"Ystävät" kaikkosivat, kun jouduin pyörätuoliin. Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?

Mukavaa sakkia nämä hylkääjät. Varmasti hieno tunne katsoa itseään peilistä: Ihmisyyden Irvikuva.

Vierailija kirjoitti:

Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.

En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.

Vierailija kirjoitti:

Jouduin muutama vuosi sitten pyörätuoliin ja tässä sitä ollaan loppuelämä. Kuitenkin olen huomannut, että pikkuhiljaa on lähes kaikki ystävät hävinneet elämästä. Nekin pari, joita vielä tapaan, voivat melko harvoin tavata. Muutamien kohdalla olin ihan ällistynyt, kun huomasin että seura ei enää kiinnosta. Kutsuin käymään, yritin sopia treffejä... huomasin että keskenään ovat. Yksi jätti vastaamatta, poisti fb:stä kavereistani.

Onko muille käynyt ystäväpiirin kaventumista jonkunlaisen vammautumisen vuoksi?

En halua loukata mutta totuus on että ne eivät koskaan ole olleetkaan ystäviäsi.

Ystävyys mitataan AINA kun on vaikeata EI IKINÄ silloin kun menee hyvin.

Se että viettää aikaa jonkun kanssa ei tee hänestä ystävää

Vierailija kirjoitti:

Mun paras kaverini hylkäsi mut kun tunnustin sairastavani paniikkihäiriötä. Sen jälkeen keräsi ympärilleen kauniita naisia ja komeita miehiä, löysi ilmeisesti salilta "seksikkäämpää'' seuraa... Kuka nyt paniikkihäiriöisen, liikuntaa inhoavan, pyöreähkön taideopiskelijan kanssa haluaa kaveerata?

Kyseinen ihminen ei ollut kaverisi.

Olen avustaja, joten tuttuja juttuja läheltä, vaikken itse tuolissa istukaan. Kun elämäntilanne tiukkenee, niin sellaiset kaverit eivat enää viitsi olla yhteydessä, joille olit vain mukavaa huvia. Eivät he halua nähdä hätää ja kärsimystä, ja jo pelkästään sen näkeminen että istut tuolissa saa eidän päivänsä pilalle, kun pitää tuollaista ikävää nähdä! 

Mutta älä huoli, on meitä hyviäkin tyyppejä olemassa, jotka eivät hylkää silloin kun ystävää eniten tarvittaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.

En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.

Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan koskaan huomannut miten nämä ystävien hylkäämät muuttuvat itse luonteeltaan täysin eri ihmisiksi jonkin elämänmuutoksen vuoksi?

Mikä toki on ihan ymmärrettävää mikäli esimerkiksi joutuu pyörätuoliin, onhan kyseessä niin valtava muutos entiseen.

Mutta miten ystävyys voisi säilyä samanlaisena, jos et enää tunnista ystävääsi samaksi ihmiseksi?

Sano että olet trolli? Ei kukaan voi ajatella noin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jouduin muutama vuosi sitten pyörätuoliin ja tässä sitä ollaan loppuelämä. Kuitenkin olen huomannut, että pikkuhiljaa on lähes kaikki ystävät hävinneet elämästä. Nekin pari, joita vielä tapaan, voivat melko harvoin tavata. Muutamien kohdalla olin ihan ällistynyt, kun huomasin että seura ei enää kiinnosta. Kutsuin käymään, yritin sopia treffejä... huomasin että keskenään ovat. Yksi jätti vastaamatta, poisti fb:stä kavereistani.

Onko muille käynyt ystäväpiirin kaventumista jonkunlaisen vammautumisen vuoksi?

En halua loukata mutta totuus on että ne eivät koskaan ole olleetkaan ystäviäsi.

Ystävyys mitataan AINA kun on vaikeata EI IKINÄ silloin kun menee hyvin.

Se että viettää aikaa jonkun kanssa ei tee hänestä ystävää

Juuri näin. Lähes jokaisen ihminen haluaa olla kaveri kun sinä tuotat heille iloa (eli silloin kun sinulla menee hyvin ja jaksat viihdyttää heitä) mutta äärettömän harvat ihmiset oikeasti tukee silloin kun on todella vaikeata. Jos sellainen osuu kohdalle niin siitä kannattaa pitää kiinni ja kovaa.

