Oletko tavannut oikean sielunkumppanisi? Miten pian tajusit että on kyse jostain suuremmasta?

Vierailija kirjoitti:

... myös kokemus, että meidän kuuluisi "kasvattaa" toisiamme jotenkin, omaamme niin samanlaisia jääräpäisiä luonteenpiirteitä että on ollut pakko opetella kompromisseja.

Tuo on kuin meillä. Molemmat jääräpäisiä. Itsekin tykkään väittelystä ja paha tapa olla aina oikeassa. Pitävät minua vähän hankalana besserwisserinä.  Mutta vaimo on ainut henkilö jonka kanssa ei ole tarvinnut väitellä, eikä riidellä, ei ole pystynyt, koska toinen vähintään yhtä jääräpäinen. Muttei ole ollut tarvettakaan, kun ollaan ajateltu aina samoin melkein kaikesta. Jos eri mieltä, niin vaimo ollut oikeassa.  Mutta kompromisseja joutunut molemmat varmasti ottamaan.  Vaimo lukenut minua aina kuin avointa kirjaa, tietää minun haluistani ja vaatimuksistani varmaan enemmän kuin minä itse.  Siksi meillä ei ole ollut koskaan salaisuuksiakaan, ollaan aina henkisesti yhtä, ollaan sitten erillään tai yhdessä. Yhteistä taivalta 70-luvun lopusta alkaen ja yhä paranee.

Nuorena luulin, että vain ajauduin naimisiin ja perheelliseksi, etten ollut kokenut suurta rakkautta. Vasta 10 v naimisiin menon jälkeen tajusin eläneeni siinä koko ajan.  Sen jälkeen nähnyt vaimoni ihan eri silmin.  Tarina on ihan niinkuin romattisissa saduissa. Jos etukäteen joku olisi ennustanut tulevaa, en olisi uskonut.

Vierailija kirjoitti:

Joo, mutta kun se vaan ei tajua sitä...Mitä kaikkea meillä voisi ollakaan.

Sama tilanne. Välillä mietin kuinka saisin asian kyseisen rouvan päähän.

Tämä musiikkivideo voisi olla elämästäni...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset parisuhteet kestävät, missä ollaan toistensa sielunkumppaneita. Liian monesti ihmiset vain tyytyvät johonkuhun.

Kuulemma sielunkumppaneiden parisuhteet eivät kestä. Sanovat nämä, jotka puhuvat sielunkumppanuudesta hörhötasolla. Eli siis sielut, jotka tunnistavat toisensa toisesta elämästä... tai jotain sellaista.

Riippunee onko sielunkumppanuus sitä, että ollaan lähes tukahduttavan samanlaisia ajatusmaailmalta ja tavoilta (ihminen usein tuppaa ärsyyntymään omista huonoista piirteistään vielä enemmän) VAI sitä, että koetaan vaan äärimmäisen vahvaa henkistä yhteyttä erilaisuudesta huolimatta.

Jälkimmäisessä tapauksessa onnistunee paremmin, mut on varmasti niitäkin jotka haluaa pysyä siinä omassa turvasatamassa.

Minusta sielunkumppanuus on sitä, että toinen on toisen oma puuttuva puolisko.  Ei silloin voi jäädä vajaaksi ja jämähtää mihinkään "omaan turvasatamaan".  Seksikin on meillä aina ollut melkein enemmän henkistä sielujen yhtymistä, kun fyysistä. Ei tarvita pitkiä sessiota, vaan kipinät sinkoilee saman tein.  Minun ei ole koskaan tarvinnut kysyä vaimolta, ei edes ensimmäisillä kerroilla, miten saan hänelle orkun tuotettua. Lukenut häntä aina kuin avointa kirjaa ja siksi vaimo antanut minulle vapaat kädet toteuttaa hänen nautintoaan.  Yhtyminen on ihan niin kuin suudelmakin, sähkövirta lävistää päästä varpaisiin ja aivojen takimmaiseen nurkkaan asti. Ympäröivä maailma katoaa.  Jostain kumman syystä aina väitetään, että rakkaus ja seksi hiipuu vuosien mittaan.  Ei ole muuttunut meillä mihinkään.  Ihan yhtä pakko ja välttämätön telakoitua ja yhdistää sielut kuten aikojen alussa.

