinä" se armoton väsymys, huolehtiminen, neuvolat, tarhaan kuskaamiset/hakemiset, loma-ajan hoitojärjestelyt, rahanmeno...ja siihen päälle vielä ajatukset niistä kaikista "mitä jos..." kauhuvisioista (mitä jos toiselle yhtäkkiä tapahtuukin jotakin, jää auton alle ja kuolee, sairastuu vakavasti, lapselle käy jotain...).
Juu...noita kun alkaa miettiä niin alkaa tulla olo että ei kiitos...
jep :| ei mun mies varmaan ainakaan oikeasti ymmärrä millaista se on, luulee tietävänsä
Eikös joskus ollut jossakin (:D) jotakin sellaisia vauvanukkeja, joita jotkut teinit saivat ottaa "hoitoon" ja testata milta tuntuisi olla huutavan pienen vauvan kanssa? Olikohan joku tv-sarja, jossa teinivanhemmuudesta unelmoiville teineille koetettiin takoa järkeä päähän, että mitä se elo vauvan kanssa sitten oikeasti olisi? Joku tuommoinen voisi olla hyvä ihan aikuisillekin :D
Tai sitten vaan tekee sitä vauvakuumeiselle ihmiselle, että herättää läpi yön 30 min. välein ja ja huutaa kurkku suorana läpi yön. Siitä sitten pirteänä uuteen päivään! Lisäksi laittaa tilisiirtona menemään toiselle tilille aina jonkun summan viikossa/kuukaudessa, niin näkee sitä rahanmenoakin. Saa vähän tuntumaa mitä se saattaa hyvinkin tod. näk. olla vauvan kanssa...
Tällä tavalla saa ainakin rahaakin säästöön. Oikean lapsen kanssa ne haihtuisivat savuna ilmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies "haluaa" lapsia, koska olettaa sinun hoitavan. Ja olettaa itse pääsevänsä avustajan rooliin ilman varsinaista vastuuta.
Olisiko hän vielä kiinnostunut vaippasulkeisista, jos sovitte, että hän on se, joka jää kotiin ja ottaa päävastuun lapsen hoidosta? Sinä lähtisit takaisin töihin heti kun olet toipunut synnytyksestä, ehkä noin kuukauden päästä. Sehän olisi luontevaa, kun hänen uransa on epävarmempi kuin sinun, ap.
Ja tietenkin hän hoitaa myös kodin, kotona kun päivänsä viettää.
Ja sinä jatkat iltamenojasi normaaliin tapaan, etkä nouse öisin, kun lapsi huutaa.
Näinhän nämä usein hoidetaan, sukupuolet tosin vaihtaen.
Vierailija kirjoitti:
Aika moni katuu lapsien hankkimista, vaikka ei myönnäkään sitä. Lapset toki tietysti rakkaita ja tärkeitä, mutta katuminen on enemmän niitä ajatuksia, että ennen lapsia asiat oikeastaan olivat hyvin/paremmin, oli enemmän aikaa, ei ollut koko ajan niin väsynyt jne.
Mitä lisäarvoa lapset toisivat elämääsi? Pystytkö kantamaan kaiken yksin, jos mies ei sitoudu?
Sulla on nyt faktojen toteaminen ja lasten saamisen katuminen menny sekaisin.
Voit miettiä, että ennen saikin nukkua hyvin, eipä ennen tarvinnut murehtia uskaltaako ostaa vaaleaa takkia vai onko entinen ensimmäisen kurasään jälkeen.
Katuminen on miettimistä, kumpa en olisi hankkinut lapsia. Syitä voi olla monia.
Monet, elleipä kaikki miettii, että voi kumpa saisi nukkua hyvin. Harvempi miettii, voi kumpa en olisi saanut lapsia, niin saisin nukkua hyvin.
En ole hetkeäkään katunut lapsiani. En ole mikään tyypillinen pullantuoksuinen ja hellä äitityyppi enkä edes pidä muiden lapsista. Omiani kuitenkin rakastan ja he ovat tuoneet elämääni äärettömän paljon hyvää. Koen, että elämäni on nyt täydempää ja rikkaampaa kuin ennen lapsia. En mielestäni ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä lasten vuoksi. Voin esim. harrastaa ja matkustella myös lasten kanssa. Nämä vähän isommat lapset ovat mitä parhainta seuraa niin arkena kotona kuin lomamatkoillakin. Olen myös pystynyt tekemään uraa ja saavuttamaan työelämässä itselleni asettamat tavoitteet.
Vierailija kirjoitti:
Mies "haluaa" lapsia, koska olettaa sinun hoitavan. Ja olettaa itse pääsevänsä avustajan rooliin ilman varsinaista vastuuta.
