Saako masentuneen ystävän hylätä?

ei muta älä rupee hyysäämäänkään. tutustuin erääseen kaveriin 3 vuotta sitten netissä. meillä oli samaa taustaa, uskovaisuus , pettyminen uskovaisiiin, alkoholin runsas kättö ja rock musa. päivittäin jaettiin aina musa linkkejä ja pari kertaa kävin kylässäkin , matkaa tosin liikaa eli 700 km eli ei voinut olla muuten yhteydessä. tyyppi puhui usein itsemurhasta ja kävi terapiassa, paremmin meni aina kun ei juonut. juodessa jutut oli itsemurhaa ja black metallia ja kirosi sen päivän kun tutustui blackmetaliin Opethiin ja kaljaan. Viime vuoen syksynä poisti profiilinsa facebookista ja kerran soitti mulle. sen jälkeen en kuullut kuin että 1 kk tän jälkeen oli kuollut joko itsemurha tai sydänkohtaus, 44 vuotiaana

mietin että oisinko silti voinut ottaa asian totisemmin, en uskonut nimittäin niihin itsemurhapuheisiin yhtään kun huumoriakin oli usein meidän jutuissa ja pilkattiin uskovien tekopyhyyttä

Mut hylättiin masennuksen seurauksena. Nyt kun mulla on taas kaikki hyvin, niin ihmiset koittanut ottaa yhteyttä.

En halua heitä enää lähelleni.

Se oli heidän päätös, jonka kanssa nyt on elettävä.

Sanotaan vielä, että en masentuneena uhkailu ketään, yritin olla kaatamatta kenenkään niskaan mitään, mutta olin todella väsynyt ja itkuinen.

Jos masentunut haluaa olla ystäväsi, onko sinun pakko solmia ystävyys hänen kanssaan?

Kyllä saa. Ihmissuhteet perustuvat vapaaehtoisuuteen. T: masentunut

Vierailija kirjoitti:

Juu, minunkin yksi masentunut ex-kaveri kertoo kaikille, kuinka hänet hylkäsin. Tosi asia on se, että masennuksen myötä, tai jo aikaisemminkin, hänestä tuli ilkeä ja syyllistävä. Ystävyys lakkasi moneksi vuodeksi olemasta kaksisuuntaista, vaan minulla ei saanut olla koskaan mikään huonosti, edes silloin kuin terveys meni, vaan vain hänellä sai olla raskasta. Sen lisäksi tosiaan haukkuminen ja ilkeily, koska hänellä oli paha olo. Kuinka paljon tuommoista täytyy kestää, kelpaako viisi vuotta?

Täsmälleen sama juttu käynyt täällä. Joskus ajattelin, että en koskaan ottaisi kehenkään pesäeroa masennuksen takia. No, sitten kun kaveripiiriin sattui tällainen tapaus, tein kaikkeni että pystyisin tukemaan häntä. Otin hiljaa kaiken paskan ja syyllistämisen niskaan niin kauan, että itsekin uuvuin. Kaveri ei käynyt terapiassa eikä parantunut lainkaan noin neljän vuoden aikana, ja päätin pikkuhiljalleen jättäytyä hänen elämästään pois. Aluksi tunsin hirveästi syyllisyyttä että tein niin, mutta päätös oli oikea.

Mä lisään vielä sen verran, että oikeastaan se hylkäys ei ole se mitä niinkään ihmettelen. Mua ihmetyttää se, että miksi otetaan nyt monen vuoden tauon jälkeen yhteys.

22

Olen itse ollut masentunut, mutta hakenut siihen apua. Hylkäsin masennuksensa takia koko ajan kielteisiä kommentteja kaikesta laukovan ystäväni, kun hän ei halunnut hakea itselleen apua. En ole mikään toisten likasanko. Minun on pidettävä huolta myös omasta jaksamisestani.

Paniikkihäiriöisen, luulosairaan, masentuneen ja mitä vielä lisää, ystävä täällä. Mä olen tehnyt selvää pesäeroa ennen niin rakkaaseen ystävääni koska hän on aivan hirmuinen energiasyöppö.

