Onko normaalia tuntea vihaa vanhempiaan kohtaan?

Mielipiteitä?

Minä en tunne ehkä vihaa mutta suurta katkeruutta siitä että ovat minut itsekkäistä syistä hankkineet ("koska halusin lapsen"). Olisivat voineet jättää hankkimatta.

Ihan normaalia. Toisinaan jopa toivottavaa. Ei loukkaukset verisiteitä katso. Kannattaa käsitellä ja jatkaa elämää. Oma ainutkertainen elämä kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Ihan normaalia. Toisinaan jopa toivottavaa. Ei loukkaukset verisiteitä katso. Kannattaa käsitellä ja jatkaa elämää. Oma ainutkertainen elämä kuitenkin.

Hienosti sanottu.

Ei ole normaalia. Itse kasvoin alkoholistiperheessä, mutta en silti vihaa vanhempiani. Viha kumpuaa usein siitä, että ei ole hyväksynyt, että vanhemmat ovat ihmisiä ja erehtyväisiä. On tosin tietenkin olemassa asioita, joita ei voi antaa anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Minä en tunne ehkä vihaa mutta suurta katkeruutta siitä että ovat minut itsekkäistä syistä hankkineet ("koska halusin lapsen"). Olisivat voineet jättää hankkimatta.

Minut halusi ainoastaan toinen vanhemmistani. Sekin on tuntunut vaikealta, että toinen vanhemmista hokee toisinaan seurassani, ettei hän edes lapsia välttämättä olisi halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole normaalia. Itse kasvoin alkoholistiperheessä, mutta en silti vihaa vanhempiani. Viha kumpuaa usein siitä, että ei ole hyväksynyt, että vanhemmat ovat ihmisiä ja erehtyväisiä. On tosin tietenkin olemassa asioita, joita ei voi antaa anteeksi.

Mielenkiinnosta: onko teillä käsitelty perheessä menneisyyttä yhdessä jollain tavoin? Ovatko vanhempasi pahoitelleet sinulle asioita jälkikäteen? Tai pyytäneet anteeksi?

En tunne vihaa, mutta äitiäni kohtaan jonkinlaista inhoa/vastenmielisyyttä. Tulemme kuitenkin toimeen, tämä vaan on tunne joka ei poistu minulta vaikka ymmärränkin äitiäni, silti hän on jotenkin aiheuttanut minuun jonkun arven olemuksellaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Oikeasti haluisin päästä tästä eroon, mutta en vaan pysty pitämään äidistäni. Eli tunne häntä kohtaan on parhaimmillaankin neutraali, ei positiivinen. Yleensä vähän miinusmerkkinen. Ja äitini on kasvattanut minut niin, että minä olen virheellinen, hullu ja väärässä, joten tunnen tästä inhosta myös syyllisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole normaalia. Itse kasvoin alkoholistiperheessä, mutta en silti vihaa vanhempiani. Viha kumpuaa usein siitä, että ei ole hyväksynyt, että vanhemmat ovat ihmisiä ja erehtyväisiä. On tosin tietenkin olemassa asioita, joita ei voi antaa anteeksi.

Mielenkiinnosta: onko teillä käsitelty perheessä menneisyyttä yhdessä jollain tavoin? Ovatko vanhempasi pahoitelleet sinulle asioita jälkikäteen? Tai pyytäneet anteeksi?

Sisarusten kesken on käsitelty. Vanhempien kanssa ei juteltu ja he ovat jo kuolleet. Eivät kumpikaan olleet pahoja tahallaan ja tekivät parhaansa, vaikka se ei aina pitkälle riittänytkään. Mitäpä heitä syyttelemään, menneisyys ei siitä muutu. Oma elämäni on hyvää menneistä huolimatta ja minulla on ihana perhe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole normaalia. Itse kasvoin alkoholistiperheessä, mutta en silti vihaa vanhempiani. Viha kumpuaa usein siitä, että ei ole hyväksynyt, että vanhemmat ovat ihmisiä ja erehtyväisiä. On tosin tietenkin olemassa asioita, joita ei voi antaa anteeksi.

