Lue keskustelun säännöt.
Olen niin väsynyt olemaan ujo ja epävarma.
06.08.2018 |
Olen aina ollut luonteeltani ujo ja näin aikuisena ymmärtänyt olevani yksinviihtyvä introvertti. Kuitenkin olen päätynyt naimisiin ja äidiksi, lisäksi olen työssä hoitoalalla jossa minulla on sosiaalinen työrooli. Perheenäitinä ja työssä hoitajana olen melko itsevarma, tiedän miten toimia enkä jää sanattomaksi. Mutta kun minulla ei ole mitään "roolia" päällä, olen vain oma itseni, olen sosiaalisesti todella kömpelö ja epävarma. En osaa ns. small talkia lainkaan ja usein on tilanteita joissa pää lyö aivan tyhjää enkä saa suustani ulos mitään järkevää tai kyseiseen tilanteeseen sopivaa. Aivoni toimii kuin hidastettuna ja sopiva vastaus tulee mieleen vasta sitten kun tilanne on jo ohi.
Tämä kaikki konkretisoitui taas viikonloppuna juhlissa joita olin odottanut pitkään ja mielestäni valmistautunut niihin hyvin. Olin tehnyt "mielikuvaharjoitteita" keskusteluista joita tiettyjen ihmisten kanssa tulisi eteen. Miettinyt siis keskustelunaiheita ja vastauksia kysymyksiin joita saatoin olettaa minulle esitettävän. Mieheni ei töiden vuoksi päässyt juhliin mukaan, joten siksikin koin tällaisen etukäteis valmistautumisen tarpeelliseksi. Lähdin juhliin positiivisella mielellä, mutta päivän kuluessa tajusin jälleen kerran ettei minusta ole höpöttelemään kevyesti ihmisten kanssa. Jäin keskusteluissa jälkeen, en ehtinyt vastata muiden tahdissa ja ne kahdenkeskiset tilanteet joita olin etukäteen mielessäni harjoitellut, eivät menneet sinne päinkään. Ja juhlan edetessä ja tajutessani tilanteen, aloin vetäytyä. Vältellä keskustelua ja kontakteja. Ja samaan aikaan alkoi pala kurkussani kasvaa ja itsetunto, se vähä mitä sitä nyt ylipäätään onkaan, romuttua taas pala palalta. Olin laittautunut kauniiksi ja ihmiset hakeutuivat luokseni, mutta en vain osannut taaskaan. En normaalia ihmisten välistä keskustelua. Sitä kevyttä, helppoa, iloista höpöttelyä joka niin monilta tulee luonnostaan.
Ilta päättyi siihen että itkin suihkussa enkä edes miehelleni kehdannut kertoa "epäonnistumisestani". Valehtelin juhlien menneen kivasti. Kertaan mielessäni tilanteita joissa mokasin ja käyn näitä keskusteluja mielessäni läpi vaihtoehtoisilla ratkaisuilla. Tiedostan, että nämä tilanteet eivät varmaankaan jääneet muiden henkilöiden mieleen samalla tavalla, mutta itse koen epäonnistuneeni rankasti.
Löytyisikö palstalta kohtalotovereita? En kehtaa näitä ajatuksiani ääneen puhua kenellekään. Hullulta tuntuu myös se, että periaatteessa tiedän olevani hyvä keskustelija. Mieheni usein sen mainitsee kehuna. Mutta hyvä, syvällinen keskustelu onnistuu vain ani harvojen ihmisten seurassa. Miksi, oi miksi kevyt small talk on toisille niin helvetin vaikeaa?!
Kommentit (22)
Nostan tämän vielä, jos näin illalla herättäisi enemmän keskustelua...
Onko muilla tapana jäädä vatvomaan käymiään keskusteluja ja tilanteita mielessään ja jopa kehitellä niille erilaisia kulkuja ja seurauksia jos olisi kyennyt toimimaan kyseisissä tilanteissa haluamallaan tavalla?
