Miksi jotkut ei välitä vaikka lapsella ei yhtään kaveria?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta miten yksinäinen vanhempi oikein voi lapselle niitä ystäviä järjestää? Mistä?

Jestas sentään, vie harrastuksiin, ottaa yhteyttä muihin vanhempiin, esim koulusta saa usein luokkakaverien vanhempien yhteystiedot jne.

Miten voi olla niin vaikeeta!!!!!!!!!

Ehkä siksi on vaikeaa, että tällainen ajattelutapa on monelle uutta. Eivät minun lapsuudessani vanhemmat mitenkään pyrkineet tukemaan ihmissuhteissa. Eivät olleet kovin sosiaalisesti taitavia, niin sellaista mallia ei sieltä saanut.

Minä tein paljon, kuljettiin, harrastettiin, solmin suhteita ja silti lapseni viihtyy yksin/kanssani. Kaverit ovat rasite. Nyt yläkouluikäisen sosiaalista elämää ei enää äiti voi kuin kannustamalla auttaa. Hän on ihana tyyppi, ei masentunut mutta aidosti viihtyy yksin.

Pienenä on helppo auttaa lasta, ehdottaa vanhemmille leikkitreffejä, kutsuu tuttavaperheitä kylään, järkkää kivat synttärit. Mutta joku neljäsluokkalainen on aika omillaan jo, ei vanhempi voi enää tekstata kaverin vanhemmalle että tulisiko teidän lapsi meille leikkimään. Harrastuksetkin on usein siinä iässä vakiintuneemmat, ei voi ylettömästi kahmia.

Miten pakotat ketään kenenkää kaveriksi, vielä vähemmän ystäväksi? 

Kolmesta lapsestani kahdella on aina ollut kavereita vähän liiankin kanssa :)

Aina menossa ja yökyläilyä puolin ja toisin jopa vaivaksi asti. 

Mutta yksi oli jossain vaiheessa yksinäisen oloinen. Koulusta ei oikein löytynyt ketään. Kiusattu ei käsittääkseni kuitenkaan ollut missään vaiheessa. 

Sitten aloitti harrastuksen, josta yhtäkkiä tulikin monta kaveria. Asuivat vielä moni lähellä ja asiat alkoivat lutviutua. Ilmeisesti lapsi sai sosiaalista itseluottamustakin tämän myötä, koska koulustakin alkoi löytyä ystävyyssuhteita. 

Mutta kyllä minua vähän suretti ja ahdistikin jossain vaiheessa, vaikka lapsi itse ei ilmaissut kokevansa yksinäisyyttä suoranaisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi joillekin on ihan sama vaikka lapsi viettää välitunnit yksin ja kaiket illat vaan kotona?

Eikö se huolestuta ettei missään ole yhtään kaveria?

Tiedän ainakin eräät vanhemmat joille lapsen jatkuva yksinolo on ok, on yksin muka koska haluaa.... Ei koskaan ole kaveria ollutkaan

Mitä sinun mielestäsi vanhempien pitäisi asialle tehdä?

Tutustuttaa muihin, hankkia edes harrastus. Ei osaa leikkiä eikä oikein tehdä mitään muiden kanssa, ja mielestäni sosiaaliset taidotkin pitää oppia elämässä, olkoon kuinka introvertti.

Kyllä ne elämässä oppii joka tapauksessa riittävän hyvin. En itsekään lapsena edes välittänyt leikkimisestä enkä muiden lasten seurasta, minua kiinnosti ihan muut asiat. Silti ihan normaalisti olen kouluni käynyt, työelämässä pärjännyt, missään ei ole sosiaalisten taitojen puute tullut esteeksi elämässä. Ääri-introvertti olen toki aikuisenakin ja valinnut parisuhteettomuuden ja lapsettomuuden ja city-erakon elämän.

- 2

Eivät kaikki opi. Minä ainakaan en ole oppinut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta miten yksinäinen vanhempi oikein voi lapselle niitä ystäviä järjestää? Mistä?