Hänen tapaamisensa jälkeen olen itse aivan poikki; kahvitteluhetki saattaa kestää vaikkapa nyt sen neljä tuntia ja siitä 3 tuntia 59 minuuttia on ystäväni yksinpuhelua ilman katkoja. Hän luettelee taudit, sairaudet, ne kaikki mitkä hänellä "varmasti" on (mm. veritulppa, aivoverenvuotoa jne. joita ei siis ole), kaikelle hän on tullut allergiseksi, kaikki hänestä puhuu ja aina tietysti pahaa, minnekään ei voi mennä kun kaikki katsoo häntä arvostellen jne. Äiti ja sisarukset pahimpina, jo lapsuudesta lähtien kaikki on ollut aivan kamalaa. 

- ja kahvia myynytkin katselee ihan varmasti häntä silleen että miksi hän on edes kehdannut lähteä pois kotoa kun on sen näköinen kuin on sillä hetkellä...

Jos koitan vaihtaa aiheen neutraalimpaan; vaikka nyt ihan vaan siihen miten ruoho kasvaa sateen jälkeen tai saada näkemään ympärillään jotain kivaakin, niin siihen todetaan "juu" ja sairaskertomuslistaus jatkuu.

Vuoropuhelua ei ole. Häntä ei kiinnosta kuin se oma tautisuutensa, ei se mitä minulle tai muille kuuluu. Vain hän. Ja näin on ollut jo 5 vuotta.

Tapaamisten jälkeen yleensä ajelen autollani kotiin radio suljettuna, korvat ei vaan kestä mitään ylimääräistä hälinää hetkeen.

Olen harventanut tapaamisiani täysin tietoisesti ja nuo kerrat kun hänet näen sisältävät jo ennakkoon aivan hirveän henkisen valmistautumisen siihen että jaksaa kuunnella toisen kuonat.

Ystävyys perustuu vuorotteluun. Terapiasuhde perustuu yksinpuheluun.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä saa, mutta kunhan vain tiedät että olet ihmissaastaa, joka ansaitsee kuoleman

Silläkö ei sit kuole jos on masentuneen kanssa koko ikänsä? jännä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä saa, mutta kunhan vain tiedät että olet ihmissaastaa, joka ansaitsee kuoleman

Silläkö ei sit kuole jos on masentuneen kanssa koko ikänsä? jännä.

Ehkä ei kuole saastana?

Saa hylätä. Jotkut masentuneet ovat tosi raskaita ihmisiä. Ja jos toisen masennus herättää oman heikkouden, niin ei kannata jäädä seuraan.

Minä masennuksestani huolimatta aina tsemppaan ystävieni kanssa. Saan pakopaikan omalta itseltäni, kun pakolla väännän itseni olemaan iloinen ja seurallinen ja onnistunkin. Toisinaan en. Ystävät tukevat tätä ja välillä hellittävät tahtia. Varmaan silmistäni näkevät, mikä meininki mulla on.

He ovat iloisia, energisiä ja meneviä, vahvoja, aikaansaavia ihmisiä. Kiitos heille, kun jaksavat vetää minutkin mukaan. Siitä olen ikuisesti velkaa <3 Seläntakana varmaan sitten puhuvat kuinka raivostuttava olen.

Vierailija kirjoitti:

Mut hylättiin masennuksen seurauksena. Nyt kun mulla on taas kaikki hyvin, niin ihmiset koittanut ottaa yhteyttä.

En halua heitä enää lähelleni.

Se oli heidän päätös, jonka kanssa nyt on elettävä.

Sanotaan vielä, että en masentuneena uhkailu ketään, yritin olla kaatamatta kenenkään niskaan mitään, mutta olin todella väsynyt ja itkuinen.

En koskaan huolisi ketään takaisib lähelleni lässyttämään joka on heikoimmalla hetkelläni hylännyt minut. Se kertoo epäihmisyydestä niin paljon. Miksi ihmeessä ottaisin? Hyvien hetkien jakajia riittää kyllä - ja nämä ovat aivan oma pinnallinen ihmislajinsa.