Mielenkiinnosta: onko teillä käsitelty perheessä menneisyyttä yhdessä jollain tavoin? Ovatko vanhempasi pahoitelleet sinulle asioita jälkikäteen? Tai pyytäneet anteeksi?

Sisarusten kesken on käsitelty. Vanhempien kanssa ei juteltu ja he ovat jo kuolleet. Eivät kumpikaan olleet pahoja tahallaan ja tekivät parhaansa, vaikka se ei aina pitkälle riittänytkään. Mitäpä heitä syyttelemään, menneisyys ei siitä muutu. Oma elämäni on hyvää menneistä huolimatta ja minulla on ihana perhe.

Ymmärrän. Vanhempien kuolema tosin on sellainen asia, joka muuttaa suhtautumista menneeseen, koska sen myötä asiat eivät ole enää "päällä".

Up

Ei vihaa mutta ajoittain inhoan. Äitini on narsisti, ja avioeron myötä hän myös alkoholisoitui ja pilasi nuorimman siskoni itsetunnon täysin. Nyt sisko kärsii masennuksesta ja kasvaa aikuiseksi isän luona ilman minkäänlaista huomiota äidiltä. Minä sain onneksi kokea äitini hyvät vuodet, vaikka jälkikäteen olenkin ymmärtänyt, kuinka paljon hän minuakin manipuloi ja eli kauttani omia murskaantuneita unelmiaan.

En vihaa, mutta tunnen tiettyä surua. Yritän olla hyvissä väleissä, vaikka joskus vaikeaa onkin. Vanhemmat suosivat aika voimakkaasti sisaruksiani, eikä ole mitään vainoharhaista keksittyä juttua puoleltani, olen tyypillinen keskimmäinen näkymätön lapsi. Lapsena itse opin olemaan mahdollisimman kiltti ja miellyttämishaluinen, jotta olisin saanut myös huomiota. Aikuisena minulla on hyvin huono itsetunto ja koen paljon turhaa syyllisyyttä. Kaikesta huolimatta olen yhä aikuisenakin perheen näkymätön lapsi, vaikka olenkin yrittänut oppia kiltteydestä pois. Jos joskus uskallan suuttua ja kertoa tunteistani, mielenterveyttäni aletaan heti kyseenalaistaa (toisaalta aiheestaa, sillä itsetuntoni on todella huono) Haluaisin vaan että joskus vanhempani näkisivät minutkin. Toisaalta mielelläni pitäisin vähän etäisyyttä, mutta siitä tulee liian syyllinen olo. Onko muilla vastaavaa?

Pitkään ymmärsin ja jopa puolustin äitiäni. Uskoin että hän on onneton ulkoisten asioiden takia ja käyttäytyy siksi minua kohtaan ikävästi. Koskaan en vihannut vaan annoin kaiken aina anteeksi. Olin sovitteleva ja yritin kaikkeni jotta hän olisi tyytyväinen. Tänä kesänä äitini jälleen kävi kimppuuni ja huusi että olen lapsesta asti häntä vihannut. Tämä tuli järkytyksenä. Kerroin että en ole vihannut mutta joskus ollut vihainen. Äitini jatkoi huutamista ja löi luurin korvaan. Vieläkään en häntä vihannut mutta en halunnut myöskään olla hänen kanssaan tekemisissä. Tänään sain uuden ryöpytyksen ja nyt se osui myös lapseni vieden pohjan myös lapseni elämältä. Nyt voin sanoa että vihaan äitiäni.

Isäni oli alkoholisti mutta en koskaan vihannut häntä vaikka hänkin teki ikäviä asioita minulle.

Ei ole normaalia vihata toisia ihmisiä, ei varsinkaan vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole normaalia vihata toisia ihmisiä, ei varsinkaan vanhempiaan.

Hupskeikkaa! Sanoisitko esimerkiksi niiden itävaltalaisten naisten isästä nāin, siis sen ihmishirviön joka oli pitänyt kahta tytärtään vankeina kellarissa vuosikymmenet? Ja raiskannut tyttäriä rutiininomaisesti. Entäs ne kalifornialaisen suurperheen lapset, joita myös pidettiin vankeina, ja nälässä niin että ovat nyt jälkeenjääneitä? Mites se vanhempien normaalius sitten...