Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi hautajaisissa itketään. Eikö se ole itsekästä
27.08.2018 |
ja juu, olen ollut 8:ssa hautajaisissa. Sen ihmisen surut ja murheet on ohi ja hän on paremmassa paikassa.
Omaa ikäväänsähän siinä itkee. Olen itkenyt minäkin.
Kommentit (37)
Vierailija kirjoitti:
Hautajaiset on tosiaan jälkeenjääneitä varten. Ruumis on tiedoton omista hautajaisistaan. Harmi jos sua ahdistaa oma suru noin paljon. Tai sinua, joka arvostelit uskonnollista paatosta ja surulla mässäilyä. Omassa päässä teillä vika on, ahdistus kumpuaa sieltä itsestä, eikä asioista joita arvostelette.
Mulla ei ole hirveästi hautajaisia kertynyt, nyt aikuisiällä itse asiassa vain oman rakkaan mummon hautajaiset. Lapsena hautajaiset tuntuivat ahdistavilta, mutta mulle ei kukaan oikein kertonut, mistä on kyse. Nyt aikuisena múmmon hautajaiset oli ihana tilaisuus. Totta kai itkimme, mutta se oli haikeutta. Kyllä 93-vuotias sai kuolla, vanhuuden tuomiin juttuihin kuoli ihan luonnollisen kuoleman. Mutta hautajaisissa itkin ikävää, koska mummo oli rakkaista rakkain ja aina rakastanut lapsiaan ja lapsenlapsiaan ja näytti sen teoin ja sanoin. Lapsenlapsenlapsistaan hurmaantui ihan erityisellä tavalla. Se hetki, kun ekan kerran sai syliinsä ensimmäisen sellaisen. Sitä ihastusta, sitä onnea kun vielä sai elämässään vauvaa pitää sylissään. Sitä riemua kun vauva hymyili ja jokelteli. Kun sai pulloa antaa ja lapsi nukahti syliin. Sitä, kun taaperon kanssa sai vielä elämässään höpötellä. Neuloa pieniä sukkia. Tuosta kaikesta minä hautajaisissa liikutuin ja itkin.
Ehkä sinusta arvioni surulla mässäilystä on liian raadollinen ja sinulla on yhtäläinen oikeus perusteltuun mielipiteeseen kuin minullakin. En ole uskovainen, kuten ehkä arvasitkin. Joten onko yllättävää, ettei uskonnollinen paatos ole minua varten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hautajaiset on tosiaan jälkeenjääneitä varten. Ruumis on tiedoton omista hautajaisistaan. Harmi jos sua ahdistaa oma suru noin paljon. Tai sinua, joka arvostelit uskonnollista paatosta ja surulla mässäilyä. Omassa päässä teillä vika on, ahdistus kumpuaa sieltä itsestä, eikä asioista joita arvostelette.
Mulla ei ole hirveästi hautajaisia kertynyt, nyt aikuisiällä itse asiassa vain oman rakkaan mummon hautajaiset. Lapsena hautajaiset tuntuivat ahdistavilta, mutta mulle ei kukaan oikein kertonut, mistä on kyse. Nyt aikuisena múmmon hautajaiset oli ihana tilaisuus. Totta kai itkimme, mutta se oli haikeutta. Kyllä 93-vuotias sai kuolla, vanhuuden tuomiin juttuihin kuoli ihan luonnollisen kuoleman. Mutta hautajaisissa itkin ikävää, koska mummo oli rakkaista rakkain ja aina rakastanut lapsiaan ja lapsenlapsiaan ja näytti sen teoin ja sanoin. Lapsenlapsenlapsistaan hurmaantui ihan erityisellä tavalla. Se hetki, kun ekan kerran sai syliinsä ensimmäisen sellaisen. Sitä ihastusta, sitä onnea kun vielä sai elämässään vauvaa pitää sylissään. Sitä riemua kun vauva hymyili ja jokelteli. Kun sai pulloa antaa ja lapsi nukahti syliin. Sitä, kun taaperon kanssa sai vielä elämässään höpötellä. Neuloa pieniä sukkia. Tuosta kaikesta minä hautajaisissa liikutuin ja itkin.
