Lue keskustelun säännöt.
Suhteesta lähteminen pelottaa
02.08.2018 |
Meillä on vuoden ikäinen lapsi, olemme kihloissa. Sairastuin vuosi sitten synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja olin melko huonossa kunnossa. Nyt olen alkanut pikku hiljaa toipua vaikeimmasta ajasta, aluksi masennus oli vaikeaa, nyt keskivaikean tasolla. Miehestäni on kuitenkin kuluneen vuoden aikana alkanut paljastua hyvin inhottavia puolia. Esimerkkejä; teen ruokaa liian vähän (2 kattilallista kerralla), minun takiaan hänen bisnes ei etene koska hänen on täytynyt olla kotona, vääristelee sanomisiani jos kysyy voiko lähteä jonnekin ja sanon että voit, ei lähde koska "kuitenkin suuttuisin". Jos neuvon häntä lapsen hoidossa tms, saan heti sontaa niskaani kuinka itse olen tehnyt vaikka mitä virheitä. Usein saan myös kiukuttelevan miehen "En osaa mitään" on yleisin toteamus vaikka kuinka nätisti mistään sanoisin. En uskalla sanoa enää mistään mitään... Molemmat vanhempani sairastuivat syöpiin ja itkin paljon asiaa kotona. Mies kuitenkin vain totesi minulle että minä en ymmärrä yrittäjän arkea, koska en "päästä häntä minnekään". (Silloin olin todella väsynyt, 2kk synnytyksestä ja lisäksi synnytys oli minulle hengenvaarallinen tapahtuma josta jäi traumoja eikä mies edes ollut tuolloin vielä yrittäjä, oli vasta yritystä perustamassa) Koin silloin että tarvitsin niin paljon apua ja tukea kotona kuin vain mies pystyi antamaan. Vaan ei pystynyt. Lisäksi meille tuli kotiin mittavaa remonttia tuona aikoina ja kun pidimme ristiäiset miehen äiti tuli paikalle arvostelemaan kuinka meiltä puuttuu sitä ja tätä ja kuinka olin äitini kanssa kattanut päin honkia. Pahastuin tästäkin kovin, ottaen huomioon sen hetkiset vaikeudet, mutta mies ei puolustanut minua eikä ole äidilleen sanonut mitään. Hän suuttuu minulle joka kerta jos vähänkin sanon hänen äidistään jotain pahaa.
En jaksa enää olla tällaisessa suhteessa missä en saisi sanoa mistään asiasta mitään negatiivista ja toisen elämässä etusijalle menee työ ja yrityksen perustaminen, vaikka on vielä palkkatyössäkin. Luulin aiemmin että mies olisi AINA tukeni ja turvani, vaan tosi paikan tullen ei ollutkaan.
Lapsen hoito on helpottunut huomattavasti, mutta suhteemme ei toimi. Se ei vain toimi. Olemme käyneet perheneuvolassakin useasti. Olen aivan rikki ja luulen että osittain jatkuva masennukseni johtuu myös tästä suhteesta. En kuitenkaan uskalla lähteä, enkä haluaisi viedä lapselta isää. En vain jaksa enää.
Lisäksi minua pelottaa että jos nyt lähden, en ikinä tule saamaan ketään muutakaan. Pelkään miten pärjään yksin. Vartalonikaan ei ole enää entisensä synnytyksen jälkeen, maha roikkuu ja on täynnä arpia. Vatsalihaksissa on erkaumaa. Olen lihonut kuluneen vuoden aikana hurjasti. En vain yksinkertaisesti jaksa tehdä asialle nyt mitään ja pelkään että en jatkossakaan.. Välillä tuntuu etten tunnista itseäni. Ja tällä hetkellä vielä opiskelen sekä käyn töissä, en ymmärrä missä välissä ehtisin edes urheilemaan (enkä edes pidä siitä..:D)
Toivottavasti joku sai nyt edes jotain tolkkua tästä, en tarvitse sitten mitään vinoilevia kommentteja, sellaista olen kuunnellut ihan tarpeeksi muutenkin....
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko ap miettinyt kuinka vaikea ihminen itse olet? Osaatko edes arvostaa miestäsi?
Vierailija kirjoitti:
Kurja tilanne. :( Luultavasti tuo ei tuosta muutu miksikään, miehen todellinen luonne on paljastunut tuoksi. Kuulostaa samalta kuin eksäni.
