Väsynyt lähihoitaja

Olen työskennellyt vuosia lähihoitajana erilaisissa laitoksissa, sairaaloissa ja nyt viimeisimpänä jo useita vuosia kotihoidossa pääkaupunkiseudulla. Pidän työstäni ja olen halunnut aina tehdä työni huolellisesti ja hyvin. Nyt lähiaikoina työtaakka on tuntunut jatkuvasti lisääntyvän ja arvostus työtäni kohtaan vastavuoroisesti on ollut jatkuvassa laskussa. Varsinkin kotihoidossa omaisilta saatava palaute on nykyään oikestaan aina negatiivista ja ymmärrän kyllä miksi, työn taso on osin ala-arvoista. Henkilökunnan vaihtuvuus on jatkuvaa, kukaan ei halua sitoutua työhön ja tehdä sitä kunnolla. Sairaslomiin, joita paljon, syystä tai toisesta? Saadaan(sanon nyt suoraan)mitä oudompia sijaisia ja heidän kanssaan on pakko työskennellä haastavissa tilanteissa ja luottaa heidän ammattitaitoonsa. Uusille työntekijöille ei ole asiallista perehdytystä työhön ja tämän takia osa töistä jää yksinkertaisesti tekemättä, tai siirtyy päivittäin niiden muutaman työntekijän tehtäväksi, jotka ovat tarpeeksi kauan tiimissä roikkuneet, tietääkseen. Osittain työtehtäviä laiminlyödään myös siksi, ettei aiota kauaa sijaistaa, joten on aivan sama hoitaa hommat miten kuten läpi. Kukaan ei puutu mihinkään ja asiakkaat joutuvat kärsimään, tietämättään mistä viivytykset, unohtelut ja suoranaiset virheet johtuvat. Ja tietysti kaikki kaatuu niiden työntekijöiden niskaan, jotka ovat jo jääneet asiakkaiden ja omaisten mieliin, heille puretaan kaikki turhautuminen ja valitus. Olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, etten enää jaksa. En jaksa paikkailla ja korjailla muiden tekemiä virheitä. En jaksa enää niiden jatkuvasti vaihtuvien opiskelijoiden(koska toki hekin tulevat vain tiettyjen työntekijöiden ohjaukseen, niiden jotka ovat edes hetken pysyneet samassa tiimissä) lisäksi ohjata joka päivä vaihtuvaa henkilökuntaa ja sen lisäksi tehdä omaa työtäni hymyhuulin. Tähän tosiasiaan heräsin, kun eräänä aamuna pesin nuoren ALSiin sairastuneen miehen hampaita, kunto hänellä on jo niin vaihteleva, että tällä kertaa pesut suoritettiin makuulta vuoteessa. Oli vaikeaa saada hampaat kunnolla pestyä joka puolelta makuuasennon takia, asunnossa oli kuuma ja en saanut millään hyvää asentoa työskentelyyn. Yhtäkkiä mieleeni tuli, miksi teen moista? Ja se oli ensimmäinen kerta elämässäni. Olen kokenut vaikka mitä työurani aikana, minua on lyöty, olen valvonut kuolevan vierellä, olen kehittänyt ja kasvattanut ammattitaitoani ja koen olevani melko hyvä työssäni, mutta nyt ensimmäistä kertaa minulle tuli tunne, tämä oli nyt tässä. En enää jaksa olla koko yhteiskunnan halveksima, vaikka teen työni mielestäni hyvin, nyt on aika jatkaa muihin tehtäviin. Ihmetyttää vaan kuka nykypäivänä jää hoitoallalle ja mikä on sen tulevaisuus tällä menolla?