Kaksisuuntainen mielialahäiriö - miten ilmenee sinulla?

Vierailija kirjoitti:

Eikö siihen sitten lääkkeet auta jos monella lähtee lapasesta? Vai ettekö ota lääkkeitänne?

Minä olen tuo joka kirjotti noista "kausista", mulle on kyllä lääkkeet määrätty mutta en niitä ole koskaan vielä syönyt. Oon jotenkin tosi lääkevastainen :D

Tietty varmaan helpottuisi elämä lääkityksellä mutta oon jotenkin vaan oppinut elämään tän kanssa. Ja onneks myös mun läheiset ymmärtää tän hyvin. Olen miettinyt asian näin että jos tää vanhetessa tästä pahenee alan niitä kyllä sitten syödä. Toistaiseksi mennään näin. En tiedä onko tää sit mulla "lievempää" kuin muilla jotenkin.

Mania: nukun 2-3 h yössä mutta energiaa riittää kuin pienessä kylässä. Itsevarmuus ja seksuaalisuus ovat huipussaan. Raahaan tuntemattomia miehiä kotiini vaikka kadulta. Saan hulluja ideoita (esim itseni myyminen, kalliin matkan tilaaminen, 10 talvitakin ostaminen, kaikkien rahojeni tuhlaamisen yms), liikun ihan hirveästi sillä en pysty olemaan paikallani. En tunne nälkää ja laihdun aina manian aikaan. Ajatus juoksee tuhatta ja sataa ja tekisi mieli hakata päätä seinään, se on todella ahdistavaa kun ei pysty keskittyä mihinkään.

Masennus: pahimmillaan monen kuukauden sairausloma töistä. En poistu sängystä muuta kuin vessaan ja jääkaapille. Syön hirveitä määriä suruuni ja lihon. Mikään eikä kukaan kiinnosta. Ärtynyt jatkuvasti ja kilahdan todella helposta. Ei minkäänlaista itsevarmuutta. Viiltelyä. Itsemurhayrityksiä ja toivon kuolemaa. Itkukohtauksia jotka kestävät tunteja. Nukun jopa 18 h putkeen ja silti olen kuoleman väsynyt. En saa mitään aikaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Hypomaniassa haalin liikaa töitä, luottamustehtäviä, sitä, tätä ja tuota. Tuhlaan rahaa ja velkaannun. Olen sosiaalinen, biletän paljon, kaikki on ihanaa, mahtavaa ja upeaa. Pettänytkin entisessä suhteessa, josta tietenkin ero, josta tietenkin seurasi masennus. Josta taas hypomania. Nyt taas masennus, kestänyt kohta vuoden.

Yleensäkin mielialat sahaa edestakaisin jopa monta kertaa vuorokaudessa, siis saatan aamupäivän itkeä, sitten olla ihan okei, itkeä, kohta kaikki taas hyvin jne.

Diagnoosina kaksisuuntainen ja välillä epäilen myös jotain muutakin, juurikin tuon jatkuvan päivittäisen mielialojen heittelyn vuoksi. Oikeastaan hyvin harvoin on tasainen olo.

Saattaa mennä myös niin että ryssin kaiken, ihmissuhteet, raha-asiat, työpaikan, jne. Masennun, nousen sieltä ja laitan asiani kuntoon ja sitten kun kaikki on kunnossa ja elelen hetken tyytyväisenä ja sitten alan taas hölmöillä.

Yleensä se alkaa rahan tuhlaamisella kun on pakko saada jotain mihin ei ole missään nimessä varaa. Sitten on kohta taas velkaa hirvittävät määrät, ei varaa maksaa niitä vaikka töissä olenkin, sitten masennus, lamaannus ja ulosotto. Sen salailu, häpeä ja valtava itseinho.

Ihan hiton raskas sairaus niin itselle kun läheisillekin. Toki hypomanioissa on saanut myös paljon positiivisiakin asioita aikaiseksi joista on ollut myös hyötyä myöhemminkin, mutta pääsääntöisesti ihan helvetin paljon mielummin ottaisin tasaisen mielen kun tämän jatkuvan sisäisen vuoristoradan.

