Nuori, miksi olet syrjäytynyt?

Maria me tiedetään kuka oot älä jaksa

Toimeentulotuelle heittäytyminen ja laiskuus. Itse siis olen töissä ja en enää kovin nuorikaan.

Omalla kohdallani syrjäytymiseen johti pääasiassa täydellinen joukkoon kuulumattomuuden tunne. En vain kokenut yhteiskuntaa ja suurinta osaa ihmisten toimintamalleista läheiseksi. Tästä on nyt n. 23 vuotta ja samalla tiellä olen edelleenkin.

Syrjäytymisen keksiminen on kyllä hanurista ja syvältä. Siinä tulee syyllistäneeksi ihmiset, jotka eivät välitä muiden ihmisten seurasta ja tekevät mieluummin omia juttujaan, ilman, että on yhteiskunnan tuilla.

Syrjäytymisfraasi on antanut luvan lokeroida ihmisiä ja osoitella sormella. Mitäpä jos kehiteltäisiin kokonaan muita työkaluja?

Nuori syrjäytyy jos hänen vanhempansa eivät huolehdi siitä, että nuorella on tekemistä esimerkiksi amiksen tai lukion käynnin puitteissa. Aikuisen ihmisen syrjäytyminen on sitten enemmän oma vika.

Masennuksen takia en jatkanut opiskelua peruskoulua pidemmälle. Olen aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi enkä millään tavalla koe olevani osa tätä yhteiskuntaa ja koen, etten saa elää vapaana ja omannäköistä elämää. Se oikeastaan on myös iso syy sille, miksi olen masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Masennuksen takia en jatkanut opiskelua peruskoulua pidemmälle. Olen aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi enkä millään tavalla koe olevani osa tätä yhteiskuntaa ja koen, etten saa elää vapaana ja omannäköistä elämää. Se oikeastaan on myös iso syy sille, miksi olen masentunut.

Osaatko yhtään kertoa mistä ulkopuolisuuden tunne voisi olla peräisin? Olisiko ollut keinoja miten koulumaailma tai perhe olisi voinut auttaa?

Yhteiskunnassa kaikki yrittävät vain kusettaa hyötyjä toisistaan. Eniten kusettavat rikkaat päättäjät.

Sairastuin vakavasti jo lukiossa, ja vaikka sinnittelin ja pääsin aloittamaan yliopisto-opinnot, sairastuin taas uuteen autoimmuunisairauteen ja se oli sitten siinä. En jaksanut enää opiskella, enkä pitää yllä mitään sosiaalisia suhteita. Ahdistuneisuushäiriö paheni, masennus iski, elin vuosia harkiten itsemurhaa eristäytyneenä neljän seinän sisälle ja ainakin kolmesti oli jo köysi kaulassa. Kun pahimmat fyysiset sairaudet sai vuosien kamppailun jälkeen jotenkin remissioon, taistelin tieni mt-puolelle. Hain tukea kuntouttavaan psykoterapiaan, mutta kelan mielestä olen liian sairas kuntoutettavaksi, joten tukea ei myönnetty ja en ole päässyt terapiaankaan. Siitä huolimatta yritän palata hitaasti opintoihin, ja odottelen tietoja josko saisin terapian edes kunnan kustantamana.

Vanhempani ovat keskituloisia, ja koko muu sukuni korkeasti kouluttautunutta. En ole kertonut heille mt-ongelmistani eivätkä he tiedä ongelmieni laajuutta. Tunnen syvää häpeää, enkä tule koskaan pääsemään lähellekään vanhempieni tai muiden sukulaisteni elintasoa, joten olen hitaasti etäännyttänyt itseni heidänkin elämistään.

Koko nuoruus meni ohi sairastaessa, pidän edelleen ihmeenä että olen selvinnyt hengissä tähän asti. En tule enää koskaan olemaan edes fyysisesti riittävän terve täysipäiväiseen työhön puhumattakaan siitä, että edelleen tahtoisin lähinnä lakata olemasta - en tiedä kuka ihme minut palkkaisi tällä mt-taustalla, mutta haluaisin saada tutkintoni tehtyä loppuun, jotta voisin kokea tehneeni edes jotain tässä elämässä.

Joukkoon kuulumattomuuden tunne. Naisettomuus = kelpaamattomuuden tunne. En käytä päihteitä.

En saanut töitä valmistumiseni jälkeen. Työttömänä olen menettänyt mielenkiinnon muihin ihmisiin ja erakoitunut.

Ihminen on vielä ihan vähän aikaa sitten elänyt viljelijänä ja paimenena. Sulla on ollut vähän omaa maata mitä työstää. Joka päivälle on ollut hommaa, mutta et ole elänyt oravan pyörässä. Tuossa on ollut tietty vapauden tunne. Nyt ihminen elää betonilootassa ja on pankkien orja. Ei ihmistä ole luotu tällaiseen.

Mulla on olo kuin olisin vieraalla plateenalla. Näen ihmisiä, mutta en ymmärrä heitä tai heidän tapojaan.

Minun pitäisi saada johdattaa lampaat niitylle ja sen jälkeen istahtaa sammal mättäälle lepäämään.

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin vakavasti jo lukiossa, ja vaikka sinnittelin ja pääsin aloittamaan yliopisto-opinnot, sairastuin taas uuteen autoimmuunisairauteen ja se oli sitten siinä. En jaksanut enää opiskella, enkä pitää yllä mitään sosiaalisia suhteita. Ahdistuneisuushäiriö paheni, masennus iski, elin vuosia harkiten itsemurhaa eristäytyneenä neljän seinän sisälle ja ainakin kolmesti oli jo köysi kaulassa. Kun pahimmat fyysiset sairaudet sai vuosien kamppailun jälkeen jotenkin remissioon, taistelin tieni mt-puolelle. Hain tukea kuntouttavaan psykoterapiaan, mutta kelan mielestä olen liian sairas kuntoutettavaksi, joten tukea ei myönnetty ja en ole päässyt terapiaankaan. Siitä huolimatta yritän palata hitaasti opintoihin, ja odottelen tietoja josko saisin terapian edes kunnan kustantamana.

Vanhempani ovat keskituloisia, ja koko muu sukuni korkeasti kouluttautunutta. En ole kertonut heille mt-ongelmistani eivätkä he tiedä ongelmieni laajuutta. Tunnen syvää häpeää, enkä tule koskaan pääsemään lähellekään vanhempieni tai muiden sukulaisteni elintasoa, joten olen hitaasti etäännyttänyt itseni heidänkin elämistään.

Koko nuoruus meni ohi sairastaessa, pidän edelleen ihmeenä että olen selvinnyt hengissä tähän asti. En tule enää koskaan olemaan edes fyysisesti riittävän terve täysipäiväiseen työhön puhumattakaan siitä, että edelleen tahtoisin lähinnä lakata olemasta - en tiedä kuka ihme minut palkkaisi tällä mt-taustalla, mutta haluaisin saada tutkintoni tehtyä loppuun, jotta voisin kokea tehneeni edes jotain tässä elämässä.

Sama tarina, tosin sairaudet olleet aina mt-sairauksia, joihin syynä häiriintyneet vanhemmat.

10 vuotta takaperin joka kulma täynnä kortsumainoksia. Nyt on krapulamättöpaikkoja ja kebabbiravinteleita. Ei oo enää nokiaakaan.

Up

Olisiko vielä lisää