Lue keskustelun säännöt.
Kadutko lapsien hankkimista? mies haluaa lapsia, minä en oikein tiedä...
31.08.2018 |
ollaan menossa siihen suuntaan että pian pitäis alkaa päättämään tehdäänkö niitä vai ei. Mies haluaa lapsia mutta sanoo että haluaa mielummin olla minun kanssani vaikka ilman niitä lapsia.
Minulla on selvät urasuunnitelmat ja haluan menestyä. Pelkään että lapset estäisi kouluttautumisen loppuun siihen ammattiin mihin pyrin ja pelkään että en voisi tehdä sitä työtä samalla panoksella lapsien takia.
Pelkään myös että jäisin yksinhuoltajaksi. Sitä pelkään eniten. Mitä jos mies ei osallistu lapsen hoitamiseen ja se onkin yhtäkkiä ihan vaan mun lapsi eikä miehen. Mitä jos koko suhde kariutuu lapsen tuoman lisäpaineen takia
Nuorempana halusin varmasti perheen mutta nyt kun katson tilannetta niin en vain koe että pystyisin siihen. Jaksan juuri ja juuri elämää tällaisenaan niin mitä jos olisi yksi ihminen huolehdittavana vielä... jäisin ihan yksin siihen kuitenkin ja en koskaan saavuttaisi uraan liittyviä tavoitteitani.
Neuvoja? vielä on hedelmällistä aikaa reilusti jäljellä että sinänsä ei kiire mutta pitäis suunnitella asioiden kulkua lähinnä ja sitä että millainen suhde meillä sitten on jos mies ei saa haluamiansa lapsia tai jos minä hankin ne lapset ja kaikki hajoaa käsiin
ps. pahoittelen sekavaa kirjoitusta
Kommentit (62)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi muuttaa aivan kaiken. 17 vuoden kokemuksella :). Meillä oli mies vauvakuumeessa, minä "no okei, okei, yksi"-mentaliteetilla. En siis innoissani. Saatiin yksi "saa tulla jos on tullakseen" -lapsi. Erottiin sitten myöhemmin siksi, koska näkemykset lapsiluvusta eivät kohdanneet (se yksi ei miehelle riittänytkään), ja toisen päätä on täysin mahdoton kääntää näin isoissa asioissa niin, ettei jompikumpi katkeroituisi. Hyvin kävi; nykyään exällä on toivomansa suurperhe, ja minä avioiduin myöhemmin uudelleen velamiehen kanssa. Ihan hyvä äiti minustakin tuli, mutta elämä olisi voinut olla ihan yhtä hyvää lapsettomanakin. Vauvakuumetta en saanut koskaan.
ymmärrän :/ kiva kuitenkin kuulla että kaikki sujui lopulta hyvin. Mullakaan ei oo tähän mennessä ollut yhtään vauvakuumetta. Joskus ollut vaan sellainen fiilis että kai se on pakko tehdä lapsia sitten joskus. Nyt vaan se joskus lähestyy ja alkaa ahdistamaan
Kyllä se meni ihan hyvin, ilman suurempia tunnekuohuja. Eikä ole pakko tehdä lapsia, mutta ymmärrän tunteen; normi on etenkin naisille ollut tosi vahva. Itse taivuin sen ja silloisen puolison tahdon alla, nuorena, alttiina vaikutteille, ilman internettiä, vertaistukea ja vielä ysäreiltä kaikuja saaneessa maailmassa (kyllä, tuppukylän tyttöjä), jossa vapaaehtoinen lapsettomuus ei vielä ollut todellinen ja hyväksytty vaihtoehto. En ihan oikeasti pysty suosittelemaan näin isoa elämänmuutosta ilman omaa sisäistä paloa vanhemmuuteen, mutta toisaalta, kyllä siihen kasvaa, jos sille tielle lähtee. Lapset kasvattavat vanhempiaan. Ja ovat ne rakkaita, joka tapauksessa, ilman sitä vauvakuumettakin...jos väliin raskaitakin, mutta niinhän ne kuumeillutkin lapset ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä hyvä ihminen lisäänny, jollet ole asiasta varma! Lapsi kyllä aistii...
tätä pelkään kanssa. Olen jopa nähnyt painajaisia siitä että minulla on lapsi jota en halua ja koitan kokoajan jättää sitä johonkin matkan varrelle :( kamalaa..