Mulla on kyllä kanssa sama että ihan saattaa tunneittain vaihdella mielialat, mutta selvästi on sellasia kuukausien masennuskausia ja sit taas sellasta yliampuvaa täydellisyyttä muutama kuukausi.

Vierailija kirjoitti:

Tulipas tosi paha olo tätä lukiessa kun tapailemallani ihmisellä on tuo sairaus. En taida kestää tuollaista menoa parisuhteessa.

Jos kumppanisi on fiksu ja ottaa lääkkeet, sairaus pysyy varsin hyvin hallinnassa. Tässä ketjussa nyt hehkuttaa sairauttaan joku ääliö, joka ei lääkkeitä säännöllisesti käytä.

Itellä sellainen ongelma etttä se pyörii pääässä 24/7 ja kun keskittyii johonkin se hetkeksi aikaa lakkasi vaaivaamasta. Ja sitää kaivamalla kaivoiii sitä ongelmaa ja samaan aikaaan koetti suojellla mieltä, ne sitten muostaaa taisteluun keskenään ikääänkuin kumpi on vahvempi ja yleeensä se päätyy siiihen torjuntataistoon ja se on erittäin pitkäjännteistä uurastusta.

Vierailija kirjoitti:

Itellä sellainen ongelma etttä se pyörii pääässä 24/7 ja kun keskittyii johonkin se hetkeksi aikaa lakkasi vaaivaamasta. Ja sitää kaivamalla kaivoiii sitä ongelmaa ja samaan aikaaan koetti suojellla mieltä, ne sitten muostaaa taisteluun keskenään ikääänkuin kumpi on vahvempi ja yleeensä se päätyy siiihen torjuntataistoon ja se on erittäin pitkäjännteistä uurastusta.

Jaa see on jatkuunut monta moonta vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulipas tosi paha olo tätä lukiessa kun tapailemallani ihmisellä on tuo sairaus. En taida kestää tuollaista menoa parisuhteessa.

Jos kumppanisi on fiksu ja ottaa lääkkeet, sairaus pysyy varsin hyvin hallinnassa. Tässä ketjussa nyt hehkuttaa sairauttaan joku ääliö, joka ei lääkkeitä säännöllisesti käytä.

Sekamuotoinen taudinkuva on hyvin vaikea saada hallintaan millään. Tämä on oikeasti aika paha sairaus ykköstyyppisenä, minusta ihmisten on hyvä tietää se.

Vierailija kirjoitti:

Tulipas tosi paha olo tätä lukiessa kun tapailemallani ihmisellä on tuo sairaus. En taida kestää tuollaista menoa parisuhteessa.

Ei kaikilla oireile noin voimakkaasti ja jos lääkitys toimii ja ne myös otetaan, niin ihan normaalia elämää voi elää. Myöskään läheskään kaikki ei petä, varsinkin jos ei käytä alkoholia.

Mutta ihan ymmärrettävää että moni ei kestä eikä siinä ole mitään väärää. Myöskään parisuhteessa, niinkuin missään muussakaan ihmissuhteessa ei voi mennä sairauden taakse piiloon ja sairaudesta huolimatta ihminen on aina itse vastuussa tekemisistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itellä sellainen ongelma etttä se pyörii pääässä 24/7 ja kun keskittyii johonkin se hetkeksi aikaa lakkasi vaaivaamasta. Ja sitää kaivamalla kaivoiii sitä ongelmaa ja samaan aikaaan koetti suojellla mieltä, ne sitten muostaaa taisteluun keskenään ikääänkuin kumpi on vahvempi ja yleeensä se päätyy siiihen torjuntataistoon ja se on erittäin pitkäjännteistä uurastusta.

Jaa see on jatkuunut monta moonta vuotta.

See minkä tässä ajansaaatossa on oppinut omistaa aivoista on se etttä se ei koskaaan lepäää vaaan se työöstäää jatkuvallla syötöllä ongelmia yöötäpäivää eikä jätä hetkeksikään rauhaan elllei sinne syötä jotakin muuta kiiinnostavaa.

