Mitä teen kun en enää yksinkertaisesti pidä ystävistäni?
Olen jo vuoden yli vuoden ajan kamppaillut tämän ongelman kanssa - en vain enää pidä ystävistäni. En tiedä olenko itse muuttunut, ovatko he muuttuneet, vai olemmeko vain kasvaneet eri suuntiin.
Meillä on siis neljän hengen naisporukka, vähän yli kolmekymppisiä kaikki, mutta en enää pidä heistä kahdesta. Tämä vain korostui sen jälkeen, kun minulla oli elämässäni vaikea paikka, jolloin koin, että en saanut heistä mitään tukea. Tuntui, että aina kun yritin asiasta jutella, vaihdettiin äkkiä puheenaihe johinkin muuhun. Tämä on johtanut siihen, että en voi luottaa heihin, enkä enää kerro asioistani. Lisäksi tämä vaikea ajanjakso elämässäni muutti arvojani ja ehkä minuakin aiempaa syvällisemmäksi ja paremmaksi ihmiseksi ja nyt aiemmat ystäväni näyttäytyvät pinnallisina, itseriittoisina ja omaa etuaan ajavilta opportunisteilta. Puheenaiheet pyörivät lähinnä muista ihmisistä juoruilun/ilkeästi puhumisen ympärillä. Tuntuu kuin olisin lammas suden vaatteissa heidän ympärillään. Olen tavasta heidän kanssaan, mutta oikeasti ajattelen asioista ihan eri tavalla, enkä haluaisi osallistua muiden ihmisten haukkumiseen yms. (enkä siis osallistukaan, mutta en oikein osaa sanoa vastaankaan).
Nyt mietin, että pitäisikö jättää heidät taakseni. Olemme kyllä kuluneen vuoden aikana jo etääntyneet hieman. Huomaan, että heillä on negatiivinen vaikutus minuun ja myös itsearvostukseeni (kun he arvostelevat muita tuntuu, että he samalla arvostelisivat minua). Minulla ei kuitenkaan ole juurikaan muita ystäviä ja se pelottaa. Mitä mieltä olette? Olen lisäksi niin introverttiluonne, että uusien ystävien löytäminen on vaikeaa ainakin jos minulla on jo ystäviä, sillä silloin heille ei ole "paikkaa" vapaana, kun en jaksa ylläpitää läheisiä ihmissuhteita kovin monen ihmisen kanssa.
Kommentit (39)
Onpa nyt introverttejä kiusattu tänä aamuna.
Mullakin on tuollainen ongelma, ei tosin ystävien, vaan perheen kanssa. Ongelma tiivistyy siis siihen, miltä tuntuu hylätä ihmisiä, joiden tietää kyllä tehneen itselle paljonkin hyvää, ja jotka omasta mielestään välittävät minusta. Mutta minulle ei kelpaa se, että joku kuvittelee omasta mielestään välittävänsä minusta, kun satuttaa minua. En haluaisi, että he satuttavat minua, ja tavallaan tiedän, että voin paremmin ilman heitä (tämä on siis todella pitkään muhinut asia, varmaan parikymmentä vuotta, ennen kuin alan todella pistää välit poikk) mutta minua pelottaa myös, että minussa on jotain outoa tai kamalaa vikaa, koska etenkin yksi perheeni jäsen on uskotellut minusta sellaista tietenkin, etten uskaltaisi lähteä ja siten ilmaisisi hänelle että syy loukkaantumiseeni on hänessä.
Minusta tuntuu inhottavalle se, että iippumatta siitä, miten hyvä ihminen olen, tai mitä hyvää teen, tuntuu sille, ettei kukaan rakasta minua, eikä pidä minua tärkeänä. Ja vaikka toivoisi hyviä ystäviä, niin se pelko, joka minuun on juurrutettu siitä, että minä olen outo ja mukamas minä satutan toisia, on kiinni tiukasti. Vaikka en satuta ketään, jos joku uskoo niin, niin minusta siinä ihmisessä on vikaa. Esim. nämä tämmöiset, että jos mä en soittele, niin loukkaannutaan, etten välitä.