Jonkinlaista vertaistukea kai kaipaisin. Tämä päivä on mennyt viikonloppua murehtien enkä tosiaan edes miehelleni kehtaa todellisia ajatuksiani ja fiiliksiäni paljastaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketään ei kiinnosta hevon v**tun vertaa jos joku turhanpäiväinen keskustelu on mennyt mönkään tai ollut outo. Eiköhän ne muut juhlijat oo jo unohtanu koko juhlat ellet sitten ole laittanut showta päälle ja lääppinyt vieraita miehiä ja lyönyt niiden vaimoja turpiin hysteerisenä itkien. Käytöksesi ei välttämättä edes näytä ulkopuolisen silmin poikkeuksellisen oudolta, vaan kuvitelma on pääsi sisässä. Tuskin ne sua pahalla ajattelee.
Vierailija kirjoitti:
Nostan tämän vielä, jos näin illalla herättäisi enemmän keskustelua...
Onko muilla tapana jäädä vatvomaan käymiään keskusteluja ja tilanteita mielessään ja jopa kehitellä niille erilaisia kulkuja ja seurauksia jos olisi kyennyt toimimaan kyseisissä tilanteissa haluamallaan tavalla?
Jonkinlaista vertaistukea kai kaipaisin. Tämä päivä on mennyt viikonloppua murehtien enkä tosiaan edes miehelleni kehtaa todellisia ajatuksiani ja fiiliksiäni paljastaa.
Ap
Kyllä, murehtimisessa olen mestari.
Kerran oli yksi työkokous jossa piti sanoa oma nimi ja kerros missä olen töissä. Olin ihan paniikkikohtauksen partaalla ja kun oma vuoro tuli niin sönkötin sitten sanani ja varmasti kaikki kuuli että olin ihan jännittynyt.
Heräsin seuraavana yöllä joskus klo 1-2 ihan vain kun olin niin ahdistunut ja kelasin tilannetta mielessäni uudestaan ja uudestaan :(
Vierailija kirjoitti:
Ketään ei kiinnosta hevon v**tun vertaa jos joku turhanpäiväinen keskustelu on mennyt mönkään tai ollut outo. Eiköhän ne muut juhlijat oo jo unohtanu koko juhlat ellet sitten ole laittanut showta päälle ja lääppinyt vieraita miehiä ja lyönyt niiden vaimoja turpiin hysteerisenä itkien. Käytöksesi ei välttämättä edes näytä ulkopuolisen silmin poikkeuksellisen oudolta, vaan kuvitelma on pääsi sisässä. Tuskin ne sua pahalla ajattelee.
Tiedostan kyllä tämän. Ja ei, en järjestänyt mitää kohtausta vaan päinvastoin. Mitä pidemmälle juhlat etenivät, sitä enemmän vetäydyin takaa-alalle ja jopa välttelin tilanteita joissa olisin joutunut keskustelemaan. Ymmärrän että tämä on ongelma vain minulle. Jotenkin halusin jakaa tätä pettymystäni, nimenomaan itseeni, johonkin ja toivoin että täältä saattaisi löytyä joku kohtalotoveri. Joku joka ymmärtää nämä pettymyksen fiilikset.
Ap
Vaikka ajattelet ettet pitänyt juhlissa roolia yllä, niin juuri siellä sitä piditkin.
Ensi kerralla päätät että vain kuuntelet, ja olet oma itsesi koko illan, vaikka se tarkoittaa ettet puhu. Jossain vaiheessa löydät jonkin aiheen joka kiinnostaa, ja uskallat olla oma itsesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, minkä ikäinen olet? Olen itse ollut aina ujo ja rohkea, sosiaalinen vitsiniekka ja erakko. Kummallinen sekoitus. Minulla ei ole ystäviä eikö kavereita, mutta sukua löytyy runsaasti. On ollut aikoja, että olen vatvonut jälkikäteen kohtaamisia ja jännittänyt oman nimeni sanomista.
Mutta nyt, yli nelikymppisenä olen rentoutunut. Saan olla mitä haluan ja niin saat sinäkin. Itseäni on eniten auttanut ajatus, että ihmisiä kiinnostaa ennen kaikkea omat asiat. Joku pöhkö lause jonka sanot, menee todennäköisesti kuulijan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Kukkaloota kirjoitti:
Ap, minkä ikäinen olet? Olen itse ollut aina ujo ja rohkea, sosiaalinen vitsiniekka ja erakko. Kummallinen sekoitus. Minulla ei ole ystäviä eikö kavereita, mutta sukua löytyy runsaasti. On ollut aikoja, että olen vatvonut jälkikäteen kohtaamisia ja jännittänyt oman nimeni sanomista.