Olen opiskellut vielä sellaista alaa että tiedän kasvatuksesta ja ihmismielestä paljon joten en todellakaan haluaisi turmella ketään ihmislasta kylmällä käytökselläni
ap
Se että kysyy itseltään kysymyksen "Tulisikohan minusta oikeasti hyvä vanhempi lapselle?" tarkoittaa sitä, että on ajatellut asiaa enemmän kuin hyvin suuri osa ihmisistä ja on varmasti hyvä kasvattaja.
Moni vain tuuttaa lisää lapsia maailmaan ilman huolia ja murheita.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kaksi lasta. Ensimmäinen lapseni syntyi kun olin 25-vuotias ja olin ollut vakityössä 4 vuotta. Toinen lapsi syntyi 4 vuotta myöhemmin kun olin työtön. Toki äitiyspäivärahani oli melko suuri koska se laskettiin vielä edellisen vuoden tulojen mukaan ja silloin olin ollut vielä koko vuoden töissä.
Menimme naimisiin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mies oli töissä normaalisti koko ajan.Erosimme kun lapset olivat 5 ja 9 vuotiaat. Yksinhuoltajuus on ollut paljon helpompaa, myös alkuvaiheessa kun mulla oli rahahuolia, kuin mitä parisuhde viimeiset vuodet oli.
Kaikenlaista sitä voi ihminen katua, minua kaduttaa ainoastaan se etten lähtenyt avioliitosta aiemmin.
Lapsiani en ole katunut koskaan.
liittyikö lapset mitenkään eroon? muuttuiko suhteenne lasten myötä? vai oliko vaan "väärä" mies?
aå
Mua ahdistaa ajatus siitä että mun kohdussa kasvaisi lapsi. Siis että tuolla mun mahassa olisi joku. Myös jos kuvittelen vaikka imetystilannetta, että mulla olisi vauva sylissä jota pitäisi imettää, ajatus tuntuu oudolta ja hieman vastenmieliseltä. Ja kaikki se hoivaaminen 24/7, läsnäoleminen koko ajan. Se että pitäisi jatkuvasti olla opettamassa jotain asiaa, joitain asioita 1000 kertaa. Ja miten ahdistavalta tuntuisi, kun tietää että ei oleitse 110% mukana siinä hommassa rakkaudella, säälittäisi se lapsi. En vaan näe sitä mielekkäänä, se ei vaan tunnu mukavalta ajatukselta hankkia niitä lapsia. Joo, tottakai siitä saa myös paljon, rakkautta yms. En koe kuitenkaan kaipaavani sellaista rakkautta, olenko sitten outo vai mitä. En tiedä, mutta oikeasti suosittelen että ap harkitsee sitä lastenhankintaa, jos yhtään tältä tuntuu :)
mulla on vähän sama tilanne, tosin ikää taitaa olla enemmän kuin ap:llä.
Musta vähän tuntuu, ettei moni mies oikeasti tajua miten paljon se lapsi muuttaa elämää. Että helppo sanoa, että haluaa lapsia/lapsen, mutta sitten ei ajattele että miten se elämä ihan oikeasti muuttuu sen lapsen myötä. (Anteeksi stereotyyppinen ajatteluni, miehet sitä ja tätä...) Jotkut ajattelee, että se lapsi tulee vaan kivaksi lisäksi siihen elämään, ja elämä jatkuu suht samanlaisena sen kanssa, ja sitten tuleekin "yllärinä" se armoton väsymys, huolehtiminen, neuvolat, tarhaan kuskaamiset/hakemiset, loma-ajan hoitojärjestelyt, rahanmeno...ja siihen päälle vielä ajatukset niistä kaikista "mitä jos..." kauhuvisioista (mitä jos toiselle yhtäkkiä tapahtuukin jotakin, jää auton alle ja kuolee, sairastuu vakavasti, lapselle käy jotain...).
