Olen niin väsynyt olemaan ujo ja epävarma.

Olen aina ollut luonteeltani ujo ja näin aikuisena ymmärtänyt olevani yksinviihtyvä introvertti. Kuitenkin olen päätynyt naimisiin ja äidiksi, lisäksi olen työssä hoitoalalla jossa minulla on sosiaalinen työrooli. Perheenäitinä ja työssä hoitajana olen melko itsevarma, tiedän miten toimia enkä jää sanattomaksi. Mutta kun minulla ei ole mitään "roolia" päällä, olen vain oma itseni, olen sosiaalisesti todella kömpelö ja epävarma. En osaa ns. small talkia lainkaan ja usein on tilanteita joissa pää lyö aivan tyhjää enkä saa suustani ulos mitään järkevää tai kyseiseen tilanteeseen sopivaa. Aivoni toimii kuin hidastettuna ja sopiva vastaus tulee mieleen vasta sitten kun tilanne on jo ohi.

Tämä kaikki konkretisoitui taas viikonloppuna juhlissa joita olin odottanut pitkään ja mielestäni valmistautunut niihin hyvin. Olin tehnyt "mielikuvaharjoitteita" keskusteluista joita tiettyjen ihmisten kanssa tulisi eteen. Miettinyt siis keskustelunaiheita ja vastauksia kysymyksiin joita saatoin olettaa minulle esitettävän. Mieheni ei töiden vuoksi päässyt juhliin mukaan, joten siksikin koin tällaisen etukäteis valmistautumisen tarpeelliseksi. Lähdin juhliin positiivisella mielellä, mutta päivän kuluessa tajusin jälleen kerran ettei minusta ole höpöttelemään kevyesti ihmisten kanssa. Jäin keskusteluissa jälkeen, en ehtinyt vastata muiden tahdissa ja ne kahdenkeskiset tilanteet joita olin etukäteen mielessäni harjoitellut, eivät menneet sinne päinkään. Ja juhlan edetessä ja tajutessani tilanteen, aloin vetäytyä. Vältellä keskustelua ja kontakteja. Ja samaan aikaan alkoi pala kurkussani kasvaa ja itsetunto, se vähä mitä sitä nyt ylipäätään onkaan, romuttua taas pala palalta. Olin laittautunut kauniiksi ja ihmiset hakeutuivat luokseni, mutta en vain osannut taaskaan. En normaalia ihmisten välistä keskustelua. Sitä kevyttä, helppoa, iloista höpöttelyä joka niin monilta tulee luonnostaan.

Ilta päättyi siihen että itkin suihkussa enkä edes miehelleni kehdannut kertoa "epäonnistumisestani". Valehtelin juhlien menneen kivasti. Kertaan mielessäni tilanteita joissa mokasin ja käyn näitä keskusteluja mielessäni läpi vaihtoehtoisilla ratkaisuilla. Tiedostan, että nämä tilanteet eivät varmaankaan jääneet muiden henkilöiden mieleen samalla tavalla, mutta itse koen epäonnistuneeni rankasti.

Löytyisikö palstalta kohtalotovereita? En kehtaa näitä ajatuksiani ääneen puhua kenellekään. Hullulta tuntuu myös se, että periaatteessa tiedän olevani hyvä keskustelija. Mieheni usein sen mainitsee kehuna. Mutta hyvä, syvällinen keskustelu onnistuu vain ani harvojen ihmisten seurassa. Miksi, oi miksi kevyt small talk on toisille niin helvetin vaikeaa?!