Kel onni on, sen kätkeköön. Liian paljon hehkutellaan ja kohta erotaan. Se on nykypäivää.

Kysykää niiltä.jotka ovat olleet 50 vuotta, tai enemmän naimisissa saman ihmisen kanssa. Heiltä saattaa löytyä oikeampi vastaus.

Vierailija kirjoitti:

Juu tajusi sen sitten kun fyysiset yhteydet katkesi, mutta henkinen/energeettinen yhteys voi myös katketa vaikka mitä siteitä olisi.

Siis sellaisia siteitä joita ei ole itse valittu.

Ihminen voi kuitenkin kääntää selän ja tehdä valintansa niitä vastaan.

Eli ns. sielunkumppanuus tai miksi sitä haluaakaan kutsua on käytännössä myös valinta.

Butch ja Butch.

No, ihmiset kai voivat kokea sielunkumppanuuden eri tavoin, mutta itse koen parhaan ystäväni sellaiseksi. Ei siis mitään romanttista ole eikä ole ollut missään vaiheessa, mutta silti meillä on jotenkin todella voimakas, hämmentävä yhteys ja ollaan hyvin samankaltaisia. Jo ensimmäisellä kerralla kun tavattiin, molemmille tuli sellainen fiilis, että oltaisiin tunnettu aina ja että toisen kanssa klikkasi eri tavalla kuin aiemmin kenenkään muun kanssa. Ystävystyttiin nopeasti ja parhaita ystäviä ollaan edelleen, 8 vuotta myöhemmin. Ystävyytemme on oikeasti todella läheinen ja vaikka minulla on pari muutakin hyvää ja rakasta ystävää, erottuu tämä ystävyys kuitenkin selvästi joukosta tunnetasolla.

Tyttö oli 17 ja itse 18v kun tavattiin. Nyt 60 ja 61v. Itsellä onnellinen lapsuus, äiti kotiäitinä. 7v vanhana aloin liikkumaan luonnossa yksinään, en ole kavereita juuri tarvinnut. Nekin vähät vaihtuneet vuosikymmenten ajan. Itse akateemisesta perheestä stadista vaimo köyhästä työläisperheesta susirajan takaa. Meillä ei ollut tavatessa mitään yhteistä, mutta silti kaikki. Vietimme tuntikausia puhelimessa keskustellen ties mistä. Läheisin ihminen ikinä heti alusta lähtien on vaimoni. Äitiäkin läheisempi. Vieläkin liikun luonnossa mielellään yksin tuntikausia, mutta vaimo pitää olla läsnä ainakin henkisesti.

Vierailija kirjoitti:

Kel onni on, sen kätkeköön. Liian paljon hehkutellaan ja kohta erotaan. Se on nykypäivää.

Kysykää niiltä.jotka ovat olleet 50 vuotta, tai enemmän naimisissa saman ihmisen kanssa. Heiltä saattaa löytyä oikeampi vastaus.

Isovanhempani ovat olleet yli 50 vuotta naimisissa.

Menivät aikoinaan 2kk tapaamisestaan naimisiin ja hehkuttelevat vieläkin, eivät ole kovin vaatimattomia persoonia.

Olen. Jos ei olisi tapahtunut omalle kohdalle, en uskoisi todeksi koko juttua tai pitäisin sitä ihan höpönlöpönä noin muuten. Tapasin siis nykyisen kumppanini yhtenä kesäiltana kaveriporukan juhlissa, jonne hän oli tullut yhden kaverini deittinä. Kun olin ottamassa jotakin ruokaa, kätemme osuivat vahingossa toisiinsa ja jostain syystä siitä tuli sellainen "kipinän tunne" tai miksikä sitä nyt kuvailisi, vaikea sanoa. Nostin päätäni ja katsoin kuka kyseessä ja kun meidän katseet kohtasi, minulle iski niin jännä tunne. Porukkaa oli siellä juhlissa sen verran, ettei oltu siis aiemmin esittäydytty toisillemme tai muuta vastaavaa. Tuijotettiin toisiamme silmiin yllättävän pitkään ja minusta tuntui samalla siltä, että ihastuin/rakastuin ensisilmäyksellä sekä siltä, että tuon ihmisen kanssa on jokin erityinen yhteys ja että hänen katsessaan ja silmissään on jotain niin tuttua. Vaikka se tuntui hyvältä, se oli myös hämmentävää ja yhtäkkiä nolostuin siitä tilanteesta ja sanaakaan sanomatta lähdin pois.