Juu...noita kun alkaa miettiä niin alkaa tulla olo että ei kiitos...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
mulla on vähän sama tilanne, tosin ikää taitaa olla enemmän kuin ap:llä.
Musta vähän tuntuu, ettei moni mies oikeasti tajua miten paljon se lapsi muuttaa elämää. Että helppo sanoa, että haluaa lapsia/lapsen, mutta sitten ei ajattele että miten se elämä ihan oikeasti muuttuu sen lapsen myötä. (Anteeksi stereotyyppinen ajatteluni, miehet sitä ja tätä...) Jotkut ajattelee, että se lapsi tulee vaan kivaksi lisäksi siihen elämään, ja elämä jatkuu suht samanlaisena sen kanssa, ja sitten tuleekin "yllärinä" se armoton väsymys, huolehtiminen, neuvolat, tarhaan kuskaamiset/hakemiset, loma-ajan hoitojärjestelyt, rahanmeno...ja siihen päälle vielä ajatukset niistä kaikista "mitä jos..." kauhuvisioista (mitä jos toiselle yhtäkkiä tapahtuukin jotakin, jää auton alle ja kuolee, sairastuu vakavasti, lapselle käy jotain...).
Juu...noita kun alkaa miettiä niin alkaa tulla olo että ei kiitos...
jep :| ei mun mies varmaan ainakaan oikeasti ymmärrä millaista se on, luulee tietävänsä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi muuttaa aivan kaiken. 17 vuoden kokemuksella :). Meillä oli mies vauvakuumeessa, minä "no okei, okei, yksi"-mentaliteetilla. En siis innoissani. Saatiin yksi "saa tulla jos on tullakseen" -lapsi. Erottiin sitten myöhemmin siksi, koska näkemykset lapsiluvusta eivät kohdanneet (se yksi ei miehelle riittänytkään), ja toisen päätä on täysin mahdoton kääntää näin isoissa asioissa niin, ettei jompikumpi katkeroituisi. Hyvin kävi; nykyään exällä on toivomansa suurperhe, ja minä avioiduin myöhemmin uudelleen velamiehen kanssa. Ihan hyvä äiti minustakin tuli, mutta elämä olisi voinut olla ihan yhtä hyvää lapsettomanakin. Vauvakuumetta en saanut koskaan.
ymmärrän :/ kiva kuitenkin kuulla että kaikki sujui lopulta hyvin. Mullakaan ei oo tähän mennessä ollut yhtään vauvakuumetta. Joskus ollut vaan sellainen fiilis että kai se on pakko tehdä lapsia sitten joskus. Nyt vaan se joskus lähestyy ja alkaa ahdistamaan
Mulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta. Siitä huolimatta muistan myös itse hieman nuorempana ajatelleeni että kai niitä lapsia täytyy sitten joskus hankkia kun se vähän niinkun kuuluu elämään. Nyt olen 30v, enkä ole lapsia hankkinut, enkä aio hankkia. Ei mun tosiaan ole mikään pakko, niinkun ei ole kenenkään muunkaan pakko. Harmittaa kyllä oikeasti vanhempieni puolesta, kun olen heidän ainut lapsensa, niin jäävät ilman lapsenlapsia. Mutta silti ajattelen enemmän itseäni ja onnellisuutta, loppuelämääni, miten haluan sen viettää.
Tiedän yhden perheen, jossa neljä lasta, ja heistä ei kukaan hankkinut lapsia (ovat jo ymi 50 v., vanhemmat n. 80 v).
Lapsenlapsi on lahja , ei päivänselvyys... Vanhempien odotukset lastensa perhemuotoa ja -kokoa kohtaan ovat rasittavia ja raskaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monta muuta asiaa elämässäni olisi saanut jäädä tekemättä, mutta lapsiani en kadu. He ovat upeita, rakkaita, valtava lahja. He ovat tulevaisuus, jatkumo, elämä itse.