Olisiko hän vielä kiinnostunut vaippasulkeisista, jos sovitte, että hän on se, joka jää kotiin ja ottaa päävastuun lapsen hoidosta? Sinä lähtisit takaisin töihin heti kun olet toipunut synnytyksestä, ehkä noin kuukauden päästä. Sehän olisi luontevaa, kun hänen uransa on epävarmempi kuin sinun, ap.
Ja tietenkin hän hoitaa myös kodin, kotona kun päivänsä viettää.
Ja sinä jatkat iltamenojasi normaaliin tapaan, etkä nouse öisin, kun lapsi huutaa.
Näinhän nämä usein hoidetaan, sukupuolet tosin vaihtaen.
hän jäisi kuulemma mielellään kotiin lasten kanssa, mulla on paljon paremmat tulot kuin hänellä olisi edes jos olisi töissä joten parempi se ois sitten niin päin että mies jää kotiin.
Mä uskon että ei kuitenkaan jaksa sitä ja lopulta mulle jää kuitenkin enemmän hoidettavaksi. Ja itseä kans mietityttää se että miten se mies niitä lapsia kasvattaisi kun on enemmän aikaa heidän kanssaan. En usko että pitäisi tarpeeksi kuria lapsille ja lapset kasvaisivat riiviöiksi. Hän on tosi lepsu ihminen lasten suhteen, minä taas uskon enemmän sääntöihin jne...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kukaan normaali lapsiaan kadu.
Ei niin. Kyllä ihan muut asiat elämässä kaduttavat.
En kadu lasten hankintaa. Se harmittaa, ettei oma mielenterveys ole paremmalla tolalla ja opiskelin huonosti työllistävään ammattiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En missään nimessä. Aika hurjaa ja pelottavaa, kun niin moni tuntuu olevan sitä mieltä, että on ihan tavallista katua... Onko kyse nuoremmasta sukupolvesta? Eivät monet nuoret enää kestä itsekeskeisestä elämästä luopumista? Koska ainakaan minun (kohta 50v) laajassa kaveripiirissä ei ole katujia. Jos joku on, on salannut sen visusti, eikä ole näkynyt äitiydessä mitenkään.
En kadu. Tiesin että pikkulapsi aika tulee olemaan osaltaan aika hirveää, mutta tuo kestää vain sen 5 vuotta per lapsi. Halusin 2 lasta joista on seuraa toisilleen, vauva ajasta kummankaan kohdalla en ole mitenkään nauttinut mutta uskon että katuisin muutaman vuoden päästä jos olisin jättänyt toisen tai molemmat hankkimatta. Toteuttamatta ei ole mitään sellaisia haaveita joita en lasten kanssa joisi tehdä ja nautin siitä kun lapset ovat innoissaan ja kokevat uusia asioita :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kadu lapsen saamista vaikka jäin yh:ksi kuudeksitoista vuodeksi. Nykyinen mieheni sen sijaan katuu lasten tekoaan, koska joutui eroamaan ja muuttamaan pois lastensa luota toisen ollessa taapero, ja toisen mennessä eskariin. En tosin suurin surminkaan tekisi yhtään lasta enää lisää, juuri noista ap:n mainitsemista syistä. Ja monesta muusta syystä.
Itsellä vähän samanlainen tilanne kuin AP:llä, paitsi että mies ei vaadi/ halua myöskään lasta. Kaikki muut toitottavat, että pilaan sekä oman että mieheni elämän kun en halua lasta. Olemme hyvin toimeentulevia työssäkäyviä, naimisissa 4 vuotta ja kaikki hyvin. Ikää 35 vuotta eli pitäisi nyt viimeistään alkaa yrittää, mutta kun EN halua. Uskon että katuisin. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että olin aiemmin vahingossa raskaana noin 3 kuukautta nykyiselle miehelleni. Päätyi keskenmenoon, joka oli elämäni pelastus. Raskausaika ainakin on ihan hirvittävää, neuvolassakin vaan hoettiin että naisen pitää,pitää,pitää, ei saa, ei saa, ei saa ja muista, että miehen elämä ei saa muuttua tai hän lähtee. Nainen jää asian kanssa yksin jo heti raskausaikana, siksi ei kannata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos epäilyttää ja/tai on unelmia joita haluaa toteuttaa, niin älä tee lapsia!
Yhdelle tutulle kävi niin, että mies halusi lapsen. Tuttuni epäröi, mutta suostui, koska mies vaikutti niin innostuneelta ja sitoutuneelta asiaan. Kävikin sitten niin, että raskausaikana mies löysi toisen naisen! Taisi tuleva arki sittenkin alkaa ahdistaan miestä. Näin käy, kun asioita ei ajatella realistisesti vaan pilvilinnojen kautta. Valitettava tapaus.
Ura? Mitä se antaa lapseen verrattuna?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viisi prosenttia lapsettomista sterilisoiduista katuu sterilisaatiotaan, ja muutama prosentti suomalaisista vanhemmista katuu lasten hankintaa.
Kumpaankin valintaan liittyy suurin piirtein samansuuruinen katumisen riski. Aina joku katuu, siitä ei pääse mihinkään. Ei tuon asian päättämisessä auta muu kuin itsetuntemuksen kehittäminen ja elämänkokemus. Pitää itse oivaltaa, kumpi kaduttaa juuri omalla kohdalla todennäköisemmin.
Katumisen riski on kuitenkin molemmissa vaihtoehdoissa aika pieni, valtaosa ihmisistä on tyytyväisiä valintaansa.
Vierailija kirjoitti:
Ura? Mitä se antaa lapseen verrattuna?
Uraa ihminen joutuu tekemään todella pitkään, hankki lapsia tai ei. Ei kannata ajatella että joudut valitsemaan uran ja perheen välillä. Suurin osa ihmisistä voi saada molemmat.
Vierailija kirjoitti:
Ura? Mitä se antaa lapseen verrattuna?
Tämän ymmärtäisin paremmin, jos siihen sisältyy esim. taloudelliset seikat. Sitten taas voi olla, että jotkut kokevat, että on hyväksyttävämpää tai helpompaa sanoa haluavansa keskittyä uraan, jos oikeasti ei halua myöntää että ei vain yksinkertaisesti halua lapsia, tai ei ehkä ole myöntänyt sitä itselleenkään. Tai ei ole varma asiasta. Silloin kun lapsen haluaa, niin noilla asioilla ei ole merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ura? Mitä se antaa lapseen verrattuna?
Uraa ihminen joutuu tekemään todella pitkään, hankki lapsia tai ei. Ei kannata ajatella että joudut valitsemaan uran ja perheen välillä. Suurin osa ihmisistä voi saada molemmat.
Ehkä pitkään, oli lapsia tai ei. Ei sekään ole automaatio: mun mies putosi sairastumisen myötä työelämästä jo kolmekymppisenä ja itse downshiftailen itseäni ulos oravanpyörästä nyt nelikymppisenä. Ei edes kuuluta nykyajan pätkätyöläisiin, joille ura on vielä lyhyempi tai epävarmempi. Elämässä tapahtuu myös hallitsemattomia asioita, oli lapsia tai ei. Lapsiluvun monet voivat nykyään päättää, se on totta.
En kadu. Minulla ei ollut ikinä vauvakuumetta. Mutta nyt kun olen tutustunut poikaan 8 kuukautta rakkauden määrä on rajaton. Itse tein ennen lasta uran, mutta uran voi tehdä vaikka lapsen saisi nuorempanakin. Vanhempainvapaa on ohi silmänräpäyksessä ja sitten voi tehdä valinnan luoda ura ja olla hyvä äiti olemalla läsnä lapselleen kun siihen on mahdollisuus. Mutta jokainen tekee omat valintansa ja ne eivät kuulu muille. Tällä palstalla haukutaan nuoremmat ja vanhemmat äidit sekä uraäidit ja kotiäidit.
Vaimo halusi aikanaan lapsia ja minä olin ennemminkin ajatellut jäädä lapsettomaksi. Suostuin kuitenkin lasten hankkimiseen, koska se oli vaimolle niin tärkeä asia.
Kahdeksan vuoden kokemuksella voin sanoa, että rankkaa on ollut, rankempaa kuin luulin. Monasti olen ollut aikalailla uupunut kaikkeen siihen, mitä pienten lasten vanhemmuus aiheuttaa. Paljon asioita on jäyt tekemättä, koska pienet lapset väkisinkin rajoittavat tekemisiä.
Kadunko sitten lasten hankkimista? En missään tapauksessa! Kaikesta huolimatta lapset ovat parasta elämässäni ja he tuovat jotain aivan ainutlaatuista syvyyttä ja tarkoitusta elämään - sellaista, jota ei saa työssä menestymällä tai maailmalla matkustelemalla.
Tässä yhdistyy kaikki kliseet mitä lapsen tehneet ajattelevat kun puhutaan vapaaehtoisesta lapsettomuudesta.
Voin sinuakin lohduttaa, että kuolinvuoteella sinuakin pitää kädestä kiinni mitä luultavimmin hoitaja ei lapsesi. Harvemmin olen omaisia kuolinvuoteella nähnyt. Montaa olen ollut pitämässä kädessä kuolin hetkellä enkä sujua ole ollut kenellekään.