Myöhemmin illalla olin yksikseni parvekkeella, jonne kyseinen mies sitten tuli. Hän sanoi jotain tyyliin "tulin tänne vähän hakemaan rauhaa hetkeks", aivan kuten minäkin olin tehnyt, kun jatkuva sosiaalinen kanssakäyminen ja oikeastaan kaikkien muiden paitsi minun ja kyseisen miehen humaltumisen myötä lisääntyvä hälyn ja melun määrä alkoi rasittaa. Vastasin "samoin" ja mitään muuta ei toisillemme puhuttu. Hymyiltiin vaan toisillemme ja pian oli todella lähellä, ettei suudeltu, mutta en voinut tehdä sitä kaverilleni. Ihan viimetipassa siis käänsin pääni pois ja sanoin, että en voi.

Ei tuosta kuitenkaan kauaa mennyt, kun olimme jo päätyneet yhteen. Ne "jännät tunteet" vain voimistuivat kun pääsimme tutustumaan toisiimme ja totesimme, että me tosiaan taidamme olla ns. sielunkumppaneita. Nykyään asutaan onnellisesti yhdessä ja pakko mainita, että asumme ulkomailla maassa, jonne kumpikin oli haaveillut ja suunnitellut muuttoa, mutta oli kaivannut jotain pientä rohkaisua siihen, että saisi vaan aikaiseksi jättää arjen Suomessa ja lähteä. Tuosta tapahtuneesta tuli tänä kesänä kuluneeksi 6 vuotta ja ensi kesänä onkin sitten meidän häät.

N29

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset parisuhteet kestävät, missä ollaan toistensa sielunkumppaneita. Liian monesti ihmiset vain tyytyvät johonkuhun.

Itse olen naimisissa "Sen Oikean" kanssa, mutta ei hänkään mun sielunkumppanini ole. Yhdessä oltu 21v ja tuskin koskaan erotaan.

Olen. Se vaan jotenkin loksahtaa kohdalleen. Se ei ole pelkästään sitä, että tulee yllättävän hyvin toimeen tai ajatukset ovat samankaltaiset tai arvot kohtaavat. Siinä on jotain kummallista ja sanoinkuvaamatonta - joku ihmeellinen henkinen yhteys, jossa ei aina tarvita sanoja. 

En tiedä onko sielunkumppaneita, kaksoisliekkejä vai mitä, mutta parhaat suhteeni (2 sellaista todella vaikuttavasti yhteydellistä) on päättyneet todella katastrofaalisesti, niin että mahdollisuuksia paluuseen ei ole. Ei pysty selittää tilanteita, mutta paljon pahempaa kuin esim. pettäminen tai väkivalta, mistä jotkut parit pääsee yli. Näihin on vaikuttanut paitsi henkilöiden toiminta, myös ulkoiset olosuhteet. Tuntuu, että maailma ympärillä loi mahdollisimman varman muurin, joka estää, että tässä elämässä enää enempää päädyttäisi olemaan yhdessä.

James Bridgehill kirjoitti:

Tapasin sielunkumppanini jo ala-asteella. Ajoin usein autollani (Hopeinen Hiace vm'89) ala-asteen ohi tai päivystin popliinitakissani ala-asteen läheisessä metsikössä, mutta poliisi vei minut pois (Mustavalkoinen Transporter vm'06) sielunkumppanini lähistöltä.

Valitsit popliinitakin? Ilmeisesti halusit jotenkin piilotajuisesti jäädä kiinni?

En ole koskaan tavannut sielunkumppania, en naista enkä miestä :( Siksiköhän olen niin yksinäinen ja masentunut... En ole koskaan tavannut ketään, joka muistuttaisi edes vähän minua. Minulla ei ole sisaruksiakaan enkä ollut toivottu ja rakastettu lapsena. Siksikö en kykene tapaamaan sielunkumppania..? Olen kerran ollut rakastunut, mutta poika kohteli minua kaltoin. Sen jälkeen en ole enää kyennyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu tajusi sen sitten kun fyysiset yhteydet katkesi, mutta henkinen/energeettinen yhteys voi myös katketa vaikka mitä siteitä olisi.

