Jos sairastuisit nyt syöpään niin miten suhtautuisit asiaan?

Näin ajatuksen tasolla reagoisin varmaan jotenkin "tää nyt tästä puuttui, kaikki onkin mennyt liian hyvin liian kauan".

Todellisuudessa säihkähtäisin ensin aika lailla ja menisin pieneen shokkiin. Osaan yleensä pitää pääni kylmänä terveysasioissa, kun vanhemmat on terveydenhoitoalalla (äiti tekee syöpätutkimusta). Riippuu tosin varmasti siitä minkälaisesta syövästä on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Ottaisin sen vastaan väistämättömänä faktana. Ei yllättäisi. Äitini sairasti pitkän ja kivuliaan syövän ja tiedän mitä odottaa.

Sama homma. En usko, että osaisin suhtautua asenteella "tästä selvitään". Löisin hanskat tiskiin.

Olen usein ajatellut, että kuolen nuorena. Pelkään kuolemaa ja haluan vielä kokea asioita. En voisi jättää kaksoissiskoani. Olisin murskana.

Jos olisi vähän aikaa hoitaisin lasten asiat että pärjäisivät. Kirjottaisin lapsille kirjeet jotka lukisivat hautajaisten jälkeen kun pahin järkytys ohi. Siivoisin kaikki kaapit koska niitä tuskin kukaan tulisi vähään aikaan siivoomaan.

Vierailija kirjoitti:

Aivan se ja sama. Laskisin, kannattaako ottaa raskaat hoidot vai pelkkä kivunlievitys ja antaa olla - riippuisi miten edennyt.

kaikki kuollaan, kukaan ei oikeasti ole tärkeä eikä mikään merkityksellistä.

Lääkärit päättävät saako hoitoja, jos ns.toivoton tapaus, ei saa. Kieltäytyä voi.

Olis se järkytys. Suuri osa elämää vois jäädä elämättä.

Hiustenlähdöstä en varmaan järkyttyisi, sen verran paha pälvikalju ollut kauan.

Toivoisin, että se olisi parantumaton. Pääsisi pois täältä, en jaksa enää elää. Toivoisin myös, että saisin riittävän kivunlievityksen, mutta varmasti jäisi haaveeksi. On tullut jo koettua muissa yhteyksissä, että mieluummin kiduttavat kivuissa kuin armahtavat ja antavat riittävän lääkityksen.

Helpotus. Olen vuosikausia toivonut syöpää, joskus jopa rukoillut että sairastuisin siihen. Jos sairastuisin, en ottaisi mitään hoitoja vaan haluaisin nimenomaan kuolla siihen. Olen elänyt niin kauan masennuksen kanssa eikä elämäni tule tästä enää muuttumaan ainakaan parempaan joten en näe muuta ulospääsyä kuin kuolema. Syöpä olisi ehkä helpoin tapa lähteä.

Pelottavalta.Aiemmin ei olisi niinkään väliä ollut,mutta pienen lapsen asiat pitäisi hoitaa kuntoon.

Olen sairastunut johonkin tautiin, mutta tutkimukset on kesken ja diagnoosia en tiedä. Pelkään syöpää kaikkein eniten, vaikka se ei ole todennäköisin vaihtoehto. Tällä hetkellä olen shokissa. Olen sekaisin pelosta, ahdistuksesta ja kauhusta. En tiedä, miten reagoisin syöpädiagnoosiin, mutta tämän hetkisen mielialan perusteella romahtaisin henkisesti täysin. Tämä odottelu ja epätietoisuus on todella ahdistavaa. En ole koskaan pelännyt näin paljon.

Joka neljäs sairastuu syöpään

Vierailija kirjoitti:

Joka neljäs sairastuu syöpään

Kolmas.

Lamaantuisin, pelkäisin ja masentuisin. Menetin pari kuukautta sitten siskoni syövälle niin pahin tulisi heti mieleen.

Suvussani on ollut syöpää, joten en olisi yllättynyt asiasta. Jännittäisin sitä miten syövän hoito etenee.

Järkyttyisin mutta en lamaantuisi. Olen jostain syystä ollut aina sinut kuoleman kanssa, en siis pelkää omaa kuolemaa. Lapset ovat aikuisuuden kynnyksellä ja heillä on erittäin pärjäävä isä, joka heille yhtä läheinen kuin minäkin. Taistelisin totta kai mutta, jos syöpä olisi parantumaton, niin sitten käyttäisin jäljellä olevan aikani mahdollisimman paljon läheisteni seurassa.

Se voisi tehdä mulle hyvää. Joko kuolisin ja pääsisin kaikista tuskistani tai kärsisin paljon ja selviäisin. Selviäminen kovan kärsimyksen ja tuskan jälkeen voisi opettaa minut arvostamaan elämää.

Olisin ehkä helpottunut. Olen lähes koko elämäni ollut masentunut ja sairastellut kaikkea muutakin. En näe että elämäni tästä enää paljoa paranee. Kieltäytyisin hoidoista ja koittaisin vielä kun kunto sallii tehdä asioita joista nautin. Testamenttaisin tai jotenkin antaisin omaisuuteni kahdelle parhaalle kaverilleni (ainoat ihmiset jotka elämässäni ovat) Jos kivut ja kunto menisi todella huonoksi ni varmaan lopettaisin itse päiväni. En ymmärrä miksi eutanasiaa sallita.

Ensin olin kauhuissani, sitten kun selvisi mitä, missä, milloin niin alkoi helpottaa. Onneksi kyseessä kokonaan parannettavissa oleva syöpä. Kuoleman kanssa tuli sillä tavalla sinuiksi, että ymmärsin että maailma pyörii edelleen ja elämä jatkuu kaikilla muilla. Lapsetkin pärjäisivät vaikka olisin poissa. Hirveä suruhan se oli ajatella että lapset jäisivät ilman äitiä, mutta sellaista sattuu koko ajan. Vaikenta ehkä oli hyväksyä se että minulle nyt kävi näin, ainahan kaikki ajattelevat pohjimmiltaan ettei se osu kohdalle. Sitten pikkuhiljaa siitä tulee vain osa elämää. Kukaan ei tiedä milloin lähtee, elää voi vain tänään. Olen luultavasti keskivertoa enemmän tietoinen kuolevaisuudestani, vaikka nyt siis olenkin "kuivilla". En ajattele että eläkkeellä sitten, ja kun lapset ovat aikuisia jne. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Tietysti sitä aina pelkää että jos se uusii. Ei ole erityisen todennäköistä kohdallani mutta kuitenkin, alttius on olemassa ja olen riskiryhmässä. Jos sairastuisin uudestaan niin ainakin tietäisi paremmin heti faktoja ja se ehkä auttaisi suhtautumaan asiaan.

En pelkää kuolemaa. Riippuu diagnoosista, eli jos olisi vaikeasti selätettävä niin saattaisin kieltäytyä hoidosta ja nauttia mielummin loput ajastani tässä maailmassa. Jostain syystä saattaisin olla kertomatta tilannettani kenellekään. En haluaisi, että viimeiset hetkeni minut olisi lokeroitu sairaaksi, ja olisihan siinä ihan tarpeeksi kestämistä itsellä, että pitäisi vielä kaiken lisäksi lohdutella surevia ihmisiä. 

Ei sitä voi tietää. Jokainen voi kuvitella tietävänsä mitä tekisi mutta todellisuus voi olla aivan eri.