Jestas sentään, vie harrastuksiin, ottaa yhteyttä muihin vanhempiin, esim koulusta saa usein luokkakaverien vanhempien yhteystiedot jne.

Miten voi olla niin vaikeeta!!!!!!!!!

Jos vastaisit nätimmin, viesti menis paremmin perille. Tollaisesta vastauksesta tulee vain paha mieli :( T. Ohis

Kylläpä sitä nyt ollaan herkällä päällä. Oletko sinä niitä ra-ja-kki-vajak-ke-ja, jotka itkevät "sananvapauden" puolesta.

Meidän lapsi on introvertti. Ahdistui siitä kun yritin ekaluokan alussa hommata kavereita, patistin menemään kylään ja kutsumaan meille ja nuokkarille jne. Jo päiväkodissa toivoi että saisi edes joskus leikkiä yksikseen. Juttelin opettajien kanssa ja  heidän mielestään lapsi on sosiaalisesti taitava, iloinen, reipas ja koulussa kaikkien kaveri ja suosittu lapsi. Mutta selkeästi ei aina jaksa vaan vetäytyy seurasta ja leikeistä. Lapsi itse tuskaistui minun huoleeni ja sanoi että äiti minä haluan olla välillä yksin.

Nyt olen sitten antanut olla. Iloinen ja onnellinen lapsi. Koulussa on toisten seurassa ja porukassa mutta illalla ei jaksa eikä halua.

Vierailija kirjoitti:

Meidän lapsi on introvertti. Ahdistui siitä kun yritin ekaluokan alussa hommata kavereita, patistin menemään kylään ja kutsumaan meille ja nuokkarille jne. Jo päiväkodissa toivoi että saisi edes joskus leikkiä yksikseen. Juttelin opettajien kanssa ja  heidän mielestään lapsi on sosiaalisesti taitava, iloinen, reipas ja koulussa kaikkien kaveri ja suosittu lapsi. Mutta selkeästi ei aina jaksa vaan vetäytyy seurasta ja leikeistä. Lapsi itse tuskaistui minun huoleeni ja sanoi että äiti minä haluan olla välillä yksin.

Nyt olen sitten antanut olla. Iloinen ja onnellinen lapsi. Koulussa on toisten seurassa ja porukassa mutta illalla ei jaksa eikä halua.

Tässä olikin kyse siitä ettei ole koulussa kenenkään kanssa, vetäytyy ja seisoo yksin. Opettajan pakottamana menee joskus mukaan. Ei harrasta mitään. Illat lukee ja on yksin kotona. Eli kyllä edes JOSKUS kuuluisi yrittää olla jonkun kanssa, sitä yksinoloaikaa on taatusti riittävästi.

Ja tuo, ettei voi pakottaa. Kyllä voi pakottaa olemaan edes hetkiä jonkun kanssa, jotta oppii edes sosiaalisia taitoja. Jos ei lasta ikinä pakoteta mihinkään, niin silloin ollaan vaikeuksissa myöhemmin, kun ei opi tekemään mitään mikä aluksi epämukavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta miten yksinäinen vanhempi oikein voi lapselle niitä ystäviä järjestää? Mistä?

Jestas sentään, vie harrastuksiin, ottaa yhteyttä muihin vanhempiin, esim koulusta saa usein luokkakaverien vanhempien yhteystiedot jne.

Miten voi olla niin vaikeeta!!!!!!!!!

Jos vastaisit nätimmin, viesti menis paremmin perille. Tollaisesta vastauksesta tulee vain paha mieli :( T. Ohis

Kylläpä sitä nyt ollaan herkällä päällä. Oletko sinä niitä ra-ja-kki-vajak-ke-ja, jotka itkevät "sananvapauden" puolesta.

Ja sama suomennettuna, kiitos!

No, minulla ei ole mitään patenttiratkaisua tähän keskusteluun, että miten vanhempi voi auttaa lasta saamaan kavereita, mutta soisin, että vanhemmat myöntäisi, että jatkuva kaverittomuus ja yksinolo voi olla edes jotenkin lasta harmittava asia. Kokemukseni perusteella se ei toteudu.