masentuneen hylkäävät ovt itsekeskeisiä paskiaisia, yleensä ateisteja

Noh olen itse ollut voimakkaasti masentunut, enkä jää katselemaan muita masentuneita. Ystävyyssuhteet kuolevat jos ystäväni masentuvat tai ahdistuvat tai muuten vain tulkuttavat aina negatiivisia asioita suustaan kun heitä näkee. Olen todennut masennukselle, että ei ole enää tervetullut elämääni, joten pidän myös muut masentuneet poissa elämästäni. Näistä tuehaan välittäminen vain heikentää omaa oloani ja syö onnellisuuden pikkuhiljaa ja tadaa sitä ollaan taas masentuneena itse. Ei siis kannata. Mutta jos masentunut ystävä ei pidä masennustaan pääpuheenaiheena ja kuinka elämä on kurjaa, niin sitten tuskin suhde kaatuu. Ystävien tarkoitus ei ole ottaa paskaa niskaan jokakerta kun tavataan vaan tarkoitus on viettää aikaa mukavissa merkeissä.

Vierailija kirjoitti:

Noh olen itse ollut voimakkaasti masentunut, enkä jää katselemaan muita masentuneita. Ystävyyssuhteet kuolevat jos ystäväni masentuvat tai ahdistuvat tai muuten vain tulkuttavat aina negatiivisia asioita suustaan kun heitä näkee. Olen todennut masennukselle, että ei ole enää tervetullut elämääni, joten pidän myös muut masentuneet poissa elämästäni. Näistä tuehaan välittäminen vain heikentää omaa oloani ja syö onnellisuuden pikkuhiljaa ja tadaa sitä ollaan taas masentuneena itse. Ei siis kannata. Mutta jos masentunut ystävä ei pidä masennustaan pääpuheenaiheena ja kuinka elämä on kurjaa, niin sitten tuskin suhde kaatuu. Ystävien tarkoitus ei ole ottaa paskaa niskaan jokakerta kun tavataan vaan tarkoitus on viettää aikaa mukavissa merkeissä.

Minä olen viettänyt ystäväni kanssa viimeisiä hetkiä. Aina ei ole ”mukavat merkit”, olet käsittänyt jotakin perustavanlaatuisesti elämästä väärin. Onneksi karman kohtaa kaikki.

Eikös ystävyyden kuulu olla voimavara, eikä energiaa syövä musta-aukko? Mitä ikoa on ystävyydestä, jos joka kerta joutuu ottamaan kuonaa päälle? Tukemisen ymmärrän, kun on vaikeaa, mutta se että pitäisi tavallaan toimia paskaämpärinä toiselle , ei ole ystävyyttä. On kyllä masentuneita jotka ymmärtävät, että ystävyyden tarkoitus on tuottaa heillekin hieman iloa sinne tunnelin päähän ja se auttaa jaksamaan paremmin ja joskus jopa on tie parantumiseen. Jättäisin ystävän, jonka kanssa uupuu, mutta voimaannuttavaa en. Masentunutkin voi olla hyvää seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh olen itse ollut voimakkaasti masentunut, enkä jää katselemaan muita masentuneita. Ystävyyssuhteet kuolevat jos ystäväni masentuvat tai ahdistuvat tai muuten vain tulkuttavat aina negatiivisia asioita suustaan kun heitä näkee. Olen todennut masennukselle, että ei ole enää tervetullut elämääni, joten pidän myös muut masentuneet poissa elämästäni. Näistä tuehaan välittäminen vain heikentää omaa oloani ja syö onnellisuuden pikkuhiljaa ja tadaa sitä ollaan taas masentuneena itse. Ei siis kannata. Mutta jos masentunut ystävä ei pidä masennustaan pääpuheenaiheena ja kuinka elämä on kurjaa, niin sitten tuskin suhde kaatuu. Ystävien tarkoitus ei ole ottaa paskaa niskaan jokakerta kun tavataan vaan tarkoitus on viettää aikaa mukavissa merkeissä.

Minä olen viettänyt ystäväni kanssa viimeisiä hetkiä. Aina ei ole ”mukavat merkit”, olet käsittänyt jotakin perustavanlaatuisesti elämästä väärin. Onneksi karman kohtaa kaikki.