Vaimoni sairastui vakavasti ja eräs hänen "ystävistään" lopetti kaiken yhteydenpidon kuin seinään. Vähän myöhemmin tälle naiselle tuli avioero ja hän syyllisti vaimoani siitä, ettei tämä ollut hänelle tukena elämän vaikeina aikoina. Niin, miksiköhän ei?

No ne  sellaiset 'ystävät' olivatkin sitten todellisuudessa vain jotain, aivan jonninjoutavia, ns. hyvänpäivän tuttuja. Ansaitset parempia ihmissuhteita ympärillesi ja toivon sinulle sydämestäni niitä.

Henkisesti todelliseen ystävyyteen , siis oikeaan 'veriveljeyteen' tai 'sielun sisaruuteen' ei se toisen vammautuminen vaikuta. 

Itselläni oli eräs ystävä, joka oli ollut melkein syntymästään saakka (onnettomuuden kautta) vammainen ja pyörätuoliin sidottu, mutta hän muutti jo vuosia sitten täältä itä-Suomesta  toiselle paikkakunnalle, toiselle puolelle Suomea ja häneen on hyvin hankala nykyisin saada yhteyttä.

En tiedä mikä on syy , mutta ei se ainakaan se hänen vammaisuutensa minulle ole.

Jos se oli hänen halunsa lopettaa suhteemme niin suotakoon sekin hänelle, en missään tapauksessa muistele häntä millään pahalla.

Vierailija kirjoitti:

Vaimoni sairastui vakavasti ja eräs hänen "ystävistään" lopetti kaiken yhteydenpidon kuin seinään. Vähän myöhemmin tälle naiselle tuli avioero ja hän syyllisti vaimoani siitä, ettei tämä ollut hänelle tukena elämän vaikeina aikoina. Niin, miksiköhän ei?

Siinä oikein huippu "ystävä"....... Vaimollasi kävi tuuri että "ystävä" paljasti oikean luontonsa ja hänestä pääsi eroon.

Mikä ihme argumentti tuo on, ettei kyseinen henkilö ollutkaan ystäväsi? Miten sen on tarkoitus lohduttaa?!

Jos itse joutuisin vastaavaaan tilanteeseen, miksi olettaisin, että ystävät eivät kaikkoa? Eli en odottaisi. Suurimman osan kanssa halutaan kuitenkin tehdä asioita ja pitää hauskaa, ei mietitä sitä, että miten kenelläkin nyt menee elämänvaikeuksiensa kanssa. Itselläkin ollut elämässä tilanteita, että ystävät kaikonneet, mitä sitten? Olen löytänyt uusia, samantyyppisessä tilanteessa olevia.

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme argumentti tuo on, ettei kyseinen henkilö ollutkaan ystäväsi? Miten sen on tarkoitus lohduttaa?!

Ehkäpä sen ei ole tarkoitus lohduttaa. Se on _totuus_. Ja vain teot kertovat totuuden.

Vierailija kirjoitti:

Jos itse joutuisin vastaavaaan tilanteeseen, miksi olettaisin, että ystävät eivät kaikkoa? Eli en odottaisi. Suurimman osan kanssa halutaan kuitenkin tehdä asioita ja pitää hauskaa, ei mietitä sitä, että miten kenelläkin nyt menee elämänvaikeuksiensa kanssa. Itselläkin ollut elämässä tilanteita, että ystävät kaikonneet, mitä sitten? Olen löytänyt uusia, samantyyppisessä tilanteessa olevia.

Hieno pinnallinen ajatusmaailma sinulla. Tosi syvällisiä ihmissuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.

En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.

Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.

Minä ohjasin, ihan konresttisesti vein terveyskeskukseen useasti, kerran jopa sairaalaan. Hain ruokaa, ”pakotin” syömään ja tein kaiken, mitä maallikkona pystyn. Mutta kyn lääkitys ha terapia jätettiin toistuvasti kesken, aloin itsekin väsyä. Ei, en sairastunut lopulta, mutta pakko oli tehdä ratkaisu. Mikä on se määrä, mitä ystävältä voi odottaa?