Vierailija kirjoitti:
Mullakin on tuollainen ongelma, ei tosin ystävien, vaan perheen kanssa. Ongelma tiivistyy siis siihen, miltä tuntuu hylätä ihmisiä, joiden tietää kyllä tehneen itselle paljonkin hyvää, ja jotka omasta mielestään välittävät minusta. Mutta minulle ei kelpaa se, että joku kuvittelee omasta mielestään välittävänsä minusta, kun satuttaa minua. En haluaisi, että he satuttavat minua, ja tavallaan tiedän, että voin paremmin ilman heitä (tämä on siis todella pitkään muhinut asia, varmaan parikymmentä vuotta, ennen kuin alan todella pistää välit poikk) mutta minua pelottaa myös, että minussa on jotain outoa tai kamalaa vikaa, koska etenkin yksi perheeni jäsen on uskotellut minusta sellaista tietenkin, etten uskaltaisi lähteä ja siten ilmaisisi hänelle että syy loukkaantumiseeni on hänessä.
Minusta tuntuu inhottavalle se, että iippumatta siitä, miten hyvä ihminen olen, tai mitä hyvää teen, tuntuu sille, ettei kukaan rakasta minua, eikä pidä minua tärkeänä. Ja vaikka toivoisi hyviä ystäviä, niin se pelko, joka minuun on juurrutettu siitä, että minä olen outo ja mukamas minä satutan toisia, on kiinni tiukasti. Vaikka en satuta ketään, jos joku uskoo niin, niin minusta siinä ihmisessä on vikaa. Esim. nämä tämmöiset, että jos mä en soittele, niin loukkaannutaan, etten välitä.
Koska tämä yksi ihminen ei halua kokea, että itsessä on mitään vikaa, hän haluaa aina ulkoistaa kaiken oman pahan käytöksensäkin muiden syyksi.
Itse vaan lopetin yhteyksien pitämisen. Miksi pitää sellaisia ihmisiä elämässään, jotka kokee vaan rasitteiksi.
Vierailija kirjoitti:
Itse vaan lopetin yhteyksien pitämisen. Miksi pitää sellaisia ihmisiä elämässään, jotka kokee vaan rasitteiksi.
Samaa mieltä. Ap kyllä aika ikävästi ylentää itseään tässä, kuulostaa melko tympeältä tuo, miten arvelee itse muuttuneensa kyllä paremmaksi ihmiseksi samaan aikaan kun löytää ystävistään yhä enemmän huonoa. Ei ihan käy yksiin.
Ap:lle.
Aikoina kävin läpi sairauden, joka rajoitti elämääni kovasti.
Silloinen läheinen ystävä, jota olin auttanut paljon vaikeassa elämäntilanteessa ja ollut tarvittaessa yötä päivää tavattavissa, ei yllättäen ollutkaan vastaavasti tukena minulle. Olin hyvin haavoittuvainen, enkä uskaltanut enää kääntyä hänen puoleensa ongelmineni. Toivuin kuitenkin ajan kanssa, mutta suhteessa oli särö, ainakin minun puoleltani ja vähitellen etäännyimme ja vieraannuimme.
Suhteita tulee ja menee, suuntaa eteenpäin ja jätä taakse sellaiset, jotka ovat tehneet tehtävänsä ja lakanneet olemasta. Kriisitilanteissa ystävyys punnitaan.
Kyllä se on juuri noin useimmiten, että kriiseissä ne parhaatkin ystävät vain katoavat jonnekin. Minulla oli aikoinaan monta, ainakin 8 todella läheistä hyvää ystävää, jotka myös ystävystyivät toisiinsa minun kauttani. Sitten masennuin yllättäen pitkään jatkuneen unettomuuden vuoksi ja vähitellen heitä alkoi tippumaan elämästäni. Osa jäi ihan oman valintani vuoksi, koska he suhtautuivat minuun ja sairauteeni hyvin ikävällä tavalla. Lähes syytellen, arvostellen tai oudoksuen. Osa vain vetäytyi pois itse. Joihinkin olen pitänyt yhteyttä harvakseltaa, mutta toisiin en. Yksi on pyytänyt myöhemmin anteeksi ja myönsi, että ei ymmärtänyt sairauttani ennen kuin sairastui itse masennukseen vähän myöhemmin. Se vain on joillekin ystävien pärjääminen myös jotenkin sellainen asia, että kun kovasti yritetään itse pärjätä, menestyä ja olla jotakin hienoa, vähän parempaa kuin onkaan, niin siihen kuvioon ei kriiseissä elävät ystävät oikein sovi. Eihän se viisasta ole, mutta jotenkin näin olen sen ymmärtänyt.