Olen mieluummin yksin, kuin huonossa seurassa. Se nyt ei ole kamalaa kestää, jos silloin tällöin on murheita hyvällä ystävällä, mutta onko se ystävyyttä, jos ei juurikaan ole niitä mukavia merkkejä? Karma kohdatkoon minutkin. Ei minua niin hetkauta kuolenko yksin vai onko siinä joku itkua vääntämässä vieressä, koska kuolema on lopullinen ja kaikki päättyy siihen, eikä sen jälkeen ole enää mitään tietoisuuttakaan, joten mitä siinä on pelättävää. Tärkeintä, että eletty elämäni on pääosin hyvää, eikä täytetty uuvuttavilla "ystävillä". Keskityn nyt siihen, että kun olen vihdoin onnellinen, niin pysyn onnellisena kuolemaani saakka, tuli se heti huomenna tai 80 vuoden päästä. Minulle elämä on todella pyhää (myös muiden), koska uskon meillä olevan vain tämä elämä ja jokainen viimekädessä vastaa itsestään. Toki on reilua auttaa lähimmäistään, mutta kenenkään paskaa ei tarvitse väkipakolla niellä.

Vierailija kirjoitti:

Eikös ystävyyden kuulu olla voimavara, eikä energiaa syövä musta-aukko? Mitä ikoa on ystävyydestä, jos joka kerta joutuu ottamaan kuonaa päälle? Tukemisen ymmärrän, kun on vaikeaa, mutta se että pitäisi tavallaan toimia paskaämpärinä toiselle , ei ole ystävyyttä. On kyllä masentuneita jotka ymmärtävät, että ystävyyden tarkoitus on tuottaa heillekin hieman iloa sinne tunnelin päähän ja se auttaa jaksamaan paremmin ja joskus jopa on tie parantumiseen. Jättäisin ystävän, jonka kanssa uupuu, mutta voimaannuttavaa en. Masentunutkin voi olla hyvää seuraa.

Näinpä, masentuneita on erilaisia. On niitä, jotka luottavat siihen että tuttavat jaksavat ikuisesti toimia heidän paskaämpäreinään. Sitten on sellaisia, jotka ymmärtävät vaikeimpien asioiden puimisen kuuluvan hänen ja ammattilaisen välille, kavereita ei ole tarkoitettu siihen että pidetään vain monen tunnin monologeja oman elämän kamaluudesta. Kummankin tyyppisistä masentuneista minulla on kokemuksia; edellä mainittujen kanssa ystävyyssuhde on lopulta katkennut sen käydessä liian raskaaksi, jälkimmäiset ovat edelleen ystäviäni vaikeiden aikojenkin läpi. Samoin nuo, jotka ovat aikoinaan hakeneet ja saaneet hoitoa ovat lopulta suurelta osin tai jopa kokonaan parantuneet masennuksestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikös ystävyyden kuulu olla voimavara, eikä energiaa syövä musta-aukko? Mitä ikoa on ystävyydestä, jos joka kerta joutuu ottamaan kuonaa päälle? Tukemisen ymmärrän, kun on vaikeaa, mutta se että pitäisi tavallaan toimia paskaämpärinä toiselle , ei ole ystävyyttä. On kyllä masentuneita jotka ymmärtävät, että ystävyyden tarkoitus on tuottaa heillekin hieman iloa sinne tunnelin päähän ja se auttaa jaksamaan paremmin ja joskus jopa on tie parantumiseen. Jättäisin ystävän, jonka kanssa uupuu, mutta voimaannuttavaa en. Masentunutkin voi olla hyvää seuraa.

Näinpä, masentuneita on erilaisia. On niitä, jotka luottavat siihen että tuttavat jaksavat ikuisesti toimia heidän paskaämpäreinään. Sitten on sellaisia, jotka ymmärtävät vaikeimpien asioiden puimisen kuuluvan hänen ja ammattilaisen välille, kavereita ei ole tarkoitettu siihen että pidetään vain monen tunnin monologeja oman elämän kamaluudesta. Kummankin tyyppisistä masentuneista minulla on kokemuksia; edellä mainittujen kanssa ystävyyssuhde on lopulta katkennut sen käydessä liian raskaaksi, jälkimmäiset ovat edelleen ystäviäni vaikeiden aikojenkin läpi. Samoin nuo, jotka ovat aikoinaan hakeneet ja saaneet hoitoa ovat lopulta suurelta osin tai jopa kokonaan parantuneet masennuksestaan.

No ihan täyttä paskaa.

Mitäh? Masentuneet ilkeitä?? Mä taidan sitten olla tosi outo masentunut kun en ilkeile, syyllistä tai ripustaudu...