Olen katkaissut välit tuttaviin ja sukulaisiin työttömyyden takia- muita?

Voi teitä. Onneks mulla ei ole tuollaisia vähä-älyisiä tuttavia tai sukulaisia, ketkä ihmettelisivät ääneen työttömyyttä. Yleensähän ihmiset voi ja saavat miettiä mitä tahansa. Yleensä jos ihminen kysyy olenko töissä sanon ”en” ja sitten kun hän selvästi odottaa lisäinfoa hymyilen vaan enkä jatka vastausta mitenkään ja kysyjä nolona jatkaa muihin juttuihin.

Vierailija kirjoitti:

Jäin juuri työttömäksi ja nyt häpeän ja inhoan itseäni. Olen kertonut tilanteestani vain vanhemmilleni. Kenellekään muulle en aio kertoa. Jos joku kysyy töistä, selitän jotain ympäripyöreää. Häpeä ja nöyryytys potkuista on liian suuri. Ajattelin eristäytyä kokonaan. Ennen meni hyvin, nyt olen kaikkien inhoana luuseri. Ei tarvitse kuin lukea vauvapalstaa, niin selviää ihmiskunnan yleinen mielipide meistä surkimuksista. En ole ilmoittautunut edes työkkäriin. Seuraavaksi menen lääkäriin, koska olen masentunut. Jospa sieltä saisi jonkun lääkityksen. Tuskin saan enää koskaan töitä.

Muistan hyvin tuon häpeäntunteen kun työnantajani teki konkurssin, siitä uutisoitiin laajasti mediassa. Melkoinen pilkkalaulanta siitä alkoi, keskustelupalstoilla, työpaikalla (asiakkaat). Oltiin tehty kaikkemme että konkurssi vältettäisiin, ilmaista työtä satoja tunteja. Omat löi, vieraat löi. Alaiset syytti esimiehiään, pikkupomot isompia pomoja. Oli ihan totaali luuseriolo monta kuukautta; itketti ja itsetunto ihan romuna. Hävetti, ei kehdannut kaupungilla kulkea. Välit katkesi moneen suuntaan. Eristäydyin, en halunnut nähdä ketään enkä puhua kenenkään kanssa. Meni useampi vuosi noin, luin keskustelupalstoja ja ryvin itsesäälissä, uskoen että olen itse kaiken aiheuttanut ja totaalisen epäonnistunut kykenemätön töihin enää. Hain työpaikkoja harvakseltaan, sitten pääsin haastatteluun ja se avasi silmiäni. En saanut työtä vielä siinä vaiheessa, kävin lyhyen kurssin ja suunnittelin yrityksen perustamista. Sitten eräänä päivänä kun olin pari kk aiemmin laittanut hakemuksen tähän yritykseen, minulle soitettiin että olis lyhyt sairauslomansijaisuus mahdollista saada. Sain ja otin riemusta kiljuen. Päätin että teen töitä kuin pieni eläin kun mahdollisuus annettiin. Olin ihan romuna, henkisesti,  mutta taistelin ja nyt elämä tuntuu paremmalta. Töitä toistaiseksi riittää, pätkää pätkän perään mutta aina  annetaan lupauksia jatkosta ja ne on toteutuneet. Vähitellen osa ihmissuhteista on palautunut, ei vielä ennalleen eikä ehkä koskaan enää samanlaiseksi, sillä muistan kyllä ne kaikki kommentit. Osaan asennoitua itse ainakin jos joku kertoo jääneensä työttömäksi, tiedän miltä se tuntuu ja mitä ei kannata sanoa työttömälle. Ymmärrän myöskin mitä käy läpi konkurssin tehnyt yrittäjä, enkä enää ihmettele että jotkut muuttaa pois paikkakunnalta tai peräti lähtee oman käden kautta. Ihmiset osaa olla todella julmia. Kannattaa muistaa se että "jos potkii maassa makaavaa, on parasta toivoa että tämä ei nouse siitä enää ylös", sillä kohtelu ei unohdu.