Kadonneen jäljillä. Huomaatteko lapsissanne omia piirteitänne?

Tunnistan.

Ehkä et vain ole herkkä tuollaisille asioille.

Saattaa olla, että muut läheiset tunnistaa niitä samoja piirteitä paremmin kuin itse.

Miehen piirteitä ja ominaisuuksia on helpompi tunnistaa kuin omia. Mutta kyllä niitäkin välillä näkyy.

Tunnistan paljon tuttuja piirteitä, vaikka kumpikin lapseni on toki omanlaisensa. Lapset ovat hauska kombo miehen ja minun piirteistäni.

Esim. Pojalla on minun hiukset, silmäluomet, silmienväri, huulet, ihonsävy. Miehen päänmuoto, varpaat, askellus, vartalonmuoto.

Tytöllä on minun huulet, silmäluomet, varpaat. Miehen silmienväri, ihonsävy, hiukset, peppu.

Luonteessa ja taidoissa näkyy ihan saman tavoin minua ja miestä. On uteliaisuutta, ujoutta, jääräpäisyyttä, sopeutuvuutta, pallopelisurkeutta, juoksukykyä, musikaalisuutta, epämusikaalisuutta, matikantaitoja, nirsoutta, iltavirkkuutta, aamuvirkkuutta, siisteyttä, sotkuisuutta jne.

Toisaalta mihellä minulla on niin paljon erilaisia piirteitä että lähes minkä tahansa asian voi ajatella periytyvän meiltä jommalta kummalta. Ihan omilta nuo lapset tuntuvat.

En itsekään tunnista ulkonäöllisiä piirteitä, mutta muut ihmiset kyllä toisinaan sanovat, että toinen lapsi näyttää ihan minulta ja toinen taas isältään. Käyttäytymismalleja ja luonteenpiirteitä tunnistan paremmin, mutta ne on varmaan ihan opittuja juttuja ja kasvatuksesta johtuvia, ei niinkään varsinaisesti periytyneitä.

Minulla on lapsia 5kpl. Omia piirteitä tunnistan yhdessä tyttäressä. Luonne ihan sama ja ulkonäkö aika pitkälle. Eli on melko sama kuin minä hänen iässään 18-vuotiaana.

Toinen tytär muistuttaa luonteeltaan mummolaan. Ja kaikki kolme poikaa ovat aika saman näköisiä keskenään. Kahta nuorinta luullaan monesti kaksosiksi vaikka iät 12v ja 10v. Kaikilla pojilla isänsä piirteet.

Itsekkään en koe tarpeelliseksi lähteä etsimään kadonneita sukulaisia. Esim. äitini isää josta tiedetään vain nimi ja se että meni toisen kanssa naimisiin ja sai lapsia. ei valokuvin tms.

Eli pappa ja täti/eno-puolia on jossain, mutta ei kiinnosta ei edes äitiäni joka on nähnyt isänsä viimeksi vauvana.

Tunnistan selvästi. Ei ole epäilystäkään, etteikö tyttäreni olisi minun lapsi. Hän on saanut paljon piirteitä minulta. Paljon enemmän kuin äidiltään.

Ulkonäöstä en varsinkaan omiani, mutta miehen piirteitä joo ja tytöstä siskoni piirteitä. Ei sitä jotenkin vaan itseään näe vaikka tietenkin nuo siskoni piirteet joita huomaan ovat myös minun piirteitäni :) 

Mutta liikkeissä, äänessä, sanojen käytössä ja elehdinnässä huomaan tuttua kyllä koko ajan. Kyllähän nuo ovat vähän pieniä kopioita meistä ja oppivat tietenkin käyttäytymismalleja meiltä. 

Tunnistan. Ja varsin hauskaa on huomata muidenkin sukulaisten piirteitä omissa lapsissa. Esimerkiksi äidilläni on lapsesta saakka ollut varsin omintakeinen tyyli "lepuuttaa" toista jalkaa esim. tiskatessa tai perunoita kuoriessaan. Tyttäreni laittaa huomaamattaan jalkansa samanlaiseen asentoon vastaavissa tilanteissa.

Minusta tuo on ikävä ohjelma. Annettaisiin ihmisten olla rauhassa. Ikävää, jos yht'äkkiä tulee joku lihava tyttö väittämään, että minä nyt haluan olla "iskä" sun kanssasi yhteyksissä 👺

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on ikävä ohjelma. Annettaisiin ihmisten olla rauhassa. Ikävää, jos yht'äkkiä tulee joku lihava tyttö väittämään, että minä nyt haluan olla "iskä" sun kanssasi yhteyksissä 👺

Onko käsitettävisä niin, että hoikka tyttö vois tullakin? Vai miksi tuossa on tuo lihavuus mainittu?

Minulla on kolme lasta ja vanhin on kuulema aivan kuin minä. Eräs vanha tuttuni tunnisti hänet tyttärekseni, vaikka en ollut edes paikalla. Keskimmäinen taas oli joskus 6-8 vuotiaana ulkonäöllisesti hieman saman näköinen kuin minä olin sen ikäisenä, mutta nyt hän voisi olla isän puolen serkkunsa pikkusisko, niin paljon heissä on samaa näköä. Nuorin, poika, on taas niin selkeä isänsä kopio ihan kaikessa, että isästä ei ole epäilystä. Vauvana hän oli kuin minun isäni, sen huomasivat ihan kaikki ja isäni oli asiasta erittäin ylpeä!