Niin luulen myös. :( ap
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap miettinyt kuinka vaikea ihminen itse olet? Osaatko edes arvostaa miestäsi?
Enpä juuri muuta olekaan tehnyt, olemme koko ajan keskittyneet vain siihen miksi minä olen koko ajan kireänä. Mies on ilmoittanut monesti ettei hänessä ole mitään vikaa. Miten keskustelet sellaisen ihmisen kanssa? Et mitenkään. Arvostusta olen näyttänyt mm. ostamalla usein erikoisia oluita kaupasta ikään kuin yllätyksenä, järjestämällä hänelle omaa aikaa, viemällä hänet hotelliin yöksi jne. Itse en ole saanut mitään. Ap
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap miettinyt kuinka vaikea ihminen itse olet? Osaatko edes arvostaa miestäsi?
Mahtava kommentti taas
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hankalaa. Jos/kun sinulla on masennuksesta virallinen diagnoosi on aika iso riski että mies saa lapsen lähihuoltajuuden. Joo tuskin sitä oikeasti haluaisi/ehtisi hoitaa mutta kiusallaanhan voi tehdä mitä vaan jotta ex vaimo menettää lapsen.
Se, että et tunnista itseäsi johtuu siitä, että kaikki energia menee tuon suhteen murehtimiseen.
Mulla oli aivan sama tilanne 2015, olin niin väsynyt kun ihminen voi olla ja senaikanen mies vaan kaato paskaa niskaan vuositolkulla. Luulin et ainoo ulospääsy on arkussa. Sit kerran vaan aloin laskea rahatilannetta ja suunnitella lähtöä. JA TEIN SEN. Päätin että en halua vanhainkodissa murehtia ja miettiä et miks menin tuhlaamaan elämäni parhaat vuodet. Haluatko SÄ muistella lapsesi ensimmäisiä hetkiä aina se pieni polttava tuska takaraivossa? Vai haluatko muistella miten otit ohjat omiin käsiin ja lähdit?
Eron jälkeen mä laihduin n. 20kg tekemättä mitään. Aloin nähdä kavereita, sisustaa asuntoa ja ihan vaan nauttia telkkarin ääressä siitä että olin vapaa. Kyllä mäkin pelkäsin etten löydä ketään. Päätin vaan että jos en löydä ni sit en löydä, ainakin teen kaikkeni että rakastan itteäni ja pidän huolta kaverisuhteista. Ja PAM. Meni kolme kuukautta ja rakastuin.
Jokaiselle löytyy joku. Vaikka laihduin ton 20kg, en tosiaankaan ollu mikään victorias secretin malli vaan ihan tuhti tyllerö :D Nyt kaikki on hyvin. Tuo 3kk yksinolo opetti mulle ihan kauheesti ja tuun aina muistaa sen hetken ku suihkusta tullessani pamautin miehelle et "meidän pitää puhua".
Nyt järjestelet asioita. Mihin voisit mennä (esim sukulaiset, ystävät) siksi aikaa kun löydät itelles asunnon. Mistä takuuvuokrarahat yms (kelakin auttaa tälläsissä tilanteissa takuuvuokrassa yms). Alat vaikka NYT heti vuokraovesta ja torista ihmetellä uusia kämppiä teille. UNELMOI mitä haluat ja toteuta se! Sä pystyt siihen, sä ANSAITSET sen. Sun lapsi ansaitsee onnellisen kodin ja onnellisen äidin <3 Jätä se mies tuusaamaan sen yrityksensä kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap miettinyt kuinka vaikea ihminen itse olet? Osaatko edes arvostaa miestäsi?
Kuvailtu paskasäkki ei ansaitse arvostusta. Huonossa suhteessa ,joka vie viimeisetkin voimat ei kannata roikkua. Jätä se sika.
Tässä kohtaa ymmärrän toki että lapsi mutkistaa asioita, mutta muuten tässä on tämä sama kuvio jota en kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään. Jos ap on suhteessa, joka vie voimat ja jossa on onneton, MITEN elämä ilman parisuhdetta olisi huonompi valinta? Vaikkei sitten ikinä löytäisi ketään muuta? Eihän sun silti yksin tarvitse olla, kai sulla on perhe ja ystävät, ja vielä lapsikin. Yksin olemisen pelossa jäädään parisuhteisiin, joissa ollaan kuitenkin yksinäisiä. En ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hankalaa. Jos/kun sinulla on masennuksesta virallinen diagnoosi on aika iso riski että mies saa lapsen lähihuoltajuuden. Joo tuskin sitä oikeasti haluaisi/ehtisi hoitaa mutta kiusallaanhan voi tehdä mitä vaan jotta ex vaimo menettää lapsen.
