Suhteesta lähteminen pelottaa

Meillä on vuoden ikäinen lapsi, olemme kihloissa. Sairastuin vuosi sitten synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja olin melko huonossa kunnossa. Nyt olen alkanut pikku hiljaa toipua vaikeimmasta ajasta, aluksi masennus oli vaikeaa, nyt keskivaikean tasolla. Miehestäni on kuitenkin kuluneen vuoden aikana alkanut paljastua hyvin inhottavia puolia. Esimerkkejä; teen ruokaa liian vähän (2 kattilallista kerralla), minun takiaan hänen bisnes ei etene koska hänen on täytynyt olla kotona, vääristelee sanomisiani jos kysyy voiko lähteä jonnekin ja sanon että voit, ei lähde koska "kuitenkin suuttuisin". Jos neuvon häntä lapsen hoidossa tms, saan heti sontaa niskaani kuinka itse olen tehnyt vaikka mitä virheitä. Usein saan myös kiukuttelevan miehen "En osaa mitään" on yleisin toteamus vaikka kuinka nätisti mistään sanoisin. En uskalla sanoa enää mistään mitään... Molemmat vanhempani sairastuivat syöpiin ja itkin paljon asiaa kotona. Mies kuitenkin vain totesi minulle että minä en ymmärrä yrittäjän arkea, koska en "päästä häntä minnekään". (Silloin olin todella väsynyt, 2kk synnytyksestä ja lisäksi synnytys oli minulle hengenvaarallinen tapahtuma josta jäi traumoja eikä mies edes ollut tuolloin vielä yrittäjä, oli vasta yritystä perustamassa) Koin silloin että tarvitsin niin paljon apua ja tukea kotona kuin vain mies pystyi antamaan. Vaan ei pystynyt. Lisäksi meille tuli kotiin mittavaa remonttia tuona aikoina ja kun pidimme ristiäiset miehen äiti tuli paikalle arvostelemaan kuinka meiltä puuttuu sitä ja tätä ja kuinka olin äitini kanssa kattanut päin honkia. Pahastuin tästäkin kovin, ottaen huomioon sen hetkiset vaikeudet, mutta mies ei puolustanut minua eikä ole äidilleen sanonut mitään. Hän suuttuu minulle joka kerta jos vähänkin sanon hänen äidistään jotain pahaa.

En jaksa enää olla tällaisessa suhteessa missä en saisi sanoa mistään asiasta mitään negatiivista ja toisen elämässä etusijalle menee työ ja yrityksen perustaminen, vaikka on vielä palkkatyössäkin. Luulin aiemmin että mies olisi AINA tukeni ja turvani, vaan tosi paikan tullen ei ollutkaan.

Lapsen hoito on helpottunut huomattavasti, mutta suhteemme ei toimi. Se ei vain toimi. Olemme käyneet perheneuvolassakin useasti. Olen aivan rikki ja luulen että osittain jatkuva masennukseni johtuu myös tästä suhteesta. En kuitenkaan uskalla lähteä, enkä haluaisi viedä lapselta isää. En vain jaksa enää.

Lisäksi minua pelottaa että jos nyt lähden, en ikinä tule saamaan ketään muutakaan. Pelkään miten pärjään yksin. Vartalonikaan ei ole enää entisensä synnytyksen jälkeen, maha roikkuu ja on täynnä arpia. Vatsalihaksissa on erkaumaa. Olen lihonut kuluneen vuoden aikana hurjasti. En vain yksinkertaisesti jaksa tehdä asialle nyt mitään ja pelkään että en jatkossakaan.. Välillä tuntuu etten tunnista itseäni. Ja tällä hetkellä vielä opiskelen sekä käyn töissä, en ymmärrä missä välissä ehtisin edes urheilemaan (enkä edes pidä siitä..:D)

Toivottavasti joku sai nyt edes jotain tolkkua tästä, en tarvitse sitten mitään vinoilevia kommentteja, sellaista olen kuunnellut ihan tarpeeksi muutenkin....