Lue keskustelun säännöt.
Olen katkaissut välit tuttaviin ja sukulaisiin työttömyyden takia- muita?
03.08.2018 |
En kertakaikkiaan kehtaa enää tavata ketään tai vastata puhelimeen. Olen ollut jo 2 vuotta työtön eikä opinnoistakaan tule mitään kun ainoina tuloina tt- tuki. Olen yhden lapsen yh joten olemme jääneet lapsen kanssa yksin ja eristyksiin tämän vuoksi. En vain jaksa enää vihjailuja työn etsimisestä ja ihmettelyä kun en ole työllistynyt. Jätän perhejuhlatkin väliin tämän takia. En tunne muita työttömiä ja sukulaiset menesyneitä alallaan. En viitsi esim häissä alkaa selittämään kuinka opinnot eivät ole edistyneet kun Kela on leikannut tt tukea eikä ole varaa bussilippuun. Yhnä on vaikea mennä keikkatöihin joissa epäsäännölliset työvuorot.
Kommentit (42)
Eikö ketään? Mitä muut työttömät sanotte kun kysellään kuulumisia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävä tilanne,mutta toisaalta kun menee huonosti niin jo lapsen takia pitäisi olla se tukiverkosto jolta saa apua.Tietty sellaisiin sukulaisiin turha pitää yhteyttä jotka halveksii työttömiä eikä tee muuta kuin arvostelee.
Eteenpäin vain. Monilla muilla on samankaltaisia tilanteita, et ole yksin Suomessa tässä asiassa. Lisäksi ihmisillä on jokaisella omat huolensa, kaikilla on jotain "noloa" ja hankalaa.
Tutulta kuulostaa. Edellisen pitemmän työttömyysjakson aikana vielä jaksoin sietää kyselyjä ja uteluita. Lapsen vuoksi jaksoin. Nyt kun lapsi on aikuinen ja minä olin taas pitkän aikaa työttömänä, niin kaikki yhteydenpito jäi toisten harteille. En jaksanut edes kuunnella matkaselostuksia tai uusia ostoksia, menoja ja rientoja, pyyntöjä tulla kyläilemään tai lähteä sinne ja tänne (kun ei ollut varaa mihinkään). Moni ystävyys katkesi kokonaan. Vanhempiin ja sisaruksiin on jonkunlaiset välit palautunut mutta ystävät jäi. Sitä häpeää ei vaan kestä eikä jaksa selittää ja vakuutella että olen yrittänyt sieltä ja täältä kysellä töitä. Tuli kommenttia "ei kai sulla oo varaa valita työpaikkaa!", "ainahan se on ollut työnsaanti vaikeaa", "kotoako pitäis tulla hakemaan" jne. Ei tuota ymmärrä kukaan muu kuin ihminen joka on saman kokenut ja jos toiset vielä on sellaisia hannuhanheja joille sitä työtä on aina löytynyt ja helposti niin ymmärrystä ei löydy meille akuankoille. Kait se on jonkunlaista itsesuojelua että jättää pois ihmiset jotka ei kannusta eikä ymmärrä. Lisäksi kun on yh ja ylipainoinen niin tuntee itsensä aivan E-luokan kansalaiseksi, kaikki kolme halveksittavinta "ominaisuutta" yhdessä paketissa. Mutta nyt kun ei ole tuota taakkaa harteilla (suku, perhe, ystävät) niin jaksaa taas nostaa päätänsä ja tuntea itsensä tavalliseksi ihmiseksi. Lapsi on muuttanut omilleen, olen saanut työtä, pätkätyötä. Ehkä tässä kuitenkin on ihmisarvon mittainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jep, elän täysin eristäytynyttä elämää koska en halua joutua selittelemään elämääni tai työttömyyttäni kenellekään, hävettää liikaa. Tiedän olevani sitä ihmiskunnan pohjasakkaa ilman heidän kommenttejaankin.
Minulla suku ei moisesta hätkähdä, päin vastoin, kannustettiin ottamaan sossustakin vastaan kaikki, minkä lain mukaan voi saada, kun tuli avioero ja tipahdin taloudellisesti todella pahaan saumaan.
Meillä on aina ollut maanläheinen suku (olen kotoisin Pohjois-Suomesta), ja vaikka meillä onkin aina kovasti arvostettu omalla työllään pärjäävää ihmistä, jokainen meistä tietää, että aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Joten joka apua tarvitsee, sitä myös yhteiskunnalta hakee, eikä siinä ole mitään häpeämistä. Sukulaisilta saa sitten esimerkiksi ruokaa ja vaatteitakin, ja mikäli asunto lähtee alta, ainakin tilapäinen majoitus järjestyy suvun avulla tavalla tai toisella.
