Kokemuksia pitempään kestäneestä yksipuolisesta rakkaudesta

Raja on hiuksenhieno, milloin ollaan ihastuneita, milloin ihastus keikahtaa mielenterveyshäiriön puolelle. Tällainenmt-tapaus sitten luulee että hänelllä o voimaakkammat tunteet kun kykenee olemaan 10 vuotta yksipuolisesti "rakastunut". Tosiasiassa se ei ole rakkautta vaan pakkomