Monissa juhlissa aistin sellaisen 'ei tervetullut' olon.

En tiedä mistä johtuu mutta mulla on ollut sama tunne aina.  Ihan kuin en olisi yhdenveroinen muiden kanssa.  Sukulaisten kohdalla se johtuu ehkä siitä, että ollaan oltukin aina hieman erillään muusta suvusta, siis isän puolelta.  Isä oli perheen musta lammas ja sen myötä sitten me muutkin.  Äitini on kotoisin muualta eikä siksi päässyt hänkään koskaan sisäpiiriin.   Vain muutama serkku on kanssani jonkun verran tekemisissä, muut selvästi kaihtavat. 

Koulu- ja opiskeluaikana minulla oli usein ulkopuolisuuden tunne.  Ikään kuin en vain sopisi joukkoon.  Tietysti kun tällaista tuntee tapahtuvan, sitä alkaa itsekin käyttäytyä vetäytyvästi.  Ehkä siinä on sitten kierre.

Samoin mieheni sukuun en ole istunut koskaan saumattomasti.  Miehellä on paljon sisaruksia ja vain yksi sisko hyväksyy minut varauksettomasti.  Hän poikkeaa luonteeltaan muista ja on paljolti samanlainen kuin mieheni.  He tulevatkin juttuun keskenään kaikkein parhaiten.  Kaikkien muiden kanssa minulla on sellainen tunne, kuin kanssani oltaisiin pakosta. 

Mutta on jännää, miten helposti sulauduin minulle ihan vieraaseen sukuun ystäväni kautta.  Tutustuin häneen jo kauan aikaa sitten ja olimme heti parhaat ystävät.  Heillä on ihana pieni mutta tiivis lähipiiri ja minut otettiin sinne kuin olisin aina heihin kuulunut.  Olen aina tervetullut ja nykyään ajattelen heitä jo kuin sukulaisina.  Kuinkahan monet sukujuhlat olen siellä jo viettänytkään, häitä, hautajaisia, ristiäisiä, synttäreitä, mökkireissuja, lomamatkoja.... en voisi kuvitella eläväni ilman heitä. Ajoittain olen heidän kanssaan enemmän tekemisissä kuin oman lapsuudenperheeni.  Heidän seurassaan olen aina vapautunut ja onnellinen, koska tiedän, että minut hyväksytään.   

Töissä minulla on pari luottotyökaveria, joten siinä mielessä hyvin, mutta sielläkin on tätä vieraantumisen tunnetta.  Aivan kuin minuun ei haluttaisi edes tutustua ja jos itse yritän lähestyä, minuun suhtaudutaan hyvin neutraalisti, en kiinnosta ketään.  Kerran eräs ihminen sanoi minulle, että olen pelottavan ja ankaran näköinen.  Myönnän, että olen tiukkailmeinen, mutta se johtuu ulkonäöstä ja siitä, että kurtistelen helposti kulmiani, ihan huomaamattani.  Näin tein jo pikkulapsena, siitä on todisteena valokuvia.  En ole kuitenkaan vihainen luonteeltani, vaan enimmäkseen positiivinen.  Kurjaa, jos ensivaikutelma minusta on ankara ja vihainen, eikä siitä sitten haluta ottaa paremmin selvää, että onko niin.