Olen todella pahoillani aloittajan puolesta. Liekö tuollainen tylytys muualla Suomessa kovinkin yleistä; sehän selittää sen, miksi suomalaiset ovat kärsivät yksinäisyydestä ja tukiverkkojen puutteesta jo tutkimustenkin perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole katkaissut välejä, mutta välttelen kuitenkin. Viime sukujuhlassa yksi sanoi, että ”ethän sä aina voi olla vaan työttömänä”. No kiitti tästä oivalluksesta...
Ymmärrän tunteesi hyvin. En ole vielä eristäytynyt, mutta ole n harkinnut vakavasti koska opinnot ovat junnanneet paikallaan pitkään enkä ole edes kandi. Syinä keskittymisvaikeudet, motivaation puute, huono aloitekyky ja pitkittynyt masentuneisuus. Nuoremmat sukulaiset tulevat valmistumaan aikaisemmin, itse tuskin koskaan edes valmistun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä on koulutuksesi ja millä alalla olet työskennellyt? Voitko yrittää opiskella lisää omaa alaasi ja erikoistua johonkin tiettyyn erikoisalueeseen?
Ihanaa, kun on samanlaisia ihmiskohtaloita. Tai no ei siis ihanaa :D
Välttelen kavereita, perheeseen kehtaan pitää yhteyttä. Nyt onneksi opiskelen, mutta ala ei ole mikään varmin mahdollinen työllistäjä, joten jänskättää.
Toisaalta tiedän järjellä ajateltuna, että tämä välttely on naurettavaa, mutta en voi tunteilleni mitään. Kukaan normaalilla älykkyysosamäärällä ei ole kehdannut mulle työttömyydestä kuittailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä kerroi niille, jotka asioista kyselivät siten miten ne on.
Ne jotka eivät osanneet kysyä olivat koko ajan tietämättömiä.
Aktiivisesti en asioitani toitottanut.
Elin kuten ennenkin ja tapasin ihmisiä kuten ennenkin.
Mun etu oli se, että mikään asia ei ollut rahasta kiinni.
Kyllä. Olen oikeastaan vanhempiani ja vanhoja kavereita lukuunottamatta täysin eristäytynyt. Pari harrastusta aloitin, mutta lopetin ne heti ekan vuoden jälkeen, koska uusia ihmisiä tavatessa työjutut tulee aina esiin, enkä halua valehdella yhtään enempää kuin on pakollista. Kaupassa käyn juuri ennen sulkemisaikaa ja lenkilläkin yön pimeydessä. Päivät nukun, enkä vahingossakaan poistu asunnostani. En osallistu juhliin, en ole whatsapp-ryhmissä ja muutenkin olen poistanut itseni muiden ihmisten elämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sama. En haluaisi tavata yhtään ketään.
Mulla oli työttömänä myös paljon häpeän ja nöyryytyksen tunteita. Oli kauheaa kun esim. miehen sukulaisista joku kysyi kahvipöydässä tilanteestani. Oikein siipiorava tunsin olevani heidän silmissään. Ja vanhat ihmiset vielä huruja ja epätahdikkaita ja kysyi uudestaan samaa asiaa ja taivasteli.
Yksi kaveri otti asiakseen löytää mulle töitä, vinkkaili koko ajan haettavia paikkoja ja yritti tarjota omia jämätuntejaan satojen kilometrien päästä. Tekstarissa saattoi kysyä vain ettö mites työnhaku. Tosi piristävää. Välit meni melkein häneen. Toiset ystävät uskoivat kun sanoin että en halua puhua siitä aiheesta, masentava. Hyvä ystävä kyllä on hienotunteinen eikä hiero suolaa haavoihin!
Jäin juuri työttömäksi ja nyt häpeän ja inhoan itseäni. Olen kertonut tilanteestani vain vanhemmilleni. Kenellekään muulle en aio kertoa. Jos joku kysyy töistä, selitän jotain ympäripyöreää. Häpeä ja nöyryytys potkuista on liian suuri. Ajattelin eristäytyä kokonaan. Ennen meni hyvin, nyt olen kaikkien inhoana luuseri. Ei tarvitse kuin lukea vauvapalstaa, niin selviää ihmiskunnan yleinen mielipide meistä surkimuksista. En ole ilmoittautunut edes työkkäriin. Seuraavaksi menen lääkäriin, koska olen masentunut. Jospa sieltä saisi jonkun lääkityksen. Tuskin saan enää koskaan töitä.