Mutta nyt, yli nelikymppisenä olen rentoutunut. Saan olla mitä haluan ja niin saat sinäkin. Itseäni on eniten auttanut ajatus, että ihmisiä kiinnostaa ennen kaikkea omat asiat. Joku pöhkö lause jonka sanot, menee todennäköisesti kuulijan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Olen 37v. Iän myötä koen rohkaistuneeni kyllä nuoruuteen verrattuna ja tavallaan oppinut hyväksymään itseäni ja vikojani paremmin. Olen myös tietoisesti vältellyt tilanteita joihin kuuluu "pakko sosiaalisuutta" ja nyt kun tiesin tällaiseen tilanteeseen joutuvani, ajattelin että nämä "mielikuvaharjoitukset" jotenkin auttaisivat minua. Olin kai luonut itselleni jonkinlaisen harhan, että tällä kertaa osaisin toimia tilanteissa toisin ja onnistuisin kepeässä small talkissa. Kaiken tämän valmistautumisen vuoksi tämä pettymys nyt kai niin voimakkaalta tuntuukin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nostan tämän vielä, jos näin illalla herättäisi enemmän keskustelua...
Onko muilla tapana jäädä vatvomaan käymiään keskusteluja ja tilanteita mielessään ja jopa kehitellä niille erilaisia kulkuja ja seurauksia jos olisi kyennyt toimimaan kyseisissä tilanteissa haluamallaan tavalla?
Jonkinlaista vertaistukea kai kaipaisin. Tämä päivä on mennyt viikonloppua murehtien enkä tosiaan edes miehelleni kehtaa todellisia ajatuksiani ja fiiliksiäni paljastaa.
Ap
On!
t. toinen intvertti, eikä ole edes sitä sosiaalista työroolia. Hyvin sulla menee.
Ainakin olet opiskellut ja työelämässä.
Itselläni jäi ensimmäinen korkeakoulututkinto kesken, kun huomasin ettei ala sopinut minulle laisinkaan. Nyt en tiedä mitä haluan, ja jos/kun jonnekin pääsen niin valmistuessani olisin jo yli 30. Masentavaa.
Väsyttäväähän tämä on olla kun viihtyy yhteiskunnan silmissä liian hyvin omassa rauhassa. Tuntuu olevan vaikea löytää samankaltaisia ystäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kantsii riipasta kännit seuraavalla kerralla.
Sulla on sentään mies. Mä en uskalla edes puhua miehille. En ole koskaan seurustellut. N30
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kohtalotoveri. Olisin voinut kirjoittaa aloituksen ja ap:n jatkokommentitkin sanasta sanaan itse! Minäkin olen kohta 40 v. ja aina vaan tällainen. Sen olen toisinaan havainnut aiheuttavan muissakin hieman hämmennystä, että kun saan ilmaista itseäni kirjallisesti tai vaikka pitää esitelmää, puhetta tms. olen aivan eri maata. Saan jatkuvasti kehuja ja ihailua siitä, miten lahjakkaasti ilmaisen itseäni. Kuitenkin tilanteissa, joissa olen naamatusten toisen ihmisen seurassa spontaanissa vuorovaikutteisessa tilanteessa, en meinaa saada sanaa suustani ja olen erittäin kömpelö, vastailen ihan hölmöjä hermostuksissani. Aivoni tavallaan tarvitsevat prosessoimisaikaa suoltaakseen laadukasta tuotosta ulos. :)
Tsemppiä AP:lle ja kiitos muillekin rohkaisevien sanojen kirjoittajille!
T. toinen ap:n ikäinen samojen asioiden kanssa painiskeleva lähihoitaja & perheenäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Introversio ei liene tässä se ongelman aiheuttaja, se kun ei liity sosiaaliseen kompetenssiin sinänsä, vaan tunnollisuus ja epävarmuus.
