Kun aikuinen lapsi on varakas ja menestynyt?

Vierailija kirjoitti:

Mä ainakin halusin/haluan menestyä siksi että voisin antaa äidilleni takaisin. Haluan maksaa hänen velkansa pois ja haluan että hän saa asiat jotka ansaitsee. Hän saisi lomailla eikä tarvis sairaana raataa töissä hautaan saakka.

Mun äiti oli yh, kävi töissä ja opiskeli samaan aikaan, isä täyspaska limanuljaska josta ei ollut mitään hyötyä. 

Lapsesi vaikuttaa itsekkäältä, ei tunnu tajuavan sitä paljonko olet panostanut. Äitiään pitäis arvostaa, varsinkin jos äiti on oikeasti tehnyt kaikkensa lapsiensa eteen.

Ei se ole lapsen velvollisuus maksaa takaisin. Minäkin panostan lapsiini ja teen hulluna töitä, että he saavat harrastaa ja on hyvä elämä, mutta en minä todellakaan odota, että he jotenkin "antavat takaisin". Se on ihan vanhemman oma päätös alkaa vanhemmaksi. Paras kiitos on siinä, että lapsi pääsee jaloilleen sitten, kun kotoa joskus lähtee.

Mun kaveri! Tosin se ei edes ole mitenkään pitkälle opiskellut, mutta omilla ansioillaan on sitten edennyt töissään hyvinkin pitkälle ja etenkin hyväpalkkaisiin tehtäviin. Tämä kaveri antaa yh-äidilleen paljon rahallisesti, muum muassa uuden auton (kaverin nimissä, mutta äidille käyttöön, eivät asu lähellä toisiaan joten yhteiskäyttökään ei olisi mahdollista).

Ovat myös läheisiä suhteiltan, soittelevat vähintään kerran viikossa ja yleensä useammin. Itse kun soitan ydinperhe-vanhemmilleni ehkä kerran kolmeen kuukauteen niin tuo tuntuu paljolta.

Varmaan voi olla kateellinenkin, mutta minä tulen olemaan lapsistani todella ylpeä ja onnellinen heidän puolestaan, sen tiedän jo nyt. Vanhin on yliopisto-opintojensa alkumetreillä, toinen päässee ylioppilaaksi ensi keväänä ja nuorin aloitti lukion. Kaikilla on tuleva ura jo aika pitkälle mietittynä, ja jos hyvin käy, he kaikki tulevat ammateissaan menestymään ja tienaamaan hyvin. Itse olen aika hyvin koulutettu, mutta auttamattoman vähävarainen yh, joten hyvin suurella todennäköisyydellä lapseni tulevat pärjäämään paljon minua paremmin - ainakin toivon niin. 

En tiedä, tulevatko lapseni huomioimaan minua tai auttamaan mitenkään tulevaisuudessa enkä sitä edes odota - ei lasten tarvitse vanhemmistaan huolehtia ainakaan sen enempää kuin mihin vanhemman ehkä avuton tila antaa aihetta. Todennäköisesti myös tulen pärjäämään tulevaisuudessa paremmin taloudellisesti, kun lapset ovat omillaan ja minä voin muuttaa pienempään ja halvempaan asuntoon. Minulla on kyllä hyvin lämpimät välit lapsiini, ja toivon, että tilanteemme ei muutu enkä välitä heille heidän mielestään vain negatiivista energiaa tulevaisuudessakaan. Esikoisen kanssa on kyllä riidelty välilä rajustikin, mutta olemme tähän mennessä ainakin kyenneet ratkaisemaan ongelmamme. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ainakin halusin/haluan menestyä siksi että voisin antaa äidilleni takaisin. Haluan maksaa hänen velkansa pois ja haluan että hän saa asiat jotka ansaitsee. Hän saisi lomailla eikä tarvis sairaana raataa töissä hautaan saakka.

Mun äiti oli yh, kävi töissä ja opiskeli samaan aikaan, isä täyspaska limanuljaska josta ei ollut mitään hyötyä. 

