Jos sairastuisit nyt syöpään niin miten suhtautuisit asiaan?

Ahdistaisi, koska tällä hetkellä paniikkihäiriö pahana ja pelkäisin sairaalaa yhtä paljon kuin syöpää ja sitäkin pelkäisin paljon. Liian tuoreessa muistissa äidin sairastaminen ja kuolema. 

Minä olen aina ajatellut, että jos sairastun syöpään, niin en halua hoitoja. Minä en täällä niin paljon halua olla, että jaksaisin rankkoja hoitoja. Itsekästä, voisi joku sanoa, kun lähimmäiset jää sitten suremaan. Siksi en varmaan kertoisikaan kenellekään ainakaan aluksi, koska en haluaisi sitä hoitoihin painostamista saati läheisten huolta ja voivottelua. Lisäksi ajattelen, että entäpä jos sairastun, käyn hoidot läpi, saan terveen paperit ja lääkäriltä poistuessani soitan ilouutisia ja kävelen siinä tohinassa auton alle kuolettavasti.

Toki oikeaa reaktiota ei voi tietää, voihan se olla, että itkisinkin toivoen hoitojen alkavan mahdollisimman pian.

Kun minulle ensimmäisen kerran sanottiin, että kyseessä on syöpä, olin sokissa, itkin ja järkytyin. Selvisin siitä leikkauksella. Toisella kertaa ajattelin, että taas, mutta en enää järkyttynyt. Taas leikattiin ja selvisin. Nyt jos kolmas kerta tulisi, varmaan ajattelisin, että kolmas kerta toden sanoo, en voi enää selvitä. Mutta jotenkin en enää välitä. Tulee jos tulee. Johonkinhan sitä on kuoltava. Surku tulisi vain puolisoani, tiedän että hänelle se olisi kauheaa, samoin lapsilleni. Toivotaan, että saamme kuolla yhdessä puolisoni kanssa, lapset ovat jo sen verran isoja, että pärjäävät kyllä sitten jos on pakko.

Vierailija kirjoitti:

Ottaisin tietysti tisseistäni kuvan ja jakaisin someen.

Sitten toki myös kilometrin pituiset nyyhkypostaukset instaan ja soitto heti seiskalle.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aina ajatellut, että jos sairastun syöpään, niin en halua hoitoja. Minä en täällä niin paljon halua olla, että jaksaisin rankkoja hoitoja. Itsekästä, voisi joku sanoa, kun lähimmäiset jää sitten suremaan. Siksi en varmaan kertoisikaan kenellekään ainakaan aluksi, koska en haluaisi sitä hoitoihin painostamista saati läheisten huolta ja voivottelua. Lisäksi ajattelen, että entäpä jos sairastun, käyn hoidot läpi, saan terveen paperit ja lääkäriltä poistuessani soitan ilouutisia ja kävelen siinä tohinassa auton alle kuolettavasti.

Toki oikeaa reaktiota ei voi tietää, voihan se olla, että itkisinkin toivoen hoitojen alkavan mahdollisimman pian.

Lisään tähän vielä. Minusta tuntuu tavallaan kamalalta ajatella näin, kun on ihmisiä, jotka sairastuvat syöpään ja haluavat kovasti parantua, mutta sairaus vie kuitenkin voiton.