No jos se on käsitelty, että heistä ei enää läheisiksi ystäviksi ole, niin sitten mietittäväksi, voitteko olla pinnallisesti tekemisissä. Vastaus voi olla ei, jos koet, että teillä on ihan eri arvot. Mutta jos taas voit olla tekemisissä joidenkin asioiden tiimoilta odottamatta syvempää ystävyyttä, niin ei ihmiselle koskaan ole haittaa siitä, että on kavereita.
Sekin tulee mieleen, että kun olette yli kolmekymppisiä, alkavat elämänkokemukset eriytyä. Nuorena on helppo olla parhaita kavereita kun kokemukset on aika samanlaisia eikä ole rankempia elämänkokemuksia kuten vaikka sairautta, työttömyyttä, avioeroa yms. Toisaalta siis se, että ihminen luonnollisesti eriytyy ihmisistä, joilla on rankkaa tai aivan erilaisia kokemuksia on vaan se, mitä tapahtuu, toisaalta voi miettiä sitäkin, onko hyvä, että jää yksin..Noihin kysymyksiin ei ole oikeaa vastausta, pitää itse tunnustella juuri sitä, mitä saa kaverisuhteelta, onko arvot liian erilaiset, onko suhde yksipuolinen.
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle.
Aikoina kävin läpi sairauden, joka rajoitti elämääni kovasti.
Silloinen läheinen ystävä, jota olin auttanut paljon vaikeassa elämäntilanteessa ja ollut tarvittaessa yötä päivää tavattavissa, ei yllättäen ollutkaan vastaavasti tukena minulle. Olin hyvin haavoittuvainen, enkä uskaltanut enää kääntyä hänen puoleensa ongelmineni. Toivuin kuitenkin ajan kanssa, mutta suhteessa oli särö, ainakin minun puoleltani ja vähitellen etäännyimme ja vieraannuimme.
Suhteita tulee ja menee, suuntaa eteenpäin ja jätä taakse sellaiset, jotka ovat tehneet tehtävänsä ja lakanneet olemasta. Kriisitilanteissa ystävyys punnitaan.
Kiitos kommentistasi, siitä oli suuri apu!
Minullakin siis kyseessä elinikäinen sairaus, joka vaikuttaa elämääni välillä suurestikin. Minäkään en enää halua jakaa mitään kovin henkilökohtaista näiden ystävien kanssa eli keskustelu on nykyään sellaista pintatason juttelua. Se kyllä harmittaa, sillä minua ylipäänsä kiinnostaa enemmän sellainen syvällinen seurustelu ja sitä nimenomaan haen ystävyyssuhteilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse vaan lopetin yhteyksien pitämisen. Miksi pitää sellaisia ihmisiä elämässään, jotka kokee vaan rasitteiksi.
Samaa mieltä. Ap kyllä aika ikävästi ylentää itseään tässä, kuulostaa melko tympeältä tuo, miten arvelee itse muuttuneensa kyllä paremmaksi ihmiseksi samaan aikaan kun löytää ystävistään yhä enemmän huonoa. Ei ihan käy yksiin.
Lähinnä siis huomaan oman kehitykseni - pidän itsestäni enemmän nykyään. Samalla huomaan, etten enää pidä ystävistäni eli taisin olla aiemmin itse samanlainen. :-)
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse vaan lopetin yhteyksien pitämisen. Miksi pitää sellaisia ihmisiä elämässään, jotka kokee vaan rasitteiksi.
Samaa mieltä. Ap kyllä aika ikävästi ylentää itseään tässä, kuulostaa melko tympeältä tuo, miten arvelee itse muuttuneensa kyllä paremmaksi ihmiseksi samaan aikaan kun löytää ystävistään yhä enemmän huonoa. Ei ihan käy yksiin.
Lähinnä siis huomaan oman kehitykseni - pidän itsestäni enemmän nykyään. Samalla huomaan, etten enää pidä ystävistäni eli taisin olla aiemmin itse samanlainen. :-)
Minulla on ollut samantapaista kehitystä itsessäni, pidän itseäni jossain määrin parempana ihmisenä kuin aikaisemmin, mutta siihen liittyy oleellisesti se, etten katso oikeaksi arvostella muita tai moittia heitä. Se ei vaan kuulosta ihmisenä kehittymiseltä parempaan suuntaan, että pitää itseään muita parempana.