Mutta toki ymmärrän, että jos ei kykene rakastamaan toista ei tietenkään voi revetä vanhemmaksi.
Lapset eivät ole este uralle, ja ura varmaankin pitelee sinua kädestä kuollessasi, kuten rakkaat toisilleen tekevät.
Kadun!!!! Älä hanki vaan pidä oma pääsi ja etsi fiksumpi mies joka ei myöskään halua. Heitäkin vielä löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ollut koskaan vauvakuumetta, mutta 35 ikävuoden molemmin puolin sain lapset (2). Vaikka tavallaan lapsen halusin, epäilytti hirveästi. Kaikki meni kuitenkin omalla painollaan ihan luontevasti, vaikka varsinkin ensimmäinen vauva oli haastava, ei nukkunut jne. En tunne kuin yhden ihmisen, joka on katunut. Ja hänelläkin se liittyi siihen, että jätti miehensä ja olisi halunnut yli kolmekymppisenä juosta joka viikonloppu kapakoissa. Tottakai niitäkin, jotka katuvat, on. Mutta ei se kauhean yleistä ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kaksi lasta. Ensimmäinen lapseni syntyi kun olin 25-vuotias ja olin ollut vakityössä 4 vuotta. Toinen lapsi syntyi 4 vuotta myöhemmin kun olin työtön. Toki äitiyspäivärahani oli melko suuri koska se laskettiin vielä edellisen vuoden tulojen mukaan ja silloin olin ollut vielä koko vuoden töissä.
Menimme naimisiin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mies oli töissä normaalisti koko ajan.Erosimme kun lapset olivat 5 ja 9 vuotiaat. Yksinhuoltajuus on ollut paljon helpompaa, myös alkuvaiheessa kun mulla oli rahahuolia, kuin mitä parisuhde viimeiset vuodet oli.
Kaikenlaista sitä voi ihminen katua, minua kaduttaa ainoastaan se etten lähtenyt avioliitosta aiemmin.
Lapsiani en ole katunut koskaan.
liittyikö lapset mitenkään eroon? muuttuiko suhteenne lasten myötä? vai oliko vaan "väärä" mies?
aå
Mun osaltani lapset eivät olleet missään vaiheessa eron syy, vaan ehkä syy miksi eron ottaminen pitkittyi. Se joka puolelta iskostettu "ydinperhe on paras perhe"-ajattelumalli piti avioliitossa joka oli muuttunut ahdistavaksi kaikille.
Mies muuttui vuosien varrella arvaamattomaksi virtahevoksi olohuoneessa ilman alkoholiongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monta muuta asiaa elämässäni olisi saanut jäädä tekemättä, mutta lapsiani en kadu. He ovat upeita, rakkaita, valtava lahja. He ovat tulevaisuus, jatkumo, elämä itse.
Mutta toki ymmärrän, että jos ei kykene rakastamaan toista ei tietenkään voi revetä vanhemmaksi.
Lapset eivät ole este uralle, ja ura varmaankin pitelee sinua kädestä kuollessasi, kuten rakkaat toisilleen tekevät.
Tosi kiva kuulla että sulle lapset ovat tärkeitä, se on oikeasti hienoa. Niin pitäisi kaikille vanhemmille ollakin.
Oliko kommenttisi kuitenkin tarkoitettu hieman ns. sohaisemaan muurahaispesää? Eikö nuo nyt ole jo vähän kuluneita läppiä tämän aihepiirin keskusteluissa?
Vierailija kirjoitti:
Aika moni katuu lapsien hankkimista, vaikka ei myönnäkään sitä. Lapset toki tietysti rakkaita ja tärkeitä, mutta katuminen on enemmän niitä ajatuksia, että ennen lapsia asiat oikeastaan olivat hyvin/paremmin, oli enemmän aikaa, ei ollut koko ajan niin väsynyt jne.
Mitä lisäarvoa lapset toisivat elämääsi? Pystytkö kantamaan kaiken yksin, jos mies ei sitoudu?