Minä en häpeä työttömyyttäni, koska en koe, että se on minun vikani. Jos joku niin minusta ajattelee, niin antaa ajatella. Enhän minä voi muiden ajatuksia kontrolloida.
Olen korkeasti koulutettu ja työkokemusta on monipuolisesti, mutta työnantajille olen liian vanha (40+), mikä on tietysti ihan naurettavaa. Mutta kun se minun työllistymiseni ei ole yksin minusta kiinni, vaan mukana on aina se työnantajapuolikin.
Vierailija kirjoitti:
Minä en häpeä työttömyyttäni, koska en koe, että se on minun vikani. Jos joku niin minusta ajattelee, niin antaa ajatella. Enhän minä voi muiden ajatuksia kontrolloida.
Olen korkeasti koulutettu ja työkokemusta on monipuolisesti, mutta työnantajille olen liian vanha (40+), mikä on tietysti ihan naurettavaa. Mutta kun se minun työllistymiseni ei ole yksin minusta kiinni, vaan mukana on aina se työnantajapuolikin.
Ei tuossa tilanteessa pidäkään hävetä. Kävelet rinta rottingilla ja luotat, että lopulta työllistyt, koska olet tehnyt kaiken oikein.
Tilanne on eri, jos olisit kuin minä. Keskeytettyjä koulutuksia, pätkätöitä. sairauksia (joiden uskottelen olevan isompi juttuja kuin ovatkaan) ja muutenkin yleistä apaattisuutta omasta tilanteesta ja siitä johtuvaa luovuttamista. Ei tämmöistä voi kenellekään kertoa, jos haluaa kasvonsa säilyttää. Siksi on parempi valehdella, jos on pakko ja paras vain eristäytyä kokonaan.
Ihmiset osaavat olla todella inhottavia ja ajattelemattomia. En minäkään käy enää missään sukujutuissa, koska en halua kuunnella kun minulle luetellaan ja kerrotaan mitä eri ammatteja on olemassa; mene vaikka kauppaan/postinjakajaksi/siivoojaksi/varastoon/kauppaan/henkilökohtaiseksiavustajaksi.
En ole idiootti, joka ei tiedä mitä ammatteja on olemassa.
Enkä myöskään ole kenellekään tilivelvollinen mistään työllistymissuunnitelmistani. En ole velvollinen tekemään selontekoa olenko nyt ollut tarpeeksi aktiivinen.
Työttömänä ja muutenkin arvottomana ihmisenä on ihan tarpeeksi v-maista olla, ilman toisten nälvintää, itsensä ylentämistä ja alentavaa holhoamista.
Olen oikeasti jokaista sukulaistani (joka on työttömyydestäni kuulusteluja pitänyt) ahkerampi, tunnollisempi ja työmoraalisempi puurtaja. Se ärsyttää eniten.
On huonoa käytöstä rynnätä missään juhlissa ensimmäisenä tenttamaan ja vaatimaan selitysksiä "loispummeudelleni".
Jos ihmisellä on vielä terveysongelmia ja kaikenmaailman kuntoutus systeemejä, niin niitä ei halua koko suvun kuullen siinä alkaa selvittämään.
On ehkä hieman nurkkaan ajettu ja itkunpidättely olo, kun pitäisi juhlia ja pitää hauskaa, mutta joutuukin siihen inkvisition eteen tuijotettavaksi ja selittämään miksi? millon? mitä meinasit?
Se on kaikken sikamaisinta myös kun jokaisen luetellun ammatin kohdalla pitää selittää miksi ei. No osaan on jo hakenut, osaan ei ole avoimia paikkoja, osaan ei pysty, osaan ei ole koulutusta ja ei viitsi ihan täysin epäkiinnostavan ja epäsopivan alan koulutukseen vaan tuosta noin mennä, kun toinen niin käskee ja haluaa.
Omista oikeista suunnitelmista ja haaveista en halua kertoa, koska niille naureskellaan ja pyöritellään silmiä. Lisäksi yritetään kääntää päätä kaikin tavoin.
Onko täällä muita perheellisiä samassa tilanteessa? Kuinka olette ratkaisseet tilanteen? Lapsi on vielä sen verran pieni ettei voi pitää itse yhteyttä sukulaisiin tai tuttaviin. Oletteko saaneet uusia tuttavia jostain? En jaksa kuulumisten vaihtoa kun itselleni ei kuulu koskaan mitään uutta, työtön olen edelleen.