En ole mitenkään sukurakas ja en lähtisi etsimään yhden yhtä kadonnutta sukulaista. Suvustani löytyy yksi vauvana pois adoptoitu serkku, mutta en oikeasti ole hänestä kiinnostunut vaikka äitini hänen kanssaan onkin yhteydessä. En oikein ymmärrä ohjelmassa esiintyviä valtavia tunnekuohuja, vaan ne tuntuvat jopa noloilta.

Tunnistan, persoonassa on joitain piirteitä, jotka ovat periytyneet multa lapselleni. Ulkonäöstäkään ei voi erehtyä. Näen hänessä kyllä piirteitä myös miehen puolelta.

Tunnistan, tyttö ja poika minulla on, koulukaverini 50 vuoden takaa tunnistavat heidät minun lapsikseni. Tosin poika on ihan isänsä näköinen, mutta meillä onkin naimanaamat.

Kyllä minä ymmärrän sen tarpeen löytää omat juuret ja saada yhteys (veri)sukulaisiin. Itselläni ei ole sellaista tilannetta mutta ei se poista sitä ettenkö tajuaisi että joillekuille se on todellinen ja valtava tyhjyys/kipu/tms sisimmässä/identiteetissä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä ymmärrän sen tarpeen löytää omat juuret ja saada yhteys (veri)sukulaisiin. Itselläni ei ole sellaista tilannetta mutta ei se poista sitä ettenkö tajuaisi että joillekuille se on todellinen ja valtava tyhjyys/kipu/tms sisimmässä/identiteetissä.

En tajua tuota "tyhjyyttä, kipua tms. sisimmässään" jos ei ole jotakin sukulaistaan lähellä. Minulla ainakin on niin täysipainoinen ja ystävärikas elämä, että en edes ehdi ajattelemaan jotain serkkuja tai tätejä. Itselläni on serkkuja aika paljon ja heistä tunnistaisin ehkä 1-2 jos vastaan tulisivat vaikka kaupassa, muut saisivat mennä ohi enkä noteeraisi heitä mitenkään.

Olen kuullut sukuni historiaa paljon, mutta se ei jää päähäni ollenkaan. Eipä historiassa olekaan kovin mielenkiintoisia käänteitä. Keskityn mielummin perheeni ja lasteni historiaan ja nykyelämään kuin jonkun tuntemattoman tädin tai enon elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä ymmärrän sen tarpeen löytää omat juuret ja saada yhteys (veri)sukulaisiin. Itselläni ei ole sellaista tilannetta mutta ei se poista sitä ettenkö tajuaisi että joillekuille se on todellinen ja valtava tyhjyys/kipu/tms sisimmässä/identiteetissä.

En tajua tuota "tyhjyyttä, kipua tms. sisimmässään" jos ei ole jotakin sukulaistaan lähellä. Minulla ainakin on niin täysipainoinen ja ystävärikas elämä, että en edes ehdi ajattelemaan jotain serkkuja tai tätejä. Itselläni on serkkuja aika paljon ja heistä tunnistaisin ehkä 1-2 jos vastaan tulisivat vaikka kaupassa, muut saisivat mennä ohi enkä noteeraisi heitä mitenkään.

Olen kuullut sukuni historiaa paljon, mutta se ei jää päähäni ollenkaan. Eipä historiassa olekaan kovin mielenkiintoisia käänteitä. Keskityn mielummin perheeni ja lasteni historiaan ja nykyelämään kuin jonkun tuntemattoman tädin tai enon elämään.

Me ihmiset olemme niin erilaisia. Eikä siinä ole mitään tuomittavaa.

AP. sinä vertaat nyt vain pintaa. Ota huomioon, että lapsissamme ei ole vain äidin ja isän perimää, vaan heissä jatkuu myös monen aikaisemman sukupolven perimä ja piirteet. Esimerkiksi minussa ei ole oikeastaan mitään isästäni ainakaan ulkonäöllisesti, sen sijaan monia yksityiskohtia olen perinyt äidiltäni, esim. hiusrajan muoto ja pyörtäjäiset tukassa, ääneni on hyvin samankaltainen kuin äidilläni (meidät sekoitettiin varsinkin puhelimessa), sen sijaan kasvojen muoto on samanlainen kuin enollani ja isoäidilläni. Yleiskuva on kuitenkin peräisin äidin isän puolelta (värit, olemus jne.).

Jokaisella on tietenkin oikeus olla mitä mieltä tahansa juurien ja taustan etsinnästä. Jotkut tuntevat aikuisella iällä löytyneiden sukulaistensa kanssa yhteenkuuluvaisuutta, mutta eivät suinkaan kaikki. Monelle riittää se, että asiat selviävät ja saa tiedon siitä, mistä on lähtöisin. Näin kävi minunkin kohdallani. En ole koskaan tavannut biologista isääni. Hän oli jo kuollut siinä vaiheessa, kun aloin perata taustaani. Tapasin sisaruspuoleni, mutta en tuntenut hänen kanssaan yhteenkuuluvuutta. Siihen saattaa kyllä vaikuttaa sekin, että olemme aivan eri sukupolvea, minä isän nuoruuden harha-askel ja sisarukseni isän aika iäkkäänä saama. Minulle kuitenkin oli tärkeintä saada selville, kuka isäni oli ollut.