Vierailija kirjoitti:
KatriinaK kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse vaan lopetin yhteyksien pitämisen. Miksi pitää sellaisia ihmisiä elämässään, jotka kokee vaan rasitteiksi.
Samaa mieltä. Ap kyllä aika ikävästi ylentää itseään tässä, kuulostaa melko tympeältä tuo, miten arvelee itse muuttuneensa kyllä paremmaksi ihmiseksi samaan aikaan kun löytää ystävistään yhä enemmän huonoa. Ei ihan käy yksiin.
Lähinnä siis huomaan oman kehitykseni - pidän itsestäni enemmän nykyään. Samalla huomaan, etten enää pidä ystävistäni eli taisin olla aiemmin itse samanlainen. :-)
Minulla on ollut samantapaista kehitystä itsessäni, pidän itseäni jossain määrin parempana ihmisenä kuin aikaisemmin, mutta siihen liittyy oleellisesti se, etten katso oikeaksi arvostella muita tai moittia heitä. Se ei vaan kuulosta ihmisenä kehittymiseltä parempaan suuntaan, että pitää itseään muita parempana.
Ei mielestäni kaikenlaista toimintaa ja käyttäytymistä tarvitse hyväksyä. Ihmistä itsessään ei tietenkään pitäisi tuomita, kaikki me teemme virheitä ja käyttäydymme välillä typerästi. Välillä ystävieni käyttätyminen on sellaista, minkä kanssa en itse halua olla tekemisissä, en halua sellaista elämääni. Kyllä mielestäni tämä on ihan ok tunnustaa ja asettaa tällaisia rajoja.
Mistä muuten johtuu että ns. tolkun ihmiset ovat niin harvassa? Omiin ystäviin kuuluu sekä rasittavia valittajia ja ankeilijoita, toisessa ääripäässä iki-iloiset mistään piittaamattomat, pinnalliset valkosisustajat, miksei ole ketään siltä väliltä? Siis tottakai heidän seurassaan myös viihtyy, ensimmästen hyviin puoliin kuuluu analyyttinen elämänasenne ja hyvät, syväluotaavat keskustelut, jälkimmäisissä taas viehättää se ikuinen positiivisuus ja aivan tyystin kritiikitön, mistään häiriintymätön elämänilo. Mutta viime aikoina molemman tyyppisten ystävien huonot puolet ovat alkaneet korostua enemmän ja enemmän. Ensimmäisillä ne ovat jatkuva valitus ja asioiden märehtiminen, itsesääli ja voivottelu. Jälkimmäisillä ne ovat piittaamattomuus ja totaalinen empatian puute, nousukasmaisuudella ja materialismilla höystettynä ( saattaa esim. kääntää puheen johonkin uuteen sikakalliiseen sisustusjuttuun kesken kaiken kun toinen purkaa luottamuksellisesti pahaa oloaan). Että kummankaan tyyppisistä ihmisistä ei ihan kauheasti ole kenenkään ystäviksi.
Haluan vielä korostaa että itsekin olen masentunut ja rasittava, mutta sentään koitan tehdä asioilleni jotakin ja yritän nähdä asioissa myös hyviä puolia negatiivisten lisäksi, ja yritän ymmärtää muitakin näkökantoja kuin omani, katsoa asioita eri kanteilta.
Missä ovat tasapainoiset, rennot, huumorintajuiset naiset jotka kaipaavat tosiystävää? Sellaiset täyspäiset tapaukset? Mistä löytyy?
Unohda tuollaiset ns. ystävät jotka haukkuvat toisia. Havahtuvat vasta (mikäli havahtuvat koskaan) kun makaavat kuolinvuoteellaan.
Vierailija kirjoitti:
Mistä muuten johtuu että ns. tolkun ihmiset ovat niin harvassa? Omiin ystäviin kuuluu sekä rasittavia valittajia ja ankeilijoita, toisessa ääripäässä iki-iloiset mistään piittaamattomat, pinnalliset valkosisustajat, miksei ole ketään siltä väliltä? Siis tottakai heidän seurassaan myös viihtyy, ensimmästen hyviin puoliin kuuluu analyyttinen elämänasenne ja hyvät, syväluotaavat keskustelut, jälkimmäisissä taas viehättää se ikuinen positiivisuus ja aivan tyystin kritiikitön, mistään häiriintymätön elämänilo. Mutta viime aikoina molemman tyyppisten ystävien huonot puolet ovat alkaneet korostua enemmän ja enemmän. Ensimmäisillä ne ovat jatkuva valitus ja asioiden märehtiminen, itsesääli ja voivottelu. Jälkimmäisillä ne ovat piittaamattomuus ja totaalinen empatian puute, nousukasmaisuudella ja materialismilla höystettynä ( saattaa esim. kääntää puheen johonkin uuteen sikakalliiseen sisustusjuttuun kesken kaiken kun toinen purkaa luottamuksellisesti pahaa oloaan). Että kummankaan tyyppisistä ihmisistä ei ihan kauheasti ole kenenkään ystäviksi.