Ylivoimaisesti typerin päätökseni elämässä alkaa perheenfaijaksi. Sen jälkeen olet se pahnanpohjimmainen & maksumies niin perheen kuin yhteiskunnan näkökulmasta. Et mitään muuta.
Typerys ei opi ennen kuin paska on tuulettimessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mulla on vähän sama tilanne, tosin ikää taitaa olla enemmän kuin ap:llä.
Musta vähän tuntuu, ettei moni mies oikeasti tajua miten paljon se lapsi muuttaa elämää. Että helppo sanoa, että haluaa lapsia/lapsen, mutta sitten ei ajattele että miten se elämä ihan oikeasti muuttuu sen lapsen myötä. (Anteeksi stereotyyppinen ajatteluni, miehet sitä ja tätä...) Jotkut ajattelee, että se lapsi tulee vaan kivaksi lisäksi siihen elämään, ja elämä jatkuu suht samanlaisena sen kanssa, ja sitten tuleekin "yllärinä" se armoton väsymys, huolehtiminen, neuvolat, tarhaan kuskaamiset/hakemiset, loma-ajan hoitojärjestelyt, rahanmeno...ja siihen päälle vielä ajatukset niistä kaikista "mitä jos..." kauhuvisioista (mitä jos toiselle yhtäkkiä tapahtuukin jotakin, jää auton alle ja kuolee, sairastuu vakavasti, lapselle käy jotain...).
Juu...noita kun alkaa miettiä niin alkaa tulla olo että ei kiitos...
jep :| ei mun mies varmaan ainakaan oikeasti ymmärrä millaista se on, luulee tietävänsä
Eikös joskus ollut jossakin (:D) jotakin sellaisia vauvanukkeja, joita jotkut teinit saivat ottaa "hoitoon" ja testata milta tuntuisi olla huutavan pienen vauvan kanssa? Olikohan joku tv-sarja, jossa teinivanhemmuudesta unelmoiville teineille koetettiin takoa järkeä päähän, että mitä se elo vauvan kanssa sitten oikeasti olisi? Joku tuommoinen voisi olla hyvä ihan aikuisillekin :D
Tai sitten vaan tekee sitä vauvakuumeiselle ihmiselle, että herättää läpi yön 30 min. välein ja ja huutaa kurkku suorana läpi yön. Siitä sitten pirteänä uuteen päivään! Lisäksi laittaa tilisiirtona menemään toiselle tilille aina jonkun summan viikossa/kuukaudessa, niin näkee sitä rahanmenoakin. Saa vähän tuntumaa mitä se saattaa hyvinkin tod. näk. olla vauvan kanssa...
Kyllä kadun joten ap jos susta tuntuu ettet sä halua lapsia niin älä tee niita ainakaan tämänhetkisen kumppanisi kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Monta muuta asiaa elämässäni olisi saanut jäädä tekemättä, mutta lapsiani en kadu. He ovat upeita, rakkaita, valtava lahja. He ovat tulevaisuus, jatkumo, elämä itse.
Mutta toki ymmärrän, että jos ei kykene rakastamaan toista ei tietenkään voi revetä vanhemmaksi.
Lapset eivät ole este uralle, ja ura varmaankin pitelee sinua kädestä kuollessasi, kuten rakkaat toisilleen tekevät.
Liekö viimeisimmän syntymästä kauaakaan? Vähän hormonihuuruiselta tekstiltä vaikuttaa... miten rakastamaan kykeneminen tähän liittyy? Jos ei tahdo lisääntyä, on rakkaudeton ihminen? Haloo. Eikä ne lapset välttämättä käy katsomassa, saattaa tulla sellainen, joka on aivan erilainen elämänkatsomukseltaan eikä edes tahdo pysyä väleissä. Elämää itsessään ei voi liiaksi ohjailla, mutta elämän maailmaan saattamista voi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mulla on vähän sama tilanne, tosin ikää taitaa olla enemmän kuin ap:llä.