Ehkä sinusta arvioni surulla mässäilystä on liian raadollinen ja sinulla on yhtäläinen oikeus perusteltuun mielipiteeseen kuin minullakin. En ole uskovainen, kuten ehkä arvasitkin. Joten onko yllättävää, ettei uskonnollinen paatos ole minua varten?
Hautajaiset on nimenomaan omaisille vertaistukea, ei surulla mässääilyä..
En minäkään haluaisi, että minulle järjestettäisiin hautajaisia, mutta monet saavat niissä "luvan" kanssa olla surullisia ja päästää minusta irti. Mieskin.
Jos ei edes hautajaisissa ole oikeus (jonkun mielestä) itkeä, niin missä se oikeus sitten muka olisi paremmin ja sallitummin ?
Eikö sitten hengittäminenkin loppujen lopuksi ole itsekästä, jos kerran tuohon mennään !
No enhän mä sitä vainájan kohtaloa itkekään, vaan omaa ikävää, ja jos vieraamman hautajaisisa, niin lähimmäisten ikävää. Itkeminen on äärimmäisen terveellista!
valitettavasti kaikki ei pääse sinne parempaan paikkaan :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin vähän aikaa sitten hautajaisissa joissa oli kyllä porukkaa mutta kukaan ei itkenyt, se on surullista.
Se on myös niin rahvaanomaista itkeä hautajaisissa. Tuossahan menee meikitkin ihan piloille. Ei sovi minulle. Haluan näyttää aina hyvältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suru on puhdistava tunne. Jos surun torjuu, siitä aiheutuu ongelmia. Itkut kannattaa itkeä ajallaan ja suru kannattaa ottaa vastaan kuin vanha ystävä. Se tulee käymään ja lähtee pois, kun aika on. Suru auttaa pääsemään yli menetyksestä.
Hautajaiset ovat oiva paikka surra. Siellä saa valvoituissa, turvallisissa puitteissa kohdata surun. Hajotakin, jos siltä tuntuu, yksin tai yhdessä. Hautajaisissa saa julkisesti itkeä. Hautajaisissa oma tai toisen suru ei häiritse eikä kenenkään tarvitse siellä hävetä suruaan. Hautajaiset ovat verraton asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hautajaiset on tosiaan jälkeenjääneitä varten. Ruumis on tiedoton omista hautajaisistaan. Harmi jos sua ahdistaa oma suru noin paljon. Tai sinua, joka arvostelit uskonnollista paatosta ja surulla mässäilyä. Omassa päässä teillä vika on, ahdistus kumpuaa sieltä itsestä, eikä asioista joita arvostelette.
Mulla ei ole hirveästi hautajaisia kertynyt, nyt aikuisiällä itse asiassa vain oman rakkaan mummon hautajaiset. Lapsena hautajaiset tuntuivat ahdistavilta, mutta mulle ei kukaan oikein kertonut, mistä on kyse. Nyt aikuisena múmmon hautajaiset oli ihana tilaisuus. Totta kai itkimme, mutta se oli haikeutta. Kyllä 93-vuotias sai kuolla, vanhuuden tuomiin juttuihin kuoli ihan luonnollisen kuoleman. Mutta hautajaisissa itkin ikävää, koska mummo oli rakkaista rakkain ja aina rakastanut lapsiaan ja lapsenlapsiaan ja näytti sen teoin ja sanoin. Lapsenlapsenlapsistaan hurmaantui ihan erityisellä tavalla. Se hetki, kun ekan kerran sai syliinsä ensimmäisen sellaisen. Sitä ihastusta, sitä onnea kun vielä sai elämässään vauvaa pitää sylissään. Sitä riemua kun vauva hymyili ja jokelteli. Kun sai pulloa antaa ja lapsi nukahti syliin. Sitä, kun taaperon kanssa sai vielä elämässään höpötellä. Neuloa pieniä sukkia. Tuosta kaikesta minä hautajaisissa liikutuin ja itkin.
Ehkä sinusta arvioni surulla mässäilystä on liian raadollinen ja sinulla on yhtäläinen oikeus perusteltuun mielipiteeseen kuin minullakin. En ole uskovainen, kuten ehkä arvasitkin. Joten onko yllättävää, ettei uskonnollinen paatos ole minua varten?
Hautajaiset on nimenomaan omaisille vertaistukea, ei surulla mässääilyä..