Höpöhöpö. Kun masennus johtuu huonosta kumppanista ja kuormittavasta suhteesta niin poistamalla nämä seikat elämästään paranemisprosessi nopeutuu.
tsemppii kirjoitti:
Se, että et tunnista itseäsi johtuu siitä, että kaikki energia menee tuon suhteen murehtimiseen.
Mulla oli aivan sama tilanne 2015, olin niin väsynyt kun ihminen voi olla ja senaikanen mies vaan kaato paskaa niskaan vuositolkulla. Luulin et ainoo ulospääsy on arkussa. Sit kerran vaan aloin laskea rahatilannetta ja suunnitella lähtöä. JA TEIN SEN. Päätin että en halua vanhainkodissa murehtia ja miettiä et miks menin tuhlaamaan elämäni parhaat vuodet. Haluatko SÄ muistella lapsesi ensimmäisiä hetkiä aina se pieni polttava tuska takaraivossa? Vai haluatko muistella miten otit ohjat omiin käsiin ja lähdit?
Eron jälkeen mä laihduin n. 20kg tekemättä mitään. Aloin nähdä kavereita, sisustaa asuntoa ja ihan vaan nauttia telkkarin ääressä siitä että olin vapaa. Kyllä mäkin pelkäsin etten löydä ketään. Päätin vaan että jos en löydä ni sit en löydä, ainakin teen kaikkeni että rakastan itteäni ja pidän huolta kaverisuhteista. Ja PAM. Meni kolme kuukautta ja rakastuin.
Jokaiselle löytyy joku. Vaikka laihduin ton 20kg, en tosiaankaan ollu mikään victorias secretin malli vaan ihan tuhti tyllerö :D Nyt kaikki on hyvin. Tuo 3kk yksinolo opetti mulle ihan kauheesti ja tuun aina muistaa sen hetken ku suihkusta tullessani pamautin miehelle et "meidän pitää puhua".
Nyt järjestelet asioita. Mihin voisit mennä (esim sukulaiset, ystävät) siksi aikaa kun löydät itelles asunnon. Mistä takuuvuokrarahat yms (kelakin auttaa tälläsissä tilanteissa takuuvuokrassa yms). Alat vaikka NYT heti vuokraovesta ja torista ihmetellä uusia kämppiä teille. UNELMOI mitä haluat ja toteuta se! Sä pystyt siihen, sä ANSAITSET sen. Sun lapsi ansaitsee onnellisen kodin ja onnellisen äidin <3 Jätä se mies tuusaamaan sen yrityksensä kanssa.
No nyt on av-mamma vauhdissa. Hengitä välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eron jälkeen alat voida paremmin.
Ja hei, jos muutkin on pärjänneet, sinäkin pärjäät. Tämä ajatus johtotähtenä minä aikanaan erosin.
Et kuulosta kyllä mitenkään unelmakumppanilta, miten ruokaakin voi olla liian vähän, jos sitä tekee 2 kattilallista?! Ja usuttaisit siis miehesi omia vanhempiaan vastaan? Et osaa sopeutua, ei sinua tosiaan kukaan miehesi kaltainen haluakaan, onnea vaan rakastavamman puolison etsintään. Yleensä jollakin "sektorilla" rajoituksia omaavat ihmiset rakastavat sellaisiakin, joilla on puutteita, koska olisi heillekin epärealistista odottaa saavansa täydellistä tai virheetöntä kumppania.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap miettinyt kuinka vaikea ihminen itse olet? Osaatko edes arvostaa miestäsi?
Kuvailtu paskasäkki ei ansaitse arvostusta. Huonossa suhteessa ,joka vie viimeisetkin voimat ei kannata roikkua. Jätä se sika.
Minusta mies kuulosti ihan normaalilta. Tuskin ap löytää parempaa.
tsemppii kirjoitti:
Se, että et tunnista itseäsi johtuu siitä, että kaikki energia menee tuon suhteen murehtimiseen.