Vierailija kirjoitti:

Perkele! Eikö kukaan kärsi pelkästä yksisuuntaisesesta niin kuin allekirjoittautunut enää? Ei mitään ns hypokausia ja iloa koskaan. 

Ei hypokaan mitään herkkya ole. Jotkut voivat tietenkin pitää. Pää surraa tuhatta ja sataa ja muut idiootit eivät pysy mukana. Puhetta ja ideaa (hyviä ja toteuttamiskelpoisia) puskee koko ajan, mutta vastapainona jatkuva vitutus, kärsimättömyys ja levottomuus. Nukuttuakaan saa ja muutaman kuukauden valvomisella saa pään kyllä aika jumiin. Ei kiitos koskaan enää.

Minä olen ollut nyt 7v oireeton ja 5v lääkkeetön, mutta kyllä sen eteen on töitäkin pitänyt tehdä ja koko ajan analysoida omaa käyttäytymistä, ajatuksia ja nukkumista. Nukkumiseen heti lääkitys, jos ei meinaa saada pariin yöhön unta.

Diagnoosin aikaan olin todella huonossa kunnossa, mutta lääkitys kuntoon aluksi, sitten oireentunnistuskoulutusta, terapiaa ja elämäntapamuutos (ylimääräisestä stressistä ja vastuusta eroon, säännöllistä liikuntaa). Sitten uskalsi hiljaa jättää lääkkeet pois. Sairautta ei saa vaan epäillä itse missään kohtaa ja tuudittautua uskoon, että se on nyt mennyttä, vaan pirun tarkkana pitää olla. Pelissä on liian paljon, kun kunnon hyposta tai masennuksesta selviäminen vie vuosia.

Tällä tavalla on kestetty avioero ja taloudelliset stressit oireilematta.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut nyt 7v oireeton ja 5v lääkkeetön, mutta kyllä sen eteen on töitäkin pitänyt tehdä ja koko ajan analysoida omaa käyttäytymistä, ajatuksia ja nukkumista. Nukkumiseen heti lääkitys, jos ei meinaa saada pariin yöhön unta.

Diagnoosin aikaan olin todella huonossa kunnossa, mutta lääkitys kuntoon aluksi, sitten oireentunnistuskoulutusta, terapiaa ja elämäntapamuutos (ylimääräisestä stressistä ja vastuusta eroon, säännöllistä liikuntaa). Sitten uskalsi hiljaa jättää lääkkeet pois. Sairautta ei saa vaan epäillä itse missään kohtaa ja tuudittautua uskoon, että se on nyt mennyttä, vaan pirun tarkkana pitää olla. Pelissä on liian paljon, kun kunnon hyposta tai masennuksesta selviäminen vie vuosia.

Tällä tavalla on kestetty avioero ja taloudelliset stressit oireilematta.

Niin ja viinalla läträäminen pois, kohtuudella pyrkii ottamaan.

Ja terapiasta behavioristinen auttoi todella paljon ja antoi hyvän rungon/työkalut itsetarkkailulle.

Alkoholi ei tosiaan varmaan ole hyväksi? Muutenkin ehkä säännölliset elämäntavat olisivat hyvät?

Vierailija kirjoitti:

Alkoholi ei tosiaan varmaan ole hyväksi? Muutenkin ehkä säännölliset elämäntavat olisivat hyvät?

Näin juuri. Oireiden tunnistaminen ja oman käyttäytymisen seuranta lisäksi tärkeää. Ja tosiaan se, että hyväksyy oman sairauden, muttei anna sen hallita tai määrittää kuka sinä olet.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on semmosia "kausia". Esimerkiksi saatan olla vaikkapa 2 kuukautta tosi masentunut, tuntuu että kaikki menee huonosti, mikään ei kiinnosta, olen aivan paska. Saatan saada raivareita tai itken herkästi. Työnnän tahtomattani läheiset kauas omalla käytökselläni.

Sitten yhtäkkiä nousenkin siitä "kuopasta" tuntuu että kaikki kirkastuu. Saan esimerkiksi uusia yritysideoita, kaikki on kuin ruusuilla tanssimista. Jaksan tehdä päivisin paljon asioita ja nousen aamulla aikaisin. Kuuntelen ja tsemppaan mun läheisiä, kun taas huonoina aikoina keskityn vaan omiin ongelmiini ja puhun vain niistä. Jaksan myös keskittyä ulkonäkööni paljon enemmän.