En minäkään haluaisi, että minulle järjestettäisiin hautajaisia, mutta monet saavat niissä "luvan" kanssa olla surullisia ja päästää minusta irti. Mieskin.
Mikäli erytyisesti vainajan muisteleminen surun keskellä ei ole surulla mässäilyä, mitä se on? Ilman uskonnollista toivoa jostain jatkosta, se ammottava aukko elämässä pitää vain hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Silloin en kaipaa lisämuistutuksia menetyksen suuruudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan olisi voinut olla oma kirjoitukseni :O Mutta luulen, että ihmiset eivät ymmärrä sinua oikein. Minä sanoin tuota samaa, mutta en halveksi, vaan lähinnä totesin itselleni. Että saa surra, mutta sitä ihmistä ei tarvitse surra, vaan sitä omaa ikävää. Ne on niitä omia tunteita ja sillä itsekästä. MUTTA ei itsekästä pahalla tarkoittaen, vaan sitä, että omat tunteet ovat aina omia, itsen omia.
Aikoinaan halusin kuolla pois usean vuoden ajan ja silloin tuli ajateltua paljon kuolemaa ja sitä, kuinka se olisi autuutta. Siitä lähti se oma katsomus ja tavallaan ymmärrys, että sitä ihmistä ei surra ihmisenä vaan sillä, että itse ei saa nauttia sen ihmisen seurasta tms. Toki monet voivat surra sitä, että se kuollut on myös menettänyt jotakin. Ei saanut kokea jotakin elämässään, mutta kuinka moni oikeasti välittää toisen elämästä niin paljon toisen vielä eläessä? Aika raadollista, mutta ihminen on itsekäs.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hautajaiset on tosiaan jälkeenjääneitä varten. Ruumis on tiedoton omista hautajaisistaan. Harmi jos sua ahdistaa oma suru noin paljon. Tai sinua, joka arvostelit uskonnollista paatosta ja surulla mässäilyä. Omassa päässä teillä vika on, ahdistus kumpuaa sieltä itsestä, eikä asioista joita arvostelette.
Mulla ei ole hirveästi hautajaisia kertynyt, nyt aikuisiällä itse asiassa vain oman rakkaan mummon hautajaiset. Lapsena hautajaiset tuntuivat ahdistavilta, mutta mulle ei kukaan oikein kertonut, mistä on kyse. Nyt aikuisena múmmon hautajaiset oli ihana tilaisuus. Totta kai itkimme, mutta se oli haikeutta. Kyllä 93-vuotias sai kuolla, vanhuuden tuomiin juttuihin kuoli ihan luonnollisen kuoleman. Mutta hautajaisissa itkin ikävää, koska mummo oli rakkaista rakkain ja aina rakastanut lapsiaan ja lapsenlapsiaan ja näytti sen teoin ja sanoin. Lapsenlapsenlapsistaan hurmaantui ihan erityisellä tavalla. Se hetki, kun ekan kerran sai syliinsä ensimmäisen sellaisen. Sitä ihastusta, sitä onnea kun vielä sai elämässään vauvaa pitää sylissään. Sitä riemua kun vauva hymyili ja jokelteli. Kun sai pulloa antaa ja lapsi nukahti syliin. Sitä, kun taaperon kanssa sai vielä elämässään höpötellä. Neuloa pieniä sukkia. Tuosta kaikesta minä hautajaisissa liikutuin ja itkin.
Ehkä sinusta arvioni surulla mässäilystä on liian raadollinen ja sinulla on yhtäläinen oikeus perusteltuun mielipiteeseen kuin minullakin. En ole uskovainen, kuten ehkä arvasitkin. Joten onko yllättävää, ettei uskonnollinen paatos ole minua varten?
Hautajaiset on nimenomaan omaisille vertaistukea, ei surulla mässääilyä..
En minäkään haluaisi, että minulle järjestettäisiin hautajaisia, mutta monet saavat niissä "luvan" kanssa olla surullisia ja päästää minusta irti. Mieskin.
Mikäli erytyisesti vainajan muisteleminen surun keskellä ei ole surulla mässäilyä, mitä se on? Ilman uskonnollista toivoa jostain jatkosta, se ammottava aukko elämässä pitää vain hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Silloin en kaipaa lisämuistutuksia menetyksen suuruudesta.
