Millainen tyttöystävä jättää poikaystävän, joka sairastuu vakavaan masennukseen?

Sellainen joka ei enää pysty olemaan toisen "äiti". Jatkuva itsemurhalla uhkailu, uhkapelaaminen, juominen (tyypillisesti täyskänni jo iltapäivällä), sairaanloinen mustasukkaisuus, jatkuva riitely ja ilkeily ajaa kyllä uhrautuvaisenkin kumppanin pois. Itse olin niin nuori ja naivi, että ajattelin, että jos vain kovasti rakastan toista niin kyllä hänkin tekee kaikkensa parantuakseen ja sitten joskus menemme naimisiin ja perustamme perheen. Toki tässä tapauksessa ei ole kysymys vain masennuksesta vaan mielenterveys- ja päihdeongelmien vyyhdistä. Yli vuoden katselin toisen örvellystä ja sitten kuuntelin haukut päälle, kun hän on aivan varma että minulla on joku toinen, todisteet vaan puuttuvat, mutta kyllä hän sen kuulemma aistii -_-' (itse olin jo lopettanut jopa mieskassalle menemisen, ettei hänelle tulisi paha mieli)

Lopuksi olin jo itse niin rikki, että aloin katkeroitua ja halveksia ja inhosin häntä ja sitten en enää edes välittänyt mitä hänelle tapahtuisi ja lopulta potkaisin pois elämästäni ja olo oli kevyempi. Sanokaa vaan kamalaksi ihmiseksi, mutta näin jälkikäteen ajateltuna, mitä resursseja ja tietotaitoa teinitytöllä olisikaan ollut toisen pelastamiseksi. :/

Minä jätin. Ensin yritin pitkän aikaa ymmärtää, tukea, auttaa, kannustaa, kehotin hakemaan ammattiapua. Mies ei halunnut tehdä asialle mitään... on sen sairastuneenkin jotain vastuuta tilanteessa otettava! Lopulta mulla oli oma mielenterveys jo vaarassa...

Masennus kuormittaa myös läheisiä. Vielä raskaampaa on jos masentunut ei ota apua mistään vastaan.

Jos vielä ei olla edes kihloissa/naimisissa, vaan vain tyttö/poikaystävä, niin toisesta ihmisestä ei ole välttämättä edes ehtinyt tulla erityisen tärkeä. Masentuneen kanssa ei ole aina helppoa olla, vaikka parisuhde olisi kestänyt kaksikymmentä vuotta. Yllä onkin kirjoitettu kaikkea mitä masennus saattaa mukanaan tuoda, joten elämä voi olla todella helvettiä ja siihen ei kenenkään tarvitse itseään ja elämäänsä uhrata.

Yksi masentunut mies kirjoitti:

Pitää olla aikamoinen lehmä ja omaan napaan tuijottaja, joka jätti.

Ehei, tuollaisen kiukuttelijan jättäisi kuka tahansa. Keskimäärin se onkin mies, joka jättää sairastuneen naisensa. Naiset omaishoitavat ukonrähjiään hautaan saakka. Tuossa linkki kansantajuiseen tiivistelmään aiheesta.

https://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/2015030519303299_lz.shtml

Oma tytär ei jättänyt, ainakaan vielä. Meni poikaystävänsä kanssa päivystykseen ja sieltä menivät yhdessä ambulanssilla sairaalaan. Poika oli pari viikkoa suljetulla osastolla, tyttö kävi siellä visiitillä  minkä töiltään ehti. Alussa annettu diagnoosi vakavasta masennuksesta vaihtui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

Kyllä tuo asia on kovasti mietityttänyt. Tavallaan hyvä, että hakeutui hoitoon (oli kai vähän pakkokin, olo oli niin kauhea) ja sai diagnoosin ja lääkityksen ja muutakin hoitoa jatkoa varten. Mutta että noin nuorena pitää jo miettiä, pystyykö/jaksaako/haluaako elää tuollaisesta sairaudesta kärsivän puolison kanssa loppuelämänsä? Tavallaan olisi ollut helpompaa jos sairastuminen olisi tapahtunut myöhemmin kun ovat jo naimisissa, sitten vaan sinniteltäisiin myötä- ja vastoinkäymisissä. Nyt jos sairaan poikaystävän kanssa elämä käy liian raskaaksi ja jättää, niin on kusipää ja joutuu kärsimään syyllisyydestä. Toisaalta nyt ehtii vielä katselemaan löytyykö hyvä hoitotasapaino ja pystyykö elämään suhteellisen normaalia elämää. 

Aloituksessa ei avata tilannetta riittävästi. Onko masennus hoidossa, onko paranemisesta toivoa? Kuinka kauan tyttö on jo tilanteen kanssa kärvistellyt? On ihan eri asia pysyä rinnalla, jos masentunut edes hakee itselleen apua, kuin yrittää sinnitellä sairaan ihmisen kanssa, joka vastustaa kaikenlaista hoitoa.

Sellainen joka ei pysty olemaan tuollaisessa suhteessa. Masentunut vaikuttaa suuresti myös lähimmäisiin, varsinkin jos sairaudenkuvaan kuuluu lukuisia itsemurhayrityksiä/aikeita. Pitkäaikainen masennus myös helposti "tarttuu", eli lähimmäinen saattaa myös sairastua. Ei se mikä helppo paikka ole olla, turha tuomita ketään. Itsellä on kokemusta molemmista puolista, ja kuten edellä kerrottiin, tärkeintä on että potilas suostuu/haluaa hoitoihin. Muuten tilanne on oikeasti todella toivoton.