Olen surullinen tytärpuoleni vuoksi...

Ja rämpinyt elämässään oikeastaan koko ajan, ja kunnolla. On tehnyt kaiken mahdollisen (paitsi huumeet kait) ja keskittynyt vain itseensä ja kaiken sössimiseen, ei lapsiinsa.



Mieheni vanhemmat ovat käytännössä kasvattaneet hänen lapsensa. Lapsi asui koko pikkulapsiajan 24/7 mummolassaan. Koulun alettua muutti taas äidilleen. Isovanhemmat hoitivat silti arjen, ruuat ja vaatteet. Ja kas, lapsesta on tullut ihan tavallinen tallaaja, jolla on hyvä itsetunto ja on muutenkin reipas ja hyvä lapsi. Lapsikin on jo iso, ja ihmettelee äitinsä käytöstä.

mun lapseni on 5 vuotiaasta asti saanut kummallisia raivokohtauksia ja saa edelleen kun on 7v. Sitä kuulema sanotaan uhmaksi ja itsenäöistymiseksi ja ylipäätään kasvuksi. Se on sellasta, ilman hullua äitiäkin.

Tuon miehesi exän "henkisen sairauden" on sinulle kertonut miehesi...

Sinulla ei ole omia lapsia, joten raivarit aivan oudoista asioista ovat sinulle tuntemattomia

koska esikoinen sai hänestä omituisia raivokohtauksia.



Lastensuojelu sanoi, että he olisivat enemmän huolissaan, jos eskari-ikäinen ei saisi kummallisia raivokohtauksia.

Meillä takana vähän samantyyppinen tilanne, johon tarvittiin lopulta myös ammattilaisten apua lapselle. Ensimmäinen merkki olivat kohtuuttoman kokoiset itku- ja raivokohtaukset pienistä asioista, esim. kun siirsin hänen murokippoaan pöytää siivotessani, tai kun isä osti vääränlaisen hampurilaisen. Lopulta lapsi (joka silloin vielä asui äidin luona) taantui/hänen kehityksensä lopahti niin, että hän oli useita vuosia pienemmän lapsen tasolla. Oireita oli silloin jo silmiinpistävän paljon.



Seuraa tilannetta ja jos se pahenee, laita isä hakemaan lapselle ammattiapua. Voisitte myös itse opetella lopettamaan/lyhentämään lapsen raivokohtauksia, koska ne ovat rasittavia hänelle itselleenkin.



Tee näin: kun lapsi on poissa tolaltaan, mene ihan lähelle ja ota sama asento kuin hänellä on. Hengitä samassa rytmissä kuin hän. Näin pääset kiinni hänen tunnetilaansa. Kerro ääneen lapselle, mitä näet ja koet. Esimerkiksi: "minä näen, että sinua itkettää ja kuulen äänestäsi, että olet vihainen. Luulen, että sinusta tuntuu tosi pahalta." Lapsi saattaa silloin sanoa itsekin jotakin tunnetilastaan.



Tämän jälkeen ala johdattaa häntä toiseen tunnetilaan vaihtamalla omaa hengitysrytmiäsi rauhallisempaan suuntaan. Puhu samalla. Voit puhua melkein mitä vain keksit, mutta voit esimerkiksi syöttää lapselle mielikuvan jostakin hänelle mieluisasta tilanteesta tai asiasta: "Ajattele jos olisi hieno kesäaamu, aurinko paistaa ja lähdetään pyöräilemään." Puhu mahdollisimman yksityiskohtaisesti niin, että lapsi lähtee mukaan mielikuvaan. Kun olet saattanut hänet sisälle mielikuvaa, hän pystyy päästämään irti raivokohtauksestaan (koska tietää jo ilmaisseensa tunteensa ja tulleensa kuulluksi).



Voit myös ohjata häntä sijoittamaan kaikki harminsa mustaan ilmapalloon, josta tuleekin hänen lempivärisensä ja se kohoaa korkeammalle ja lentää pois. Ja sinne menivät harmitkin! Eläydy itse vapautumiseen ja pois päästämiseen.



Lapsen tunne-elämän eheytymisen tukeminen voi olla hienointa, mitä saat elämäsi aikana kokea.



Meidän lapsesta tuli terve, toimiva ja suhteellisen tasapainoinen nuori aikuinen. Epävakaan äidin jättämät jäljet ovat siellä, kun osaa katsoa, mutta ne eivät halvaannuta hänen koko elämäänsä.

Aika vaikea usein sanoiksi pukea.



Mutta lähes kaikki valmiina lynkkaamaan ap.n taas heti.

Fakta sen sijaan on se, että kuusivuotiaat saa usein outoja raivokohtauksia. Ilmiölle on ihan nimikin: eskariuhma.

Ei ole minullakaan. Vaan miksi alkaisin haukkua keskustelupalstalla jos toinen kertoo huolestaan? Keskustelu ja vittuilu, vähän eri asioita. Jos toisella ihan oikea huoli, ikävä jos tulee fiilis että antaa olla kun paskaa sataa niskaan vaan.



Eli, ei tietoa, mutta sydän ja aivot mulla on.