Siis sellaisia siteitä joita ei ole itse valittu.

Ihminen voi kuitenkin kääntää selän ja tehdä valintansa niitä vastaan.

Eli ns. sielunkumppanuus tai miksi sitä haluaakaan kutsua on käytännössä myös valinta.

Butch ja Butch.

Ei tuokaan oikein selitä.

Sielunkumppanuus johtuu sopivista geeneistä.  Geenit vaikuttaa eniten parinvalintaan ja sillä luonto koittaa parittaa sopivimmat keskenään, jotta jälkeläiset syntyisivät mahdollisimman hyvällä perimällä. Tätä haittaa nykymaailmassa naisten käyttämät hormoonit, tulee valittua vääriä kumppaneita.

Olen tavannut eräissä juhlissa ja se tunne on samalla tosi ihana, kutkuttava, kihelmöivä. Tietää melkein jo valmiiksi mitä toinen aikoo sanoa. Osaa jatkaa lauseen loppuun ennen kuin toinen sen lopettaa. Ja kohdallani lämpiää jo pelkästä katseesta. Jos päääsee iholle ei voi olla koskettamatta. Hän vei minut paikkaan jossa saatoimme olla kahdestaan ja rakastelimme. Hänen kanssaan kadotin kaiken kontrollin. Toisaalta se oli pelottavaakin, mutta en antaisi sitä kokemusta pois mistään hinnasta. Opiskelujuttujen takia tiemme veivät eri paikkakunnille ja eri maihinkin. Rakkaus ei ole koskaan loppunut, aina kun nähdään välillämme värisee voimakas jännite. En osaa sitä koskaan selittää.

Up

Minulle kerrottiin erään projektityön aloittamisen merkeissä henkilöstä, jonka kanssa tulisin pian työskentelemään. En oikein huomioinut näitä puheita sen tarkemmin, mutta kun sitten näin tämän henkilön kuvan ensimmäisen kerran, tuntui hän oudosti tutulta. Ajattelin jopa jotenkin vähän ärtyneenä, että minulla ei ole nyt aikaa ja energiaa tällaiseen - torjuin koko tyypin mielestäni.

Tavattuani sitten hänet ja alettuamme töihin, jatkoin tätä asiallista torjuntalinjaa. Tiesin, että hän on varattu, joten kiinnostusta oli turha miettiä, ja ystävänä en osannut häntä ajatella. Pian tämä epätavallisen vetäytyvä käytökseni nousi omaankin tietoisuuteni selvänä rimpuiluna vääjäämätöntä vastaan, ja jollain tavalla hävettikin itseäni. Tuntui tuhlaukselta, kun selvästi olimme niin monessa asiassa hämmästyttävän samoilla linjoilla, kokeneetkin samoja asioita. Huumorintajumme sopi täysin yksiin - saatoimme tietää katseesta mitä toinen ajatteli, ja pidättää naurua yhdessä.

Lakkasin rimpuilemasta kuin kertaheitolla, ja aloin hänelle ystäväksi niin äkisti, että hän itsekin kommentoi tämän hiljaisuuden katkeamisen ja yhtäkkisen yhteisen sävelen löytymisen yllättäneen hänet. Olemme olleet siitä asti toistemme luottoystävät. Täydennämme toisiamme - heikkoutemme ja vahvuutemme ovat vastakkaiset, ja tuemme toisiamme vuorotellen. Tuntuu kuin meidät olisi laitettu yhteen oppimaan toisiltamme, mukavan kaveruuden lisäksi. Yhteytemme huomaa muutkin, ja puhuu meistä usein hyvänä tiiminä.

En olisi tätä ulkoisista seikoista uskonut - välillämme on reipasta ikä-, kulttuuri-, luokka- sekä sukupuolieroa. Mutta näillä ei tunnu olevan mitään väliä, kun toinen tuntuu enemmänkin vanhalta elämäntoverilta.