Miten motivoitte itseänne tekemään ikäviä juttuja?

Vierailija kirjoitti:

En minä etsi motivaatiota, minä käytän itsekuria. On asioita, jotka on vaan tehtävä. Ja se on ihan se ja sama, että onko motivaatiota, ne on vaan tehtävä. Vessan pesu, jääkaapin siivous, hammaslääkärissä käynti, gradun teko, matkalaksun tositteiden tallentaminen järjestelmään, hevosenlannan luonti karsinasta ja miljoona muuta tympeää isoa ja pientä asiaa. Ei niiden kohdalla voi mitään motivaatiota odottaa, se on vain otettava itseään niskasta, talikkoa varresta ja tehtävä homma. Koska muuten ei hyvä seuraa.

Kaksi neuvoa: jos kyseessä on iso projekti, aloita lähimmästä reunasta. Siitä, mihin on helpoin tarttua. Jos ja kun päivässäsi on muutakin kuin ankeita ja emotivoivia osia, aloita sammakon syönnistä, eli siitä ikävästä hommasta. Siten se ei jää jalkoihin ja työnny tuonnemmas, vaan se on tehty ja loppupäivän voi tehdä jotain kivempaa.

Tuo varmaan toimii, jos ei jo ole jotain masennuksen poikasta.

Minulle sen sijaan toimi aloittaa helpoimmasta. Sanoin itselleni että aloitan työt yhdeksältä joka päivä, mutta en ajattele asiaa liian pitkälle. Vain se yksi ensimmäinen asia, jonka tiesin miten se tehdään, ja että se ei ole ylitsepääsemätön, eikä vaadi kauhean monipolvisia vaiheita. Sellainen asia joka ei ole pelottava, vaan arkinen, niin etten jännitä aamua, enkä pelkää työpistettä niin paljon, etten lopulta pysty menemään sinne koko päivänä.

Näin pidin itseni järjissäni. Sain joka päivälle sen kokemuksen, että olin onnistunut saavuttamaan edes tämän tavoitteen, ja asia oli edennyt ainakin sen verran.

Jonain päivänä se jäi ainoaksi. Kuitenkin kun työ eteni, nämä asiat alkoivat yhdistyä, ja kuin varkain alkoi hahmottua kokonaiskuva. Kun asiat alkoivat liittyä toisiinsa, tuli enemmän helpoilta vaikuttavia kohtia, ja päivistä tuli tuottoisampia.

Lopulta aineistoa oli riittävästi kokonaiseen, välttävään työhön, ja saatoin vain päättää, että selvittämättömät asiat saavat jäädäkin selvittämättä. Rajasin ne raakasti vain työn ulkopuolelle, tietysti professorilta kysyttyäni.

Työn rajaaminen tarpeeksi suppeaksi on oikeastaan tärkeintä, ettei yritäkään tehdä mitään maailmojasyleilevää.

Motivaationa toimi kuva silmissäni siitä, että jos en koskaan valmistu, siivoan ehkä lopun ikää, jos sitäkään, kun en ollut siihenkään pätevä.

Musta tuntuu että aika monen ongelma on oikeasti masennus tai joku henkisen puolen asia. Itsekin sain ennen  ikäviä ja vaikeita asioita tehtyä tahdonvoimalla, itsekurilla, visualisoinnilla jne. Masennukseen vajoattuani kaikki on tuntunut vaan ylivoimaiselta. Ei toimi enää vanhat konstit mutta en vaan tiedä miten tästä nousisi. Tästä vastauksesta ei nyt ole apua kenellekään, mutta halusin ehkä vaan muistuttaa että aina asiat ei ole itsestä ja päätöksestä kiinni. Joskus ei vaan pysty. 

Juon alkoholia

Minua häiritsee asia niin kauan kunnes olen sen tehnyt, joten jos Haluan viettää mukavan ja rennon loppupäivän, on parempi tehdä asia heti. Juuri eilen jouduin soittelemaan puheluita joita en olisi halunnut soitella, mutta kun se oli tehty sain hirveästi energiaa siivota! :)

Yhdistän siihen ikävään juttuun jotain kivaa - aloitin esimerkiksi graduni teon aina aamuisin siten, että keitin itselleni jotain vähän kalliimpaa erikoiskahvia, mitä en yleensä raaskinut opiskelijana juoda. Join sitä vain silloin, kun tein gradua.

Nykyään ikäviä asioita ovat lähinnä paperihommat ja siivoaminen. Niihin käytän samankaltaisia konsteja + ajattelen myös lopputulosta (kuten siistiä kotia) ja sitä kurjuutta mikä seuraa, jos jätän ikävät asiat hoitamatta.

Vierailija kirjoitti:

Pyrin aloittamaan tekemisen, teen edes jotain ko. tehtävään liittyvää vaikkapa puoli tuntia. Monesti asia alkaakin sitten sujumaan. 

Samoin teen ensin suunnitelman. Sitten pilkan osiin. Sitten teen osan kerrallaan. Tämä on pilkkominen. Sopii moneen juttuun. Esim. Siivoukseen.