Kaipaan rehellisiä kokemuksia kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa elämisestä

Raskasta on. Jatkuvasti ensin nousukiitoa ja sitten lasku masennukseen. Auttaminen on vaikeaa. Sairas ei itse ole oiretiedostava, vaikka lääkitys onkin. Mutta sitä pitäisi muutella kulloisenkin vaiheen mukaan. Mutta perhe on pysynyt ympärillä. Ei olla jätetty ja se kai on jo hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Raskasta on. Jatkuvasti ensin nousukiitoa ja sitten lasku masennukseen. Auttaminen on vaikeaa. Sairas ei itse ole oiretiedostava, vaikka lääkitys onkin. Mutta sitä pitäisi muutella kulloisenkin vaiheen mukaan. Mutta perhe on pysynyt ympärillä. Ei olla jätetty ja se kai on jo hyvin.

Kuinka pitkiä jaksoja ovat nämä nousut ja laskut?

Onko välillä ns normaalia elämää?

Mietin kuinka yksinelävänä pärjäävät nämä ketkä eivät tiedosta itse oireita?

Olisi mukava kuulla kommenttia myös henkilöiltä joilla diagnoosi bibo.

Kuinka voisi auttaa ja tukea parhaiten?

Ymmärrättekö miksi perhe ei hyväksy jotain jne?

Ensin olet ihana, sen jälkeen et mitään. Et yhtään mitään. Sinua petetään ja huijataan, kaikki muu menee edellesi. Jonka jälkeen tulee masis, ja luokerrellaan jälleen kotiin vinkumaan. Kaikki ”pahuus” on tietysti sairauden syytä jonka takana piilotellaan.

Ilman psykoottistasoista maniaa tämä on tekosairaus pahalle ihmiselle.

Meillä on ongelma lapsemme sairastelussa ja hän on suoraan kerrottuna estoton seksisuhteissaan välillä eikä se ole helppoa pienellä paikkakunnalla seurata tietäen muittenkin seuraavan.

Itse koen asian niin rankkana etten pysty olemaan normaalisti tekemisissä vaan pakon edessä vain.

Oman lapsen kohdalla on varmasti vaikea hyväksyä pettymys myös odotetuista tulevaisuuden haaveista ja niiden tuhoutuessa tuntuu elämältä pohja tippuvan.

Olen ollut yhteensä 25 vuotta bipon puoliso. Kaksi puolisoa, toinen ennätti välissä kuolla. Isoja erojahan bipoissa on. Joku voi olla kovin hankala, toisella ei jurikaan näy päälle. Eka puoliso kompensoi alkoholilla mielialanvaihteluja, sillä sai hengenkin itseltään. Toinen ei juurikaan ota ja on tasainen luonne. Joskus on ollut vaikeaakin, mutta en kait mina olisi 25:ttä vuotta bipoa katsellut ellei siinä olisi hirvittävästi hyviäkin puolia.

Täällä yksi suhde takana kakssuuntasen kanssa ja toista ei tule, oli sen verran hirveetä että kävi jo oman psyykkeen päälle. Ei syönyt lääkkeitään, velloi itsemurha-ajatuksissaan masentuneena, tai sitten oli pilaamassa raha-asioitaan ja tekemässä älyttömiä ratkaisuja ilman suunnitelmallisuutta tai kykyä ajatella seurauksia. No sitten kun niitä seurauksia aina tuli niin siitäpä vaivuttiinkin taas sinne masennukseen... ja sitten sama rinki alkoi alusta uudelleen ja uudelleen... äärettömän raskasta, vei omankin energian kuin pohjaton kaivo kun yrität vaan pitää toista pinnalla.

Facebookissa on vertaistuki ryhmiä (kaksisuuntainenmielialahäiriö) kannataa heti liittyä 😊

Nostan hattua kaikille jaksajille

Mulla on ekan tyypin (psykoottinen) bipo. Mulla on ihana, hyvin arvostettu psykiatri yksityisellä. Vuosikuluilla pääsisi jo etelänlomalle perheen kanssa, mutta asiat tärkeysjärjestykseen. Luotan häneen täysin ja popsin orjallisesti lääkkeet hänen ohjeiden mukaan. Mulla on kaksi onnellista lasta ja ihana aviomies. Yritykseni tulot ovat 80 t euroa vuodessa, joten en hae hoidosta kelakorvauksia. Sekin tuntuu mukavalta. Meillä on iso omakotitalo lähellä suuren kaupungin keskustaa. Olen tehnyt yliopistotutkinnon erinomaisin arvosanoin. Vaatiihan tämä jatkuva hoito uhrauksia, mutta ilman sitoumusta ei ole elämää.