Ei, vaan surun keskellä kannattaa jakaa niitä muistoja. Ilmeisesti sinä pystyt hyväksymään kuoleman tosta noin vaan, mutta useimmille se ei ole itsestäänselvyys. Jos ei ajatella uskonnon kannalta, kuollut ihminen jää muistoihin. Ja tämä ihminen elää muistoissa niin kauan kuin muistajakin. Miksi häntä ei siis saisi muistella?
Monet ihmiset ymmärtävät vasta hautajaisissa, että tämä henkilö on oikeasti nyt poissa, ja se on osa sitä suruprosessia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hautajaiset on tosiaan jälkeenjääneitä varten. Ruumis on tiedoton omista hautajaisistaan. Harmi jos sua ahdistaa oma suru noin paljon. Tai sinua, joka arvostelit uskonnollista paatosta ja surulla mässäilyä. Omassa päässä teillä vika on, ahdistus kumpuaa sieltä itsestä, eikä asioista joita arvostelette.
Mulla ei ole hirveästi hautajaisia kertynyt, nyt aikuisiällä itse asiassa vain oman rakkaan mummon hautajaiset. Lapsena hautajaiset tuntuivat ahdistavilta, mutta mulle ei kukaan oikein kertonut, mistä on kyse. Nyt aikuisena múmmon hautajaiset oli ihana tilaisuus. Totta kai itkimme, mutta se oli haikeutta. Kyllä 93-vuotias sai kuolla, vanhuuden tuomiin juttuihin kuoli ihan luonnollisen kuoleman. Mutta hautajaisissa itkin ikävää, koska mummo oli rakkaista rakkain ja aina rakastanut lapsiaan ja lapsenlapsiaan ja näytti sen teoin ja sanoin. Lapsenlapsenlapsistaan hurmaantui ihan erityisellä tavalla. Se hetki, kun ekan kerran sai syliinsä ensimmäisen sellaisen. Sitä ihastusta, sitä onnea kun vielä sai elämässään vauvaa pitää sylissään. Sitä riemua kun vauva hymyili ja jokelteli. Kun sai pulloa antaa ja lapsi nukahti syliin. Sitä, kun taaperon kanssa sai vielä elämässään höpötellä. Neuloa pieniä sukkia. Tuosta kaikesta minä hautajaisissa liikutuin ja itkin.
Ehkä sinusta arvioni surulla mässäilystä on liian raadollinen ja sinulla on yhtäläinen oikeus perusteltuun mielipiteeseen kuin minullakin. En ole uskovainen, kuten ehkä arvasitkin. Joten onko yllättävää, ettei uskonnollinen paatos ole minua varten?
Hautajaiset on nimenomaan omaisille vertaistukea, ei surulla mässääilyä..
En minäkään haluaisi, että minulle järjestettäisiin hautajaisia, mutta monet saavat niissä "luvan" kanssa olla surullisia ja päästää minusta irti. Mieskin.
Mikäli erytyisesti vainajan muisteleminen surun keskellä ei ole surulla mässäilyä, mitä se on? Ilman uskonnollista toivoa jostain jatkosta, se ammottava aukko elämässä pitää vain hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Silloin en kaipaa lisämuistutuksia menetyksen suuruudesta.
Ei, vaan surun keskellä kannattaa jakaa niitä muistoja. Ilmeisesti sinä pystyt hyväksymään kuoleman tosta noin vaan, mutta useimmille se ei ole itsestäänselvyys. Jos ei ajatella uskonnon kannalta, kuollut ihminen jää muistoihin. Ja tämä ihminen elää muistoissa niin kauan kuin muistajakin. Miksi häntä ei siis saisi muistella?
Monet ihmiset ymmärtävät vasta hautajaisissa, että tämä henkilö on oikeasti nyt poissa, ja se on osa sitä suruprosessia.
Ehkä, mutta se parin tunnin muistelu nykyään kakkukahveineen on jotain, mitä ei minun lapsuudessani ennen ollut. Pidän mieluummin muistot omana tietonani enkä levittele niitä muille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hautajaiset on tosiaan jälkeenjääneitä varten. Ruumis on tiedoton omista hautajaisistaan. Harmi jos sua ahdistaa oma suru noin paljon. Tai sinua, joka arvostelit uskonnollista paatosta ja surulla mässäilyä. Omassa päässä teillä vika on, ahdistus kumpuaa sieltä itsestä, eikä asioista joita arvostelette.