Syitä ystävien puutteeseen on tietysti monia.

Harrastuksia tässä jo ehdoteltiin, ja sitten on tietysti kesäleirejä. Onhan Punaisella ristilläkin ollut/edelleen kaikenikäisille suunnattua ystäväpalvelua?

Omilta nuoruusvuosilta muistan, että ainakin sellaiset lasten suosimat keskusteluryhmät kuin GoSupermodel ja Vuotis järjestivät miittejä. Niistä voisi saada samankaltaiset kiinnostuksenkohteet omaavia ystäviä, ja ne olisivat turvallinen paikka harjoitella sosiaalisia taitoja; kaikki menevät sinne vapaaehtoisesti iloisin mielin, kouluympäristön hierarkiakilpailua ei ole, ja jos toisaalta tuntuisi pahalta, eipä tarvitsisi niitä ihmisiä enää jatkossa nähdä.

Lamisa, vaikea kuvitella ettei vanhempi 'myöntäisi' kaverittomuuden haittaavan..uskon jokaisen vanhemman käyneen jos ei kauhua ja pelkoa läpi niin ainakin tuntenut huolta asiasta jossain vaiheessa. Olin melkein sairas murheesta ja huolesta useamman vuoden, nyt sinut asian kanssa kun näen, ettei lapseni asialla itse stressaa ollenkaan, ainoastaan minä.. Hänellä on itsetuntoa valita niinkuin hyvältä tuntuu, ja hän on mieluusti koulupäivien jälkeen yksin. Kerää voimia.

Meillä lapsi näytti ulospäin muille introvertilta joka halusi olla omissa oloissaan, yksin olo kuitenkin ahdisti ja kuormitti lasta. Lopulta tämä ei enää kestänyt.

Jos nyt lapsi haluaa, niin voihan tutustua kivaan lapsiperheeseen (jossa myös lapset fiksuja eikä ilkeitä) ja kutsua kylään, jolloin lapset ehkä tutustuvat myös. 

Lapsi on jo tosin aikuinen ja omaa hyvin vahvan ekstrovertin luonteen mutta kaikesta omasta yrittämisetään huolimatta ei ole saanut ainuttakaan kaveria aikuisikään mennessä. Surettaa katsoa vanhempana vierestä kun oma lapsi kärsii yksinäisyydestä ei oikein voi enää mitään äitinä tässävaiheessa tehdäkkään. Olisi pitänyt huomata ja puuttua jo silloin kun lapsi oli vielä pieni ja vasta eskarissa. Olin kuitenkin silloin laman aikaan työtön kuten moni muukin silloinen ystäväni, eikä minulla ollut sen enempää voimia kuin varaakaan panostaa lapseni sosiaalisiin suhteissiin. Ajattelin vain että kyllä ne siitä luonnistuu itsekseen.

Helikopterivanhemmat ovat niitä jotka hyysää lapsiaan liikaakin, kun taas kurlingvanhemmat vain lähettää matkaan luottaa lapsen itsenäiseen suoriutumiseen. Oikea balanssi on jossain näiden kahden ääripään välissä.

Minulla oli lapsena tarjolla enemmän kavereita kuin tarvitsen, ja on vielä aikuisenakin. Haluan aikaa pohtia, lukea ja harrastaa. Muiden mielestä olen varmaan yksinäinen. Omaa lastani en osaisi opettaa sosiaaliseksi, mutta siinä voin auttaa, miten käyttää oma aika hyvin yksin tai perheen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta miten yksinäinen vanhempi oikein voi lapselle niitä ystäviä järjestää? Mistä?

Jestas sentään, vie harrastuksiin, ottaa yhteyttä muihin vanhempiin, esim koulusta saa usein luokkakaverien vanhempien yhteystiedot jne.

Miten voi olla niin vaikeeta!!!!!!!!!

Kuulostaa kauhealta tungettelulta.