Lapsesi vaikuttaa itsekkäältä, ei tunnu tajuavan sitä paljonko olet panostanut. Äitiään pitäis arvostaa, varsinkin jos äiti on oikeasti tehnyt kaikkensa lapsiensa eteen.

Ei se ole lapsen velvollisuus maksaa takaisin. Minäkin panostan lapsiini ja teen hulluna töitä, että he saavat harrastaa ja on hyvä elämä, mutta en minä todellakaan odota, että he jotenkin "antavat takaisin". Se on ihan vanhemman oma päätös alkaa vanhemmaksi. Paras kiitos on siinä, että lapsi pääsee jaloilleen sitten, kun kotoa joskus lähtee.

no ei siitä haittaakaan ole :D kyllä mä haluan auttaa läheisiäni rahallisesti jos siihen kykenen. 

AP voithan sinä itseksesi olla tyytyväinen saavutukseesi: onnistuit kasvattamaan menestyvän ihmisen.

Mutta kuulostaa siltä, että lapsesi on katkaissut napanuorassa sinuun, mutta sinä et häneen. Kuulostaa myös siltä, että mielestäsi hänen pitäisi jotenkin ’maksaa takaisin’ kasvatuksensa? Lasten tehtävä ei ole elättää vanhempiaan. Sinä olet itse (miehesi kanssa) valinnut että olet pitkään kotona lapsen kanssa, ja olet oikeasti tiennyt että se tarkoittaa sitä, että eläkettä ei kerry.

Oma anoppiin oli vähän samanlainen märisijä - kaikki oli aina huonosti ja kurjasti ja kenkusti ja hän oli niiiin yksinäinen - oikein oman elämänsä ankeuttaja ja vaikka mekin koimme tärkeäksi käydä hänen luonaan ja antaa hänelle aikaa lastenlasten kanssa, sanoivat lapset jo aika pieninä ettei se ole kivaa kun ’ei siellä uskalla syödäkään kun mamma aina valittaa miten kallista ruoka on’ (ja hän asui velattomassa kodissa ja sai siis eläkettä ja leskeneläkettä tms yli 2000€) vieläkin harmittaa se miten hän itse ankeutti elämänsä

:(

Yllättävän rauhallisesti aloittaja suhtautuu näihin kirjoittajiin, joilla sädekehä hohtaa upeasti kiillotettuna ja neuvoja riittää muille vaikka millä mitalla. Kaikkein huvittavimmilta kuulostavat jutut, että aloittajan pitäisi lakata olemasta niin negatiivinen ja keskittyä tekemään jotain mukavaa elämässään. 

Kun ihmisellä on vaikea elämäntilanne ja esim. rahaa on niin vähän, että jatkuvasti joutuu miettimään miten selviää laskuistaan, pystyy kustantamaan lääkkeensä ja saa leipää pöytään, on aika vaikea keskittyä puuhailemaan hauskoja asioita. Negatiivisuus ja ahdistus on tällaisessa tilanteessa luonnollinen reaktio. Ihmettelen, että aloittajan lapsi ei näe äitinsä voivan huonosti ja yritä auttaa. Selittää vain kuinka ikävää äidin kanssa on olla kun tämä ei ole yhtään kiva ja positiivinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ainakin halusin/haluan menestyä siksi että voisin antaa äidilleni takaisin. Haluan maksaa hänen velkansa pois ja haluan että hän saa asiat jotka ansaitsee. Hän saisi lomailla eikä tarvis sairaana raataa töissä hautaan saakka.

Mun äiti oli yh, kävi töissä ja opiskeli samaan aikaan, isä täyspaska limanuljaska josta ei ollut mitään hyötyä. 

Lapsesi vaikuttaa itsekkäältä, ei tunnu tajuavan sitä paljonko olet panostanut. Äitiään pitäis arvostaa, varsinkin jos äiti on oikeasti tehnyt kaikkensa lapsiensa eteen.