Haluan vielä korostaa että itsekin olen masentunut ja rasittava, mutta sentään koitan tehdä asioilleni jotakin ja yritän nähdä asioissa myös hyviä puolia negatiivisten lisäksi, ja yritän ymmärtää muitakin näkökantoja kuin omani, katsoa asioita eri kanteilta.
Missä ovat tasapainoiset, rennot, huumorintajuiset naiset jotka kaipaavat tosiystävää? Sellaiset täyspäiset tapaukset? Mistä löytyy?
Jos olet masentunut ja negatiivinen, niin valkosisustajat saattavat vielä korostaa positiivisuuttaan seurassasi siinä pelossa, että tunnelma kääntyy helposti synkäksi.
Minä kasvoin sairauden ja kriisin aikana eroon perheestäni. Jopa kohtasin heidät yksinjättämisestä, jolloin he muuttuivat vielä julmemmaksi. Ei olisi ikinä arvannut, mutta nyt on tilaisuus etsiä omat ihmisensä perheen tilalle.
Vierailija kirjoitti:
Mistä muuten johtuu että ns. tolkun ihmiset ovat niin harvassa? Omiin ystäviin kuuluu sekä rasittavia valittajia ja ankeilijoita, toisessa ääripäässä iki-iloiset mistään piittaamattomat, pinnalliset valkosisustajat, miksei ole ketään siltä väliltä? Siis tottakai heidän seurassaan myös viihtyy, ensimmästen hyviin puoliin kuuluu analyyttinen elämänasenne ja hyvät, syväluotaavat keskustelut, jälkimmäisissä taas viehättää se ikuinen positiivisuus ja aivan tyystin kritiikitön, mistään häiriintymätön elämänilo. Mutta viime aikoina molemman tyyppisten ystävien huonot puolet ovat alkaneet korostua enemmän ja enemmän. Ensimmäisillä ne ovat jatkuva valitus ja asioiden märehtiminen, itsesääli ja voivottelu. Jälkimmäisillä ne ovat piittaamattomuus ja totaalinen empatian puute, nousukasmaisuudella ja materialismilla höystettynä ( saattaa esim. kääntää puheen johonkin uuteen sikakalliiseen sisustusjuttuun kesken kaiken kun toinen purkaa luottamuksellisesti pahaa oloaan). Että kummankaan tyyppisistä ihmisistä ei ihan kauheasti ole kenenkään ystäviksi.
Haluan vielä korostaa että itsekin olen masentunut ja rasittava, mutta sentään koitan tehdä asioilleni jotakin ja yritän nähdä asioissa myös hyviä puolia negatiivisten lisäksi, ja yritän ymmärtää muitakin näkökantoja kuin omani, katsoa asioita eri kanteilta.
Missä ovat tasapainoiset, rennot, huumorintajuiset naiset jotka kaipaavat tosiystävää? Sellaiset täyspäiset tapaukset? Mistä löytyy?
Mietin samaa. Haluaisin, että ystävyyteen kuuluu kaikki elämän ääripäät - että voisi jakaa syvempiä ajatuksia ja toisaalta myös vain hullutella ja pitää hauskaa. Lapsena minulla oli paras ystävä, jonka kanssa oli juuri tällaista.
Minulla on meneillään ihan sama tilanne! En kuitenkaan koe olevani parempi ihminen, mutta muuttunut olen. Ystäväporukassani on myös juuri tällaiset kaksi henkilöä, jotka ajavat vain omaa etuaan ja arvostelevat ihmisiä. En enää jaksa moiseen lähteä mukaan, enkä halua olla kuin pinnallisissa tekemisissä heidän kanssaan. Olen jo irtaantumisen aloittanut ja se tuntuu välillä siltä kuin eroa tekisi. En kuitenkaan halua lähipiiriini niin negatiivisia ihmisiä ja tiedän olevani oikealla tiellä.