Mulla ei ole hirveästi hautajaisia kertynyt, nyt aikuisiällä itse asiassa vain oman rakkaan mummon hautajaiset. Lapsena hautajaiset tuntuivat ahdistavilta, mutta mulle ei kukaan oikein kertonut, mistä on kyse. Nyt aikuisena múmmon hautajaiset oli ihana tilaisuus. Totta kai itkimme, mutta se oli haikeutta. Kyllä 93-vuotias sai kuolla, vanhuuden tuomiin juttuihin kuoli ihan luonnollisen kuoleman. Mutta hautajaisissa itkin ikävää, koska mummo oli rakkaista rakkain ja aina rakastanut lapsiaan ja lapsenlapsiaan ja näytti sen teoin ja sanoin. Lapsenlapsenlapsistaan hurmaantui ihan erityisellä tavalla. Se hetki, kun ekan kerran sai syliinsä ensimmäisen sellaisen. Sitä ihastusta, sitä onnea kun vielä sai elämässään vauvaa pitää sylissään. Sitä riemua kun vauva hymyili ja jokelteli. Kun sai pulloa antaa ja lapsi nukahti syliin. Sitä, kun taaperon kanssa sai vielä elämässään höpötellä. Neuloa pieniä sukkia. Tuosta kaikesta minä hautajaisissa liikutuin ja itkin.
Ehkä sinusta arvioni surulla mässäilystä on liian raadollinen ja sinulla on yhtäläinen oikeus perusteltuun mielipiteeseen kuin minullakin. En ole uskovainen, kuten ehkä arvasitkin. Joten onko yllättävää, ettei uskonnollinen paatos ole minua varten?
Hautajaiset on nimenomaan omaisille vertaistukea, ei surulla mässääilyä..
En minäkään haluaisi, että minulle järjestettäisiin hautajaisia, mutta monet saavat niissä "luvan" kanssa olla surullisia ja päästää minusta irti. Mieskin.
Mikäli erytyisesti vainajan muisteleminen surun keskellä ei ole surulla mässäilyä, mitä se on? Ilman uskonnollista toivoa jostain jatkosta, se ammottava aukko elämässä pitää vain hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Silloin en kaipaa lisämuistutuksia menetyksen suuruudesta.
Ei, vaan surun keskellä kannattaa jakaa niitä muistoja. Ilmeisesti sinä pystyt hyväksymään kuoleman tosta noin vaan, mutta useimmille se ei ole itsestäänselvyys. Jos ei ajatella uskonnon kannalta, kuollut ihminen jää muistoihin. Ja tämä ihminen elää muistoissa niin kauan kuin muistajakin. Miksi häntä ei siis saisi muistella?
Monet ihmiset ymmärtävät vasta hautajaisissa, että tämä henkilö on oikeasti nyt poissa, ja se on osa sitä suruprosessia.
Ehkä, mutta se parin tunnin muistelu nykyään kakkukahveineen on jotain, mitä ei minun lapsuudessani ennen ollut. Pidän mieluummin muistot omana tietonani enkä levittele niitä muille.
Vai onko aika kullannut muistosi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hautajaisissa itkettää tieto, että omat hautajaiset on tulossa. Onko ne lähiaikoina vai vuosikymmenien päästä, sitä ei tiedä kukaan. Mutta tulossa ne ovat. Tieto on musertava ja konkretisoituu muiden hautajaisissa.
Vierailija kirjoitti:
Hautajaisissa itkettää tieto, että omat hautajaiset on tulossa. Onko ne lähiaikoina vai vuosikymmenien päästä, sitä ei tiedä kukaan. Mutta tulossa ne ovat. Tieto on musertava ja konkretisoituu muiden hautajaisissa.
Jännä. En ole koskaan tullut ajatelleeksi noin.
Vierailija kirjoitti:
Olin vähän aikaa sitten hautajaisissa joissa oli kyllä porukkaa mutta kukaan ei itkenyt, se on surullista.
Jos vainaja on ollut poissa tästä maailmasta jo vuosia, niin helpotushan se on kaikille, että kuolo korjaa. Surutyö on tehty jo aikaisemmin.
Alue: Aihe vapaa
Tyhjä mielipiteesi ei kiinnosta ketään.