Ei se ole lapsen velvollisuus maksaa takaisin. Minäkin panostan lapsiini ja teen hulluna töitä, että he saavat harrastaa ja on hyvä elämä, mutta en minä todellakaan odota, että he jotenkin "antavat takaisin". Se on ihan vanhemman oma päätös alkaa vanhemmaksi. Paras kiitos on siinä, että lapsi pääsee jaloilleen sitten, kun kotoa joskus lähtee.

no ei siitä haittaakaan ole :D kyllä mä haluan auttaa läheisiäni rahallisesti jos siihen kykenen. 

Aika huono lähtökohta se silti on, että lapsi kokee olevansa vanhemmalleen velkaa. Auttaa saa, totta kai, mutta lapsen ei tule jäädä kiitollisuudenvelkaan siitä, että äiti on hoitanut velvollisuutensa.

Sanoisin että olen onnistunut työssäni. Lapsi pärjää maailmassa. Ja mikä tärkeintä, ei ole yhteiskunnan elätti.

Itselläni kaksi aikuista menestynyttä ja pärjäävää lasta. Ihan outo ajatus tuo kateus - itse olen heistä niin suunnattoman ylpeä, että välillä niitä tunteita pitää ihan piilottaa ulkopuolisilta, etten vaikuta ihan hullulta.

Sehän on aika yleistä, että vanhemmat kadehtivat lapsiaan. Eikä siinä mitään. Eri asia on se, jos vanhempi yrittäisi jollain tavalla sabotoida lapsensa elämää (sitäkin tapahtuu).

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän rauhallisesti aloittaja suhtautuu näihin kirjoittajiin, joilla sädekehä hohtaa upeasti kiillotettuna ja neuvoja riittää muille vaikka millä mitalla. Kaikkein huvittavimmilta kuulostavat jutut, että aloittajan pitäisi lakata olemasta niin negatiivinen ja keskittyä tekemään jotain mukavaa elämässään. 

Kun ihmisellä on vaikea elämäntilanne ja esim. rahaa on niin vähän, että jatkuvasti joutuu miettimään miten selviää laskuistaan, pystyy kustantamaan lääkkeensä ja saa leipää pöytään, on aika vaikea keskittyä puuhailemaan hauskoja asioita. Negatiivisuus ja ahdistus on tällaisessa tilanteessa luonnollinen reaktio. Ihmettelen, että aloittajan lapsi ei näe äitinsä voivan huonosti ja yritä auttaa. Selittää vain kuinka ikävää äidin kanssa on olla kun tämä ei ole yhtään kiva ja positiivinen. 

Lapsi voi olla ihan lopussa. Jos on koko elämänsä ajan elänyt masentuneen vanhemman kanssa, niin se jättää jälkensä lapseen. Omaa elämää ei pysty aloittamaan ilman irtiottoa vanhemmista. Eikä masentunut vanhempi osaa normaalilla tavalla tukea lapsen irtautumista.

Minun on vaikea ajatella, että olisin kateellinen lapsilleni. Nythän minä stressaan päivät pitkät, että teenkö kaiken oikein, miten kaikki tulee menemään, oppivatko oikeat asiat, osaavatko välttää huonoa seuraa ja niin edelleen. Jos lapseni menestyy elämässään, olisin ylpeä. Olisin kyllä ylpeä jo siitä, että ei pahemmin ole sössinyt asioitaan (kuten minä). Jos lapseni ei menesty, syytän itseäni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän rauhallisesti aloittaja suhtautuu näihin kirjoittajiin, joilla sädekehä hohtaa upeasti kiillotettuna ja neuvoja riittää muille vaikka millä mitalla. Kaikkein huvittavimmilta kuulostavat jutut, että aloittajan pitäisi lakata olemasta niin negatiivinen ja keskittyä tekemään jotain mukavaa elämässään. 

