Miten jaksaa elää yksin?

Juttelin äsken naimisissa olevan ystävän kanssa. Hänellä on äärimmäisen dominoiva mies ja anoppi hoidettavana. Anoppi on käytännössä sänkypotilas. Olen joskus surkutellut osaani yksineläjänä, mutta en kyllä tuohonkaan vaihtaisi. Saan kuitenkin itse päättää ajankäytöstäni ja myös raha-asioista.

Kyllä sitä ainakin väitetään niin, että antaessaan saa. Ellei muuta, niin vähintäänkin hyvän mielen ja ajankulua.

Eli voi aloittaa vaikka vapaahtoistyön tai vastaavan, jossa pitää seuraa jollekulle tai auttaa jotakuta. Tai voi mennä SPRn ystäväkurssille ja jouluisin vaikka vaikka Pelastusarmeijan joulupatavahdiksi. Vaihtoehtoja on aika paljon pienemmilläkin paikkakunnilla, mitä voi tehdä. Siitä vain kahlaamaan läpi järjestöjen, seurakuntien yms. ilmoituksia. Voi myös ihan arjessa pitää silmänsä auki, jos vaikka tulee apua tarvitsevia vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Minun pitää alkaa miettimään tätä. Viikko ennen joulua miehelläni todettiin syöpä. En vaan voi kieriskellä itsesäälissä vaan minun pitää yrittää auttaa häntä leikkauksen jälkeen. Pidän kuitenkin toivoa yllä.

- mummo -

Voi ei, Voimia sinulle mummo

Videopelien pelaaminen on parasta viihdettä yksin.

Vierailija kirjoitti:

Raskasta ja turvatonta se on.

Niin oli. Kunnes löysin turvan Jumalasta.

Osa auttaa varmaan voimiensa mukaan. Mutta neuvo että sairaat, ahdistuneet ja yksin elävät auttaisivat muita, tuntuu aika oudolle näissä kaikissa ketjuissa. Osa ei tykkää myös virallisista paikoista, jos on huonoja kokemuksia. Varmaan osa etsii ihan yksityiseen elämään seuraa teelle ja käytännön apua, jos on nainen, ei jalkapalloryhmää.

Faith kirjoitti:

Ilman parisuhdetta voi elää hyvää elämää ja kokea iloa. Tietynlainen temperamentti toki auttaa tässä.

Sen olen huomannut, että kun omia ajatuksia ei voi jatkuvasti peilata toiseen, on itsereflektion tarve suuri. Itsereflektio on siis omien ideoiden, ajatusten ja käyttäytymisen kriittistä pohdiskelua. Joskus huomaa, kun onkin ihmisten kanssa pitempään tekemisissä esim. lomareissulla, että oma ajattelu on sosiaaliseen vuorovaikutukseen nähden liian "filosofista" ja periaatteellista. Tämä varmasti johtuu ihan perus persoonallisuudesta, mutta yksin eläminen korostaa sitä.

Käytännön asiat täytyy itse hoitaa kokonaan sen sijaan että voisi jakaa ne toisen kanssa, ja se on joskus raskasta, esim. jos on sairaana.

Jonkinlainen sosiaalinen verkosto aina tuo turvaa, mutta sellainen on mahdollinen ilman parisuhdettakin. Suomessa on yhteiskunnan turvaverkkokin olemassa. Paljon turvattomampaa on monessa muussa maassa yksin elävällä.

Mikä on yhteiskunnan turvaverkko?

Itse menin joskus mielenterveysyhdistykseen, kun tuli elämässä eteen asunnon laitto pakkomyyntiin ja menin ihan tolaltani, enkä tiennyt mitä tehdä ja minne mennä. Siellä toistettiin vaan, että en voi auttaa, en voi auttaa. Ei edes asiaa kunnolla kuunneltu, hoettiin vaan tätä samaa lausetta. Saati että olisi ohjattu muualle.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sitä ainakin väitetään niin, että antaessaan saa. Ellei muuta, niin vähintäänkin hyvän mielen ja ajankulua.

Eli voi aloittaa vaikka vapaahtoistyön tai vastaavan, jossa pitää seuraa jollekulle tai auttaa jotakuta. Tai voi mennä SPRn ystäväkurssille ja jouluisin vaikka vaikka Pelastusarmeijan joulupatavahdiksi. Vaihtoehtoja on aika paljon pienemmilläkin paikkakunnilla, mitä voi tehdä. Siitä vain kahlaamaan läpi järjestöjen, seurakuntien yms. ilmoituksia. Voi myös ihan arjessa pitää silmänsä auki, jos vaikka tulee apua tarvitsevia vastaan.

Voisitte tekin joilla on perheet ja ystävät joskus antaa. Harvemmin teille sälytetään kokopäivätyön lisäksi vielä vapaaehtoistöitäkin.

Aina tuodaan esiin tuo vapaaehtoistyö tai vastaava. Mitä siitäkään saa? En minä ainakaan jaksa muiden ongelmia omieni lisäksi. En toivo pahaa kenellekkään mutta ei minua muiden ongelmat jaksa kiinnostaa niin että olen sitten vain muiden kynnysmatto tai roskakori. Auttakaa te niitä keillä on elämä mallillaan ja sosiaaliset verkostot, tehän sen osaatte, miksi jonkun yksinäisen pitää uhrautua muiden takia?

Sunnarit ilman että kukaan nalkuttamassa.

Tää on taivas. =)  

Vierailija kirjoitti:

Asenne ratkaisee: mieti mitä hyviä puolia yksin elämisessä on ja keskity niihin. Älä kuitenkaan eristäydy tai rupea itsekkääksi. Päin vastoin, yksin elävän on paljon helpompi ennättää avuksi, jos joku - sukulainen, tuttava, ventovieras - tarvitsee tukea tai apua. Siitä sitä elämän mielekkyyttä löytyy. Kuten jo aiemmin mainittu, myös luonto ja taide antavat todella upeita elämyksiä, joiden takia kannattaa elää! Kenenkään ei tule perustaa onneaan toisten varaan, jokainen on oman onnensa seppä!

Tuo että pitäisi olla avuksi muille....teen yksin sen kaiken mihin perheellisellä on apukäsiä omasta takaa ja silti pitäisi mennä vielä heitä auttamaan. Kukaan ei koskaan kysy minulta tarvitsisinko apua johonkin tehtävään.

Elämäni on todella mukavaa!  

Meet vaan ulos ja tutustut ihmisiin, niin helppoa se kuulemma on. Vaikka kaupassa esittäydyt syvän kumarruksen kera, niin varmana saat kavereita. 

Vierailija kirjoitti:

Aina tuodaan esiin tuo vapaaehtoistyö tai vastaava. Mitä siitäkään saa? En minä ainakaan jaksa muiden ongelmia omieni lisäksi. En toivo pahaa kenellekkään mutta ei minua muiden ongelmat jaksa kiinnostaa niin että olen sitten vain muiden kynnysmatto tai roskakori. Auttakaa te niitä keillä on elämä mallillaan ja sosiaaliset verkostot, tehän sen osaatte, miksi jonkun yksinäisen pitää uhrautua muiden takia?

Vähän sama sen ainaisen tanssikurssin kanssa. Jos olet ollut hylkiö läpi elämän, olet hylkiö sielläkin. Ja sitten jos sanoo ettei siellä mitään kaverisuhteita synny, tullaan sanomaan että hei haloo, siellähän ollaan vaan harrastamassa! Etsi kaverisi muualta! 

Muutenkin harrastuksissa jne. on yleensä jo valmiiksi ns. klikkejä joihin voi olla hankala tunkea mukaan, ja käytännössä mahdoton, jos olet joku ylipainoinen perunanenä, huonoilla sosiaalisilla taidoilla. 

Minä olen aina ollut yksin, niin tuttua on. Muistan kun menin kouluun, niin opettaja ja äitini neuvotteli, että pistetäänkö minut kotiin, kun olen välitunnit yksin. No ope sai houkuteltua minut mukaan ja selitti muille, että pitäkää minutkin mukana leikeissä.

Vierailija kirjoitti:

Minä en enää jaksaisi asua kenenkään kanssa. Toki mieluusti ottaisin suhteen fiksun miehen kanssa, mutta omat asunnot molemmille. Eli hellyyttä kaipaan, seksiäkin, ja yhdessä tekemistä, mutta ei kokoaikaisesti.

Olen harkinnut suhdetta varatun kanssa, hänen pitäisi mennä aina lopulta kotiinsa. 😊

Ihan hyvin onnistuu varaamattomankin kanssa. Mies voi jopa haluta ottaa etäisyyttä lihapatoihisi jos menee liian tukalaksi. Välttelevästi kiintyneet eivät Suomesta ihan heti lopu.

Kokemus keski-iässä siitä, että naiset ovat jotenkin varautuneita ja nirsoja. Okei, ymmärrän kyllä että aluksi ollaan pitkäänkin tuttavia esim töissä mutta olen vaan itse tottunut sellaiseen "et kelpaa" kohteluun, etten ole mitenkään aktiivinen ehdottelemaan vapaa-ajan tekemisiä. 

Miehiä tapaan vähemmän missään. Vielä mahdottomammalta tuntuu ystävyys noiden kanssa. Tiettyyn hoivarooliin olen kypsä, kyynistynyt kai. Tätä kaikkea vasten yksinolo ei ole sittenkään pahinta mahdollista olemista. En toki voi puhua kuin omasta kokemuksestani.

Vierailija kirjoitti:

Aina tuodaan esiin tuo vapaaehtoistyö tai vastaava. Mitä siitäkään saa? En minä ainakaan jaksa muiden ongelmia omieni lisäksi. En toivo pahaa kenellekkään mutta ei minua muiden ongelmat jaksa kiinnostaa niin että olen sitten vain muiden kynnysmatto tai roskakori. Auttakaa te niitä keillä on elämä mallillaan ja sosiaaliset verkostot, tehän sen osaatte, miksi jonkun yksinäisen pitää uhrautua muiden takia?

Sinusta tulee mieleen, että ansaitset täysin yksinäisyytesi. Vain parempi ettet uhraudu kenenkään arkea piristääksesi. Sinä kun et siitä mitään itsellesi saisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tuodaan esiin tuo vapaaehtoistyö tai vastaava. Mitä siitäkään saa? En minä ainakaan jaksa muiden ongelmia omieni lisäksi. En toivo pahaa kenellekkään mutta ei minua muiden ongelmat jaksa kiinnostaa niin että olen sitten vain muiden kynnysmatto tai roskakori. Auttakaa te niitä keillä on elämä mallillaan ja sosiaaliset verkostot, tehän sen osaatte, miksi jonkun yksinäisen pitää uhrautua muiden takia?

Sinusta tulee mieleen, että ansaitset täysin yksinäisyytesi. Vain parempi ettet uhraudu kenenkään arkea piristääksesi. Sinä kun et siitä mitään itsellesi saisi.

Jos toljotan 4h myymässä kahvia jossain urheilutapahtumassa ja kontakti ihmisiin on "mitä tuo on, paljonko maksaa, yksi kahvi", ei, en saisi siitä mitään. Kai se sitten joillekin tuo täyttymyksen.

sivusta

Vierailija kirjoitti:

Aina tuodaan esiin tuo vapaaehtoistyö tai vastaava. Mitä siitäkään saa? En minä ainakaan jaksa muiden ongelmia omieni lisäksi. En toivo pahaa kenellekkään mutta ei minua muiden ongelmat jaksa kiinnostaa niin että olen sitten vain muiden kynnysmatto tai roskakori. Auttakaa te niitä keillä on elämä mallillaan ja sosiaaliset verkostot, tehän sen osaatte, miksi jonkun yksinäisen pitää uhrautua muiden takia?

Vapaaehtoiseksi kahvitarjoiluun esim seurakunnan tilaisuuksiin.