Musta vähän tuntuu, ettei moni mies oikeasti tajua miten paljon se lapsi muuttaa elämää. Että helppo sanoa, että haluaa lapsia/lapsen, mutta sitten ei ajattele että miten se elämä ihan oikeasti muuttuu sen lapsen myötä. (Anteeksi stereotyyppinen ajatteluni, miehet sitä ja tätä...) Jotkut ajattelee, että se lapsi tulee vaan kivaksi lisäksi siihen elämään, ja elämä jatkuu suht samanlaisena sen kanssa, ja sitten tuleekin "yllärinä" se armoton väsymys, huolehtiminen, neuvolat, tarhaan kuskaamiset/hakemiset, loma-ajan hoitojärjestelyt, rahanmeno...ja siihen päälle vielä ajatukset niistä kaikista "mitä jos..." kauhuvisioista (mitä jos toiselle yhtäkkiä tapahtuukin jotakin, jää auton alle ja kuolee, sairastuu vakavasti, lapselle käy jotain...).
Juu...noita kun alkaa miettiä niin alkaa tulla olo että ei kiitos...
jep :| ei mun mies varmaan ainakaan oikeasti ymmärrä millaista se on, luulee tietävänsä
Eikös joskus ollut jossakin (:D) jotakin sellaisia vauvanukkeja, joita jotkut teinit saivat ottaa "hoitoon" ja testata milta tuntuisi olla huutavan pienen vauvan kanssa? Olikohan joku tv-sarja, jossa teinivanhemmuudesta unelmoiville teineille koetettiin takoa järkeä päähän, että mitä se elo vauvan kanssa sitten oikeasti olisi? Joku tuommoinen voisi olla hyvä ihan aikuisillekin :D
Tai sitten vaan tekee sitä vauvakuumeiselle ihmiselle, että herättää läpi yön 30 min. välein ja ja huutaa kurkku suorana läpi yön. Siitä sitten pirteänä uuteen päivään! Lisäksi laittaa tilisiirtona menemään toiselle tilille aina jonkun summan viikossa/kuukaudessa, niin näkee sitä rahanmenoakin. Saa vähän tuntumaa mitä se saattaa hyvinkin tod. näk. olla vauvan kanssa...
meillä on ollut välillä kummilapsi hoidossa ja aina jos tulee vaipan vaihtoa niin mies lätkäisee lapsen minulle :D että eiköhän sekin kerro jotain jo. Kyllä ne hauskat jutut kyllä tehdään mut sit kun laps rääkyy tai paskanen perse niin eiköhän se ookkin mun homma hoitaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kukaan normaali lapsiaan kadu.
Alapeukuttajille tiedoksi, että epänormaalit erikseen. ohis
Määritele ensin mikä on sinun mielestäsi normaali.
Putkiaivoilla "ajatteleva" suorittaja.
En kadu. Omat lapset ovat ihania. Välillä on rankkaa, mm. uhmaiät ym., mutta pois en vaihtaisi. Nytkin pienempi nukkuu mahan päällä päiväunia (1v 2kk).
Jos mietityttää, älä tee silloin hätiköityjä päätöksiä. Jos vauvakuumetta ei tule, voit hyvin elää ilman lapsiakin 😊
Mulla on kaksi lasta. Ensimmäinen lapseni syntyi kun olin 25-vuotias ja olin ollut vakityössä 4 vuotta. Toinen lapsi syntyi 4 vuotta myöhemmin kun olin työtön. Toki äitiyspäivärahani oli melko suuri koska se laskettiin vielä edellisen vuoden tulojen mukaan ja silloin olin ollut vielä koko vuoden töissä.
Menimme naimisiin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mies oli töissä normaalisti koko ajan.
Erosimme kun lapset olivat 5 ja 9 vuotiaat. Yksinhuoltajuus on ollut paljon helpompaa, myös alkuvaiheessa kun mulla oli rahahuolia, kuin mitä parisuhde viimeiset vuodet oli.
Kaikenlaista sitä voi ihminen katua, minua kaduttaa ainoastaan se etten lähtenyt avioliitosta aiemmin.
Lapsiani en ole katunut koskaan.