Kun ihmisellä on vaikea elämäntilanne ja esim. rahaa on niin vähän, että jatkuvasti joutuu miettimään miten selviää laskuistaan, pystyy kustantamaan lääkkeensä ja saa leipää pöytään, on aika vaikea keskittyä puuhailemaan hauskoja asioita. Negatiivisuus ja ahdistus on tällaisessa tilanteessa luonnollinen reaktio. Ihmettelen, että aloittajan lapsi ei näe äitinsä voivan huonosti ja yritä auttaa. Selittää vain kuinka ikävää äidin kanssa on olla kun tämä ei ole yhtään kiva ja positiivinen. 

Lapsi voi olla ihan lopussa. Jos on koko elämänsä ajan elänyt masentuneen vanhemman kanssa, niin se jättää jälkensä lapseen. Omaa elämää ei pysty aloittamaan ilman irtiottoa vanhemmista. Eikä masentunut vanhempi osaa normaalilla tavalla tukea lapsen irtautumista.

Aloittaja kertoi olleensa aiemmin iloinen ja onnellinen ja niin edelleen, eli kyllä vika on narsistisessa lapsessa.

Entä jos olisikin niinpäin, että lapsi ei menesty ja joutuu vaikka mielenterveysongelmien takia pitkäaikaistyöttömäksi ja joutuisit häntä auttamaan rahallisesti tai alkoholi ja huumeet vie? Mieti miten paljon olet elämältä saanut, kun sinulla on terve ja menestynyt lapsi. Jos tuntuu, ettei mene tasan nallekarkit elämässä, niin olethan saanut sen mikä on kaikille vanhemmille tärkeintä maailmassa. Tai ainakin pitäisi olla. Sinulta puuttuu se kaikkein suurin huoli. Etkö juuri sitä varten ollut hyvä äiti lapsillesi?

Minusta ois siistiä, itselläkin on rahaa, joka on tullut tekemättä mitään, niin lapsen menestys siihen päälle ois kivaa.

Mutta siis lapsi auttaa vanhempaansa jos tämä osaa kerjätä oikein ja vedota oikeisiin tunteisiin ja vetää oikeista naruista, muuten ajattelee, että elämä on hänelle itselleen tai jos ei ole vanhempaansa tyytyväinen niin ei tunne siksi auttamisen velvoitetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän rauhallisesti aloittaja suhtautuu näihin kirjoittajiin, joilla sädekehä hohtaa upeasti kiillotettuna ja neuvoja riittää muille vaikka millä mitalla. Kaikkein huvittavimmilta kuulostavat jutut, että aloittajan pitäisi lakata olemasta niin negatiivinen ja keskittyä tekemään jotain mukavaa elämässään. 

Kun ihmisellä on vaikea elämäntilanne ja esim. rahaa on niin vähän, että jatkuvasti joutuu miettimään miten selviää laskuistaan, pystyy kustantamaan lääkkeensä ja saa leipää pöytään, on aika vaikea keskittyä puuhailemaan hauskoja asioita. Negatiivisuus ja ahdistus on tällaisessa tilanteessa luonnollinen reaktio. Ihmettelen, että aloittajan lapsi ei näe äitinsä voivan huonosti ja yritä auttaa. Selittää vain kuinka ikävää äidin kanssa on olla kun tämä ei ole yhtään kiva ja positiivinen. 

Lapsi voi olla ihan lopussa. Jos on koko elämänsä ajan elänyt masentuneen vanhemman kanssa, niin se jättää jälkensä lapseen. Omaa elämää ei pysty aloittamaan ilman irtiottoa vanhemmista. Eikä masentunut vanhempi osaa normaalilla tavalla tukea lapsen irtautumista.

Aloittaja kertoi olleensa aiemmin iloinen ja onnellinen ja niin edelleen, eli kyllä vika on narsistisessa lapsessa.