Olen varsin lieväoireinen bipo. Meni yli 30 vuotta sairauden puhkeamisesta ennen kuin sain lopulta diagnoosin. Minulla on ollut pitkiäkin tasaisia, oireettomia kausia. Nyt on vajaan vuoden ajan etsitty sopivaa lääkettä. Sivuvaikutukset vaan ovat olleet pahempia tai yhtä pahoja kuin itse sairauden oireet, joten en suostu niitä syömään. Tarkoitus olisi löytää lääke, joka tehoaa oireisiin, mutta ei vie minulta niitä normaaleja, hyviä kausia.

Jos jotain kertoisin elämästäni, niin monta koulua olen jättänyt kesken, ja johonkin jätin kokonaan lähtemättä. Ihan kaikki ei sentään ole mennyt elämässäni pieleen, sillä minulla on maisterin tutkinto luonnontieteestä.

Nyt alan jo vähitellen ymmärtämään, että sairaudella on osuutta epäonnistumisiini elämässäni, mutta vaikea sitä on hyväksyä omalle kohdalleen. Onneksi minulla on ihana puoliso, joka tukee ja kannustaa minua elämässä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ekan tyypin (psykoottinen) bipo. Mulla on ihana, hyvin arvostettu psykiatri yksityisellä. Vuosikuluilla pääsisi jo etelänlomalle perheen kanssa, mutta asiat tärkeysjärjestykseen. Luotan häneen täysin ja popsin orjallisesti lääkkeet hänen ohjeiden mukaan. Mulla on kaksi onnellista lasta ja ihana aviomies. Yritykseni tulot ovat 80 t euroa vuodessa, joten en hae hoidosta kelakorvauksia. Sekin tuntuu mukavalta. Meillä on iso omakotitalo lähellä suuren kaupungin keskustaa. Olen tehnyt yliopistotutkinnon erinomaisin arvosanoin. Vaatiihan tämä jatkuva hoito uhrauksia, mutta ilman sitoumusta ei ole elämää.

Mahtavaa kun olet ottanut härkää sarvista! Tämän kun kaikki bipot tekisivätkin niin pääsisivät itsekkin helpommalla puhumattakaan meistä lähipiirissä olevista jotka ovat kärsijän ja maksajan roolissa silloin kun manian jälkeisiä tuhoja korjaillaan! Kaikkea hyvää sinulle! :)

Raskasta oli, 7 vuotta jaksoin mutta sitten tuli stoppi.

Exällä oli pitkiä masennusjaksoja joiden aikana ei tehnyt muuta kuin makasi sängyssä ja hautoi itsetuhoisia ajatuksia, oli jatkuvasti väsynyt ja täysin aloitekyvytön. Isot velat olivat ennen meidän tapaamista ajaneet ulosoton asiakkaaksi ennen kuin sai diagnoosin. Taustalla useita itsemurhayrityksiä ja lievää alkoholismia.

Välillä oli parempia aikoja, mutta silloin sai hulluja päähänpistoja työkuvioissa ja ajoi minutkin usein ulosoton partaalle ja lähes kodittomaksi, onneksi sain joka kerta asiat järjesteltyä ennen kuin mitään peruuttamatonta kävi. Opiskelijana molempien elättäminen oli raskasta kun mies ei jaksanut työkkäriin jos työkuviot ei menneet kuten oli suunnitellut. Ei näiden maniavaiheiden aikana tai oikeastaan muulloinkaan hallinnut rahankäyttöä lainkaan tai nähnyt mitään asiaa kauaskantoisesti vaan kaiken teki suuna päänä ja seurauksia ajattelematta. Katoili etenkin riitojen jälkeen mitään ilmoittamatta ja baarireissut venyivät usein pariin päivään.

Lääkityksen vuoksi lihoi myös 30kg ja oli jatkuvasti väsynyt. Jos lääkkeet unohtui esim. yön yli kestävällä reissulla kotiin, hän muuttui todella pelottavasti aivan toiseksi ihmiseksi, oli kiivas ja raisu suustaan ja esim. seksihalut yhtäkkiä heräsivät (normaalisti niitä ei ollut).