Ehkä kannattaisi ruveta harjoittelemaan läsnäoloa hetkessä, jottet kasaa liikaa odotuksia tilanteen suhteen ja liikaa vaatimuksia itsellesi etu- ja jälkikäteen. Lienet huolellinen, tarkka ja tärmällinen ihminen, ja on vaikea päästää tässäkään asiassa irti, mutta niin useimmat muutkin tekevät, katsovat miten tilanteet kehittyvät ja menevät virran mukana. Voihan se tuntua turvattomalta, mutta ainakaan et ole asettamassa itsellesi mahdottomia odotuksia, joissa pettymiseen riittää sitten vain yksi mielestäsi väärä sana.
Vierailija kirjoitti:
Sulla on sentään mies. Mä en uskalla edes puhua miehille. En ole koskaan seurustellut. N30
Missä asut?
Elämässä epäonnistunut M42v jolla vähän samaa vaivaa.
Tässä myös kohtalotoverisi. Kuvauksessasi oli niin paljon tuttua. Olen sinua jonkin verran vanhempi. Noin nelikymppiseksi kärsin asiasta kovasti. Sitten alkoi ajatteluni muuttua. Tajusin vähitellen että olin paisutellut ja kuvitellut suuren osan 'mokailuistani'. Eivät ihmiset kiinnitä huomiota lainkaan niin suuressa määrin poikkeavuuteeni ja takelteluihini kuin olin mielessäni kuvitellut.
Esiintymiskammoni oli ollut suuri mutta opin pikku hiljaa senkin että kuvittelin itseni paljon kehnommaksi kuin mitä olin. Ihmisten kanssa jutellessa opin ajan kanssa small talkin ja sen että keskustelun kuuluukin olla pinnallista ja yleisiin aiheisiin keskittyvää, ei mitään syvällistä kuin joskus todella harvoin. Lisäksi kyselevä ja kuunteleva ihminen on monesta miellyttävä juttukaveri.
Elämä on teatteria monelta osin. Älä ole niin kriittinen itsellesi :) . Todennäköisesti olet pärjännyt aivan hienosti. Olen varma että ajan kanssa opit uskomaan itseesi kuten minullekin kävi.
Vierailija kirjoitti:
Introversio ei liene tässä se ongelman aiheuttaja, se kun ei liity sosiaaliseen kompetenssiin sinänsä, vaan tunnollisuus ja epävarmuus.
Ehkä kannattaisi ruveta harjoittelemaan läsnäoloa hetkessä, jottet kasaa liikaa odotuksia tilanteen suhteen ja liikaa vaatimuksia itsellesi etu- ja jälkikäteen. Lienet huolellinen, tarkka ja tärmällinen ihminen, ja on vaikea päästää tässäkään asiassa irti, mutta niin useimmat muutkin tekevät, katsovat miten tilanteet kehittyvät ja menevät virran mukana. Voihan se tuntua turvattomalta, mutta ainakaan et ole asettamassa itsellesi mahdottomia odotuksia, joissa pettymiseen riittää sitten vain yksi mielestäsi väärä sana.
Tämä voi kyllä olla totta. Olen usein seurannut kateellisena vierestä niitä joka paikan ja tilanteen herroja, jotka aina tuntuvat osaavan välittömästi sanoa oikeat sanat ja viedä keskustelua mielenkiintoisesti eteenpäin. Ne tuntuvat usein olevan sellaisia ”sinut-itsensä-kanssa go with the flow” -tyyppejä.
Itse olen superanalyyttinen ja itsekriittinen. Minun pitäisi päästä siitä, että jälkikäteen pohdin ”miksi sanoin noin, miksen voinut keksiä jotain fiksua esimerksiksi....” ja olen oikeasti ihan hyvä ilmaisemaan erilaisia asioita (paitsi tunteitani) mutta viiveellä :( Eihän se mitään auta, että jää möyrimään siinä (omasta-mielestään) epäonnistuneessa keskustelussa.