Eikö äitis opettanut sulle, että aikuinen vastaa itse omista tunteistaan? Ei LAPSI voi ketään masentaa, jos LAPSI voi HYVIN.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Mietin, miksi minusta on tullut näin myrkyllinen, negativiinen ihminen. Minulla on kova ahdistus työttömyydestäni. Ja olen yksinäinen. Ja kyllä, kotona istuminen kapea-alaistaa ajattelua.

Tunnen olevani pelkkä taakka muille ja yhteiskunnalle, koska en ole työssä.

Aikaisemmin olen ollut iloinen ja onnellinen äiti. Ja lapsellani on ollut ihan tavallinen, hyvä lapsuus. Teimme mieheni kanssa kaikemme, että lapsella (ja toisellakin) olisi kaikkea mitä muillakin. (Olen ehkä katkeroinut tästä, sillä sysäsimme omat tarpeemme kokonaan syrjään, että rahat riittäisivät kielikursseihin ja kalliisiin harrastuksiin).

Olen tehnyt paljon virheitä. Ja nyt tuntuu kauhealta, että salaa olen kateellinen - vaikka pitää iloita menestyksestä.

Minulla ei ole tulevaisuutta, ei näköaloja. Kiitän kaikkia.

Minkä ikäinen olet? Sinulla on vielä tulevaisuus edetä mihinkä vaan. Yritä tehdä sitä mistä nautit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsi voi alkaa ”hyysäämään” vanhempaansa.

Nauti sinä omasta elämästä ja tee siitä paras itsellesi.

Kyllä voi alkaa ihan hyvin. Useimmiten menestyneet (ainakin jos puhutaan suuren luokan menestyksestä) lapset huolehtivat vanhemmistaan. Tämä on ihan ok.

Ihmetyttää lapsesi välinpitämätön suhtautuminen sinuun, haiskahtaa lapsesi taholta vähän egoismilta.

No ei välttämättä. On oikeasti raskasta olla yhteydessä ihmisen kanssa, joka näkee kaikessa vain negatiivista ja valittaa joka kerta, kun ollaan yhteydessä. Sellainen vie ihan tavattomasti energiaa ja tappaa sitä iloa myös omista onnistumisista, koska niistä ei voi kertoa, ettei toiselle tule paha mieli.

Tuo kuuluu mihin tahansa ihmissuhteeseen, että ei voi iloita mistään, jos toinen on masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista. Mietin, miksi minusta on tullut näin myrkyllinen, negativiinen ihminen. Minulla on kova ahdistus työttömyydestäni. Ja olen yksinäinen. Ja kyllä, kotona istuminen kapea-alaistaa ajattelua.

Tunnen olevani pelkkä taakka muille ja yhteiskunnalle, koska en ole työssä.

Aikaisemmin olen ollut iloinen ja onnellinen äiti. Ja lapsellani on ollut ihan tavallinen, hyvä lapsuus. Teimme mieheni kanssa kaikemme, että lapsella (ja toisellakin) olisi kaikkea mitä muillakin. (Olen ehkä katkeroinut tästä, sillä sysäsimme omat tarpeemme kokonaan syrjään, että rahat riittäisivät kielikursseihin ja kalliisiin harrastuksiin).

Olen tehnyt paljon virheitä. Ja nyt tuntuu kauhealta, että salaa olen kateellinen - vaikka pitää iloita menestyksestä.

Minulla ei ole tulevaisuutta, ei näköaloja. Kiitän kaikkia.

Mitäs et ajatellut itseäsi. Ei lapsesi olekaan ansainnut kaikkea hyvää itselleen, mitä hänellä on, vaan sulle kuuluisi osa. Et vaan vieläkään kehtaa vaatia mitään lapseltasi.

Tää on yksi syy, miksi en anna lapsilleni mitään hyvää elämää, en halua vaatiakaan heiltä, mutta en todellakaan aio katsella mitä paskaa oma elämäni onkaan, jos lapsilla ei ole. Samaa paskaa heille vaan. Niin minunkin on pitänyt tarpoa siinä.