Mulla oli aivan sama tilanne 2015, olin niin väsynyt kun ihminen voi olla ja senaikanen mies vaan kaato paskaa niskaan vuositolkulla. Luulin et ainoo ulospääsy on arkussa. Sit kerran vaan aloin laskea rahatilannetta ja suunnitella lähtöä. JA TEIN SEN. Päätin että en halua vanhainkodissa murehtia ja miettiä et miks menin tuhlaamaan elämäni parhaat vuodet. Haluatko SÄ muistella lapsesi ensimmäisiä hetkiä aina se pieni polttava tuska takaraivossa? Vai haluatko muistella miten otit ohjat omiin käsiin ja lähdit?
Eron jälkeen mä laihduin n. 20kg tekemättä mitään. Aloin nähdä kavereita, sisustaa asuntoa ja ihan vaan nauttia telkkarin ääressä siitä että olin vapaa. Kyllä mäkin pelkäsin etten löydä ketään. Päätin vaan että jos en löydä ni sit en löydä, ainakin teen kaikkeni että rakastan itteäni ja pidän huolta kaverisuhteista. Ja PAM. Meni kolme kuukautta ja rakastuin.
Jokaiselle löytyy joku. Vaikka laihduin ton 20kg, en tosiaankaan ollu mikään victorias secretin malli vaan ihan tuhti tyllerö :D Nyt kaikki on hyvin. Tuo 3kk yksinolo opetti mulle ihan kauheesti ja tuun aina muistaa sen hetken ku suihkusta tullessani pamautin miehelle et "meidän pitää puhua".
Nyt järjestelet asioita. Mihin voisit mennä (esim sukulaiset, ystävät) siksi aikaa kun löydät itelles asunnon. Mistä takuuvuokrarahat yms (kelakin auttaa tälläsissä tilanteissa takuuvuokrassa yms). Alat vaikka NYT heti vuokraovesta ja torista ihmetellä uusia kämppiä teille. UNELMOI mitä haluat ja toteuta se! Sä pystyt siihen, sä ANSAITSET sen. Sun lapsi ansaitsee onnellisen kodin ja onnellisen äidin <3 Jätä se mies tuusaamaan sen yrityksensä kanssa.
Kiitos ihanasta ja voimaannuttavasta kommentista
Et sinä varmasti ketään muutakaan löydä, jos et lähde ja jätä tuota änkyrää.
Helpompi ja varmasti mukavampi olla yksin kuin tuollaisen miehen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Tässä kohtaa ymmärrän toki että lapsi mutkistaa asioita, mutta muuten tässä on tämä sama kuvio jota en kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään. Jos ap on suhteessa, joka vie voimat ja jossa on onneton, MITEN elämä ilman parisuhdetta olisi huonompi valinta? Vaikkei sitten ikinä löytäisi ketään muuta? Eihän sun silti yksin tarvitse olla, kai sulla on perhe ja ystävät, ja vielä lapsikin. Yksin olemisen pelossa jäädään parisuhteisiin, joissa ollaan kuitenkin yksinäisiä. En ymmärrä.
Kai se pelko johtaa juurensa vaan siitä kun on tottunut niin kauan olemaan toinen vierellä. Ei esimerkiksi perhe ja ystävät ole sillä tavoin niin "lähellä" koko ajan. Ja ehkä jotenkin pelkään sitäkin miten koko prosessin jaksaa, vaikka uskoisin että eron jälkeen tulisi vointini olemaan paljon parempi. Ap
Kiitos ymmärtävistä ja rohkaisevista kommenteista <3
Vain lähteminen vapauttaa sinut. Ja miehen etsimän jonkun vanhemmilleen mieleisen.
Sen vaan sanon, että lähde paukuttelematta ovia.
Hommaa asunto, selvitä tukiasiat, selvitä lapsen asiat.
Sitten vain lähdet. Miehelle riittää ilmoitus, että et ole onnellinen ja lähdet.
Ei siinä sen kummempaa.
Mitä vähemmän riitelette, sitä vähemmän lapsen huoltajuuden kanssa tulee ongelmia. Monet idiootit kostavat lapsen kautta ja veikkaan vähän, että tuo mieskään ei ole mikään idiootin vastakohta.
Jos yh-äidit selvisivät kunniallisina naisina mummon ollessa nuori, selviät sinäkin nykyajan turvaverkoissa.
Älä anna sen vaikuttaa siihen, että jäisit siksi tyrannin tölvittäväksi.
Onnellinen äiti = onnellinen, hyvin kehittyvä lapsi.
Kurja tilanne. :( Luultavasti tuo ei tuosta muutu miksikään, miehen todellinen luonne on paljastunut tuoksi. Kuulostaa samalta kuin eksäni.