Toisaalta, olen saanut palautetta siitä, että olen hyvä keskustelija. Sen jälkeen kun olen oivaltanut, että suunnilleen jokainen ihminen on kiinnostunut itsestään ja helpoin tapa viedä keskustelua eteenpäin ja näyttäytyä kelpo-keskustelijana on vastata itse varsin lyhyesti ja epämääräisesti (se toinen ei siinä smalltalk-tilanteessa ola oikeasti kiinnostunut minusta) ja keskityn viemään keskustelua eteenpäin heittämällä kysymyksiä, joihin toinen saa vastata sydämensä halusta (miten sen sun....teemana lapset, loma, työt, koulut, poikaystävä, isovanhemmat, menneet ajat, lemmikit...) Onneksi minulla on hyvä muisti ja sen takia minun on helpohko napata teemaksi joku juttu minkä muistelen viimeksi puoli vuotta sitten olleen esillä.
Jos ei keksi mitään, aina voi aloittaa keskustelua ”katselin tuossa että onpa sulla ihanat kengät, mistä olet löytänyt” tms (vaate/kampaus kehu toimii AINA ja parhaimmassa tapuksessa ne kengät on viime lomamatkalta, joka sitten nouseekin seuraavan vartin kertomuksen teemaksi :)
AP, symppaan ja Komppaan siis sinua täysin. Minä olen aina inhonnut pistää itseäni likoon missään sosiaalisissa tilanteissa. Mutta niistä emme pääse eroon, joten taitoa täytyy vain harjoitella :(
Voi kultapieni. Toinenkin introvertti täällä! o/
Oletko koskaan tutkinut mikä introvertti oikeastaan tarkoittaa? Kiinnitin nimittäin huomioni juuri tähän yhteen asiaan. Small talk.
Introvertit kun vihaavat small talkkia yli kaiken. Tästä johtuu se väärä luulo että suuri ihmisseura ja ihmistenkanssa oleminen kuluttaa introvertin patterit nopeasti. Todellinen syy on kuitenkin juuri tuo smalltalk jota esiintyy enemmän mitä suurempi seurue on kyseessä, jota he vihaavat eivätkä siksi siihen kykene. Jo se että puhuit siitä että joudut valmistautumaan siihen ennen tilannetta kertoo siitä miten paljon tämä kohdallasi pitää paikkansa. Introvertit arvostavat enemmän syvällisempiä ja merkityksellisempiä keskusteluita. Siksi pystyt töissäkin puhumaan ja tekemään työsi sillä puhut silloin olennaista asiaa etkä puhu small talkkia. Introvertti voi puhua lakkaamatta jos löytää hyvän aiheen.
Oma elämäni oli juurikin samanlaista kunnes tajusin ja hyväksyin itsessäni tämän asian. Small talk ei kiinnosta ja siksi en koe että minun on muiden vuoksi sitä alettava harrastamaan. Jos tästä muodostuu syy että minusta ei pidetä, se on silloin heidän ongelmansa. Ei minun. Tämä tapahtuu yleisin juuri extroverttien kohdalla jotka eivät osaa hyväksyä introvertiudesta johtuvia tarpeitani,(Joihin minulla on yhtä suuret oikeudet mitä heillä seurassa olemiseen ja small talkiin) ja kokevat minut siksi ”vialliseksi”. (Kuten tein itsekin ennen kuin ymmärsin ja hyväksyin tämän asian itsessäni) Itse vain pidän enemmän pidemmistä ja syvällisistä keskusteluita kuin puhun aiheista jotka ovat ohi jo viidessä minuutissa.
Kehottaisin sinua suuresti käymään läpi pientä itsetutkiskelua ja tutkimaan mikä introvertti oikeasti on. Jos small talk ei tapahdu sinulle luonnostaan, sinun ei tarvitse pakottaa otseäsi siihen. Mieti mielummin keinoja jolla small talkin voi muuttaa kokonaiseksi aiheeksi. ;)
https://infjoe.files.wordpress.com/2016/07/aarontcaycedokimura2.jpg
Jätän tähän myös tämän. Ei niinkään liity enää small talkiin mutta ainankin omalla kohdallani pitää paikkansa. Tämä oli se josta oman introvertiuteni ymmärtäminen lähti liikkeelle.
Älä stressaa, minusta on hyvä piirre että ihminen osaa kuunnella, eikä puhua pälpätä vain omia asioitaan. Työssäsi vaaditaan ainakin sosiaalisia taitoja, joten en usko, että olet ollenkaan niin ujo kuin itse itseäsi pidät.