Aivan samaa tapahtuu minullekin. Ehkä hirveintä on se, että sitten noista "tsemppikausistakaan" ei koskaan tiedä; voin olla täynnä ideoita & energiaa, tosi motivoitunut, optimistinen ja iloinen. Ja yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroitusta, saatankin seuraavana päivänä herätä eilisen täydellisenä vastakohtana. Mikään ei kiinnosta, kaikki ideat olivat paskoja, minä olen paska, elämä on paskaa... Näiden ailahteluiden hallitsemattomuus tekee niistä todella vaikeita. En koskaan tiedä, mitä odottaa huomiselta. Siksi en oikein osaa suunnitella asioita pitkäjänteisesti, koska pelkään, että suunnitelmani keskeyttää aina yllättävä (ja joskus pitkäkestoinenkin) masennuskausi. Vaikuttaa siis elämänhallintaan. 

Moni ulkopuolinen/tuttu ei tätä varmasti edes tiedä tai huomaa, sillä hypomaniakaudet ovat kuitenkin jokseenkin lieviä (kakkostyyppiä siis ilmeisesti?) ja osaan harmikseni peitellä masennnukseni todella tehokkaasti. Itsemurha-ajatukset päässä pyörien saatan lähteä kavereiden kanssa illalliselle ja miettiä, että vessassako sitten vain nappaisin vähän "liikaa" rauhoittavia... Sitten joidenkin päivien tai viikkojen jälkeen nämä ajatukset taas tuntuvat todella vierailta ja pelottavilta. 

Toivon saavani diagnoosin, jotta saisin vihdoin elämäni parempaan kuntoon. En tiedä auttaako lääkitys tähän miten hyvin? Olen aiemmin syönyt masennuslääkkeitä, mutta reaktioni näihin oli huono/olematon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on semmosia "kausia". Esimerkiksi saatan olla vaikkapa 2 kuukautta tosi masentunut, tuntuu että kaikki menee huonosti, mikään ei kiinnosta, olen aivan paska. Saatan saada raivareita tai itken herkästi. Työnnän tahtomattani läheiset kauas omalla käytökselläni.

Sitten yhtäkkiä nousenkin siitä "kuopasta" tuntuu että kaikki kirkastuu. Saan esimerkiksi uusia yritysideoita, kaikki on kuin ruusuilla tanssimista. Jaksan tehdä päivisin paljon asioita ja nousen aamulla aikaisin. Kuuntelen ja tsemppaan mun läheisiä, kun taas huonoina aikoina keskityn vaan omiin ongelmiini ja puhun vain niistä. Jaksan myös keskittyä ulkonäkööni paljon enemmän.

Aivan samaa tapahtuu minullekin. Ehkä hirveintä on se, että sitten noista "tsemppikausistakaan" ei koskaan tiedä; voin olla täynnä ideoita & energiaa, tosi motivoitunut, optimistinen ja iloinen. Ja yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroitusta, saatankin seuraavana päivänä herätä eilisen täydellisenä vastakohtana. Mikään ei kiinnosta, kaikki ideat olivat paskoja, minä olen paska, elämä on paskaa... Näiden ailahteluiden hallitsemattomuus tekee niistä todella vaikeita. En koskaan tiedä, mitä odottaa huomiselta. Siksi en oikein osaa suunnitella asioita pitkäjänteisesti, koska pelkään, että suunnitelmani keskeyttää aina yllättävä (ja joskus pitkäkestoinenkin) masennuskausi. Vaikuttaa siis elämänhallintaan. 

Moni ulkopuolinen/tuttu ei tätä varmasti edes tiedä tai huomaa, sillä hypomaniakaudet ovat kuitenkin jokseenkin lieviä (kakkostyyppiä siis ilmeisesti?) ja osaan harmikseni peitellä masennnukseni todella tehokkaasti. Itsemurha-ajatukset päässä pyörien saatan lähteä kavereiden kanssa illalliselle ja miettiä, että vessassako sitten vain nappaisin vähän "liikaa" rauhoittavia... Sitten joidenkin päivien tai viikkojen jälkeen nämä ajatukset taas tuntuvat todella vierailta ja pelottavilta. 

Toivon saavani diagnoosin, jotta saisin vihdoin elämäni parempaan kuntoon. En tiedä auttaako lääkitys tähän miten hyvin? Olen aiemmin syönyt masennuslääkkeitä, mutta reaktioni näihin oli huono/olematon. 

Tää oli siis ap :)

Ja kiitos kaikille asiallisesti kommentoiville. On ollut todella yksinäinen ja eksynytkin olo, ja olen monesti vain tullut siihen tulokseen etten "osaa elää." Siltä se pahimmillaan tuntuu - se jonkinlainen täysi kontrollin puute. Vertaistuki myös auttaa, pitää ehkä hakeutua jollekin toisellekin sivustolle asiasta puhumaan. Nyt ei ole sellainen olo että olen seinähullu ja täysin yksin näiden tuntemusteni kanssa, ja minulta vain puuttuu itsekontrolli tms. 

ap

Masennus laukaisee yleensä perästään hypon/manian ja toisinpäin. Jos oppii tunnistamaan ensioireet, voi saada tuon jojottelun hallintaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on semmosia "kausia". Esimerkiksi saatan olla vaikkapa 2 kuukautta tosi masentunut, tuntuu että kaikki menee huonosti, mikään ei kiinnosta, olen aivan paska. Saatan saada raivareita tai itken herkästi. Työnnän tahtomattani läheiset kauas omalla käytökselläni.

Sitten yhtäkkiä nousenkin siitä "kuopasta" tuntuu että kaikki kirkastuu. Saan esimerkiksi uusia yritysideoita, kaikki on kuin ruusuilla tanssimista. Jaksan tehdä päivisin paljon asioita ja nousen aamulla aikaisin. Kuuntelen ja tsemppaan mun läheisiä, kun taas huonoina aikoina keskityn vaan omiin ongelmiini ja puhun vain niistä. Jaksan myös keskittyä ulkonäkööni paljon enemmän.

Aivan samaa tapahtuu minullekin. Ehkä hirveintä on se, että sitten noista "tsemppikausistakaan" ei koskaan tiedä; voin olla täynnä ideoita & energiaa, tosi motivoitunut, optimistinen ja iloinen. Ja yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroitusta, saatankin seuraavana päivänä herätä eilisen täydellisenä vastakohtana. Mikään ei kiinnosta, kaikki ideat olivat paskoja, minä olen paska, elämä on paskaa... Näiden ailahteluiden hallitsemattomuus tekee niistä todella vaikeita. En koskaan tiedä, mitä odottaa huomiselta. Siksi en oikein osaa suunnitella asioita pitkäjänteisesti, koska pelkään, että suunnitelmani keskeyttää aina yllättävä (ja joskus pitkäkestoinenkin) masennuskausi. Vaikuttaa siis elämänhallintaan. 

Moni ulkopuolinen/tuttu ei tätä varmasti edes tiedä tai huomaa, sillä hypomaniakaudet ovat kuitenkin jokseenkin lieviä (kakkostyyppiä siis ilmeisesti?) ja osaan harmikseni peitellä masennnukseni todella tehokkaasti. Itsemurha-ajatukset päässä pyörien saatan lähteä kavereiden kanssa illalliselle ja miettiä, että vessassako sitten vain nappaisin vähän "liikaa" rauhoittavia... Sitten joidenkin päivien tai viikkojen jälkeen nämä ajatukset taas tuntuvat todella vierailta ja pelottavilta. 

Toivon saavani diagnoosin, jotta saisin vihdoin elämäni parempaan kuntoon. En tiedä auttaako lääkitys tähän miten hyvin? Olen aiemmin syönyt masennuslääkkeitä, mutta reaktioni näihin oli huono/olematon. 

Tää oli siis ap :)

Masennuslääkkeet ovat bipolle todella vaarallisia ilman tasaavia. Voi paukauttaa kakkostyypinkin manian puolelle hetkeksi.

Up