Mutta jotain hyvääkin - hän sai oman taistelunsa keskellä kannustettua mut opiskelemaan ja valmistuin ammattiin, jossa olen tänäkin päivänä. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen olisi sitä parikymppisenä voinut vuotensa paremminkin käyttää. Lääkitys ei tainnut tällä kaverilla olla ihan kohdillaan mutta onneksi näyttää nykyään nauttivan elämästään eläkkeen turvin ulkomailla asuessaan. On tosi herttainen ja auttavainen luonne, mutta ihan liian epävakaa että oma psyyke olisi kestänyt jatkaa parisuhdetta.

oman kokemuksen mukaan seksiä ei ollut bipon kanssa nimeksikään, sen sijaan olin hänen silmissään kävelevä raha-automaatti. Ovat tottuneet selittelemään käytöstään muille siinä määrin että ovat hioutuneet varsin hyviksi manipuloijiksi. Jos ikinä harkitset suhdetta kys. Häiriöisen kanssa niin edellytä lääkkeidensä syömistä, tähän eivät monesti suostu, ja silloin sinulla onkin korkea aika JUOSTA KARKUUN! T: vieläkin vuosien jälkeen ulosotossa bipon manioitten ansiosta

Ai tää olikin vaan perheellisille tarkoitettu keskustelu. T. sinkku bipo

Vierailija kirjoitti:

Ai tää olikin vaan perheellisille tarkoitettu keskustelu. T. sinkku bipo

Älä suotta uhriudu, kaikki saa keskustella aiheesta :)

Nuorena oli psykoosi, sittemmin vaan pitkiä masennusjaksoja. Hoidot toimivat huonosti masennukseen, joten tehtiin sellainen ratkaisu että olen etävanhempi. Hyvä parisuhde on ollut muutaman vuoden. Talous ja elämänhallinta ovat nykyisin kohtuullisella mallilla. Minulla on korkeakoulututkinto ja teen lyhennettyä työaikaa.

Hoidan itseäni säännöllisellä nukkumisella ja syömisellä, päihteettömyydellä ja hyötyliikunnalla. Suurin ongelmani on jatkuvasti masentunut mieliala johon lääkkeet tai keskustelu eivät juuri auta. Ikä on kuitenkin helpottanut ja on paremmin keinoja sietää masennusta ja ahdistusta. Olot eivät juuri näy päällepäin, vuodatan ongelmat lähinnä vertaistukiryhmään enkä läheisille. Kumppanin mielestä en ole mitenkään hankala ihminen.

Fiksu täti sairastui eläkkeellä tai sairaus tuli paremmin esille siinä vaiheessa. Hän oli maniavaiheessa kauhistuttava, selitti seksijuttuja, puuttui kaikkeen, päti loputtomasti ja puhui tauotta. Hän tuhlasi matkustamiseen ja koruihin, joi todella paljon alkoholia ja kaikki muut olivat hänen mielestään ääliöitä. Hän oli erittäin vaikeaa seuraa.

Masentuneena hänet saatiin sairaalaan hoitoon psykiatriselle osastolle, hän ottaa lääkkeensä ja on jälleen oma  itsensä. Onneksi. 

Mieheni sairastaa tuota sairautta. Viimeiset vuodet ollut melko hyvin kasassa, mutta hankalia hetkiä riittää. Stressi aiheuttaa maniaa, joka ei hänen tapauksessaan läheskään aina ilmene hyväntuulisena optimismina ja toimeliaisuutena vaan ärsyyntymisenä. Mies haastaa riitaa pikkuasioista ja häntä ärsyttää suunnattomasti, että me muut ollaan niin hitaita ja tyhmiä. Vänkää erilaisista jutuista ihan mahdottomuuksiin asti. Ei anna asioiden olla. Jos jokin keskutelunaihe ei ratkea hänen "voittoonsa" niin jatkaa siitä vänkäämistä päiväkausia. Aivan järjettömän kuluttavaa. Ei nuku ja tulee sellainen hullun kiilto silmiin. Psykoottisista ajatuksista kuulen useimmiten vasta jälkeenpäin, osaa hyvin olla niistä hiljaa kun tilanne on päällä.

Vierailija kirjoitti:

Ai tää olikin vaan perheellisille tarkoitettu keskustelu. T. sinkku bipo

Niin Ap mainitsi, että olisi erityisesti kiinnostunut, miten bipo-perheillä menee. Mutta ihan varmasti kaikki näkemykset ja etenkin omakohtaisten kokemuksien jakaminen on mielenkiintoista. Tämänkin Ap ilmeisesti mainitsi. T. Perheellinen bipo