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme argumentti tuo on, ettei kyseinen henkilö ollutkaan ystäväsi? Miten sen on tarkoitus lohduttaa?!

Samaa ihmettelen aina. Se on melkein pahempi, kuin miettiä, että ehkä ystävällä oli jokin syy.

Tuo on sellaisten huonoitsetntoisten ihmisten argumentti, jolla he oikeuttavat asettamaan sen ihmisen johonkin "pahojen ihmisten laariin" ja kokemaan, ettei tämä enää ole se sama henkilö, kuin aikaisemmin, vaikka totta kai hän on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Invalidisoiduin vakavan masennuksen vuoksi, jäin pois työelämästä, köyhdyin. Luulen, ettei monellekaan hylkäämisen syy ollut masennus vaan se, että putosin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Monille se sosiaalinen status oikeanlaisine ystävineen on tärkeää. Mitäpä arvoa köyhällä mt-eläkeläisellä on sellaisessa.

En halua nyt loukata, vaan kerron oman kokemukseni ystävänä. Se, että ystäväni köyhtyi masentuessaan ei ollut mikään syy sille, että etäännytin välimme. En vain enää jaksanut olla terapeutti ja sylkykuppi. Vuosia jaksoin, sitten alkoi omakin tie näyttää pimeältä. Perheeni takia minun oli pakko kiskaista otseni irti, vaikka kipeää teki.

Olisi varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja hoitaa asia, kuten tauot ja ohjaus terapiaan/muualle juttelemaan välille. Sairaan hylkääjä tekee aina valintansa oman pelkonsa ja heikkoutensa johdattamana. Sinäkin tiesit, että voit aivan hyvin sairastua itsekin - ihan ilman ystävääsikin. Ehkä se nyt on karmasi. Sitä yleensä elämässä saa mitä ”tilaa” - ja tuo on ihan juuri se tilaus.

Minä ohjasin, ihan konresttisesti vein terveyskeskukseen useasti, kerran jopa sairaalaan. Hain ruokaa, ”pakotin” syömään ja tein kaiken, mitä maallikkona pystyn. Mutta kyn lääkitys ha terapia jätettiin toistuvasti kesken, aloin itsekin väsyä. Ei, en sairastunut lopulta, mutta pakko oli tehdä ratkaisu. Mikä on se määrä, mitä ystävältä voi odottaa?

Kuinka paljon ihmisyydeltä voi odottaa? Taitaa olla yksilökohtaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse joutuisin vastaavaaan tilanteeseen, miksi olettaisin, että ystävät eivät kaikkoa? Eli en odottaisi. Suurimman osan kanssa halutaan kuitenkin tehdä asioita ja pitää hauskaa, ei mietitä sitä, että miten kenelläkin nyt menee elämänvaikeuksiensa kanssa. Itselläkin ollut elämässä tilanteita, että ystävät kaikonneet, mitä sitten? Olen löytänyt uusia, samantyyppisessä tilanteessa olevia.

Hieno pinnallinen ajatusmaailma sinulla. Tosi syvällisiä ihmissuhteita.

Miten niin pinnallinen? Olen syvällinen ihminen kyllä, mutta väitätkö jotenkin vastaan, ettei ihmiset halua pitää hauskaa ystävien kanssa? Ketä nyt niin paljon kiinnostaa elää sitä toisen elämää? Ei, jokainen elää omaansa, eikö niin.

Vierailija kirjoitti:

Jos itse joutuisin vastaavaaan tilanteeseen, miksi olettaisin, että ystävät eivät kaikkoa? Eli en odottaisi. Suurimman osan kanssa halutaan kuitenkin tehdä asioita ja pitää hauskaa, ei mietitä sitä, että miten kenelläkin nyt menee elämänvaikeuksiensa kanssa. Itselläkin ollut elämässä tilanteita, että ystävät kaikonneet, mitä sitten? Olen löytänyt uusia, samantyyppisessä tilanteessa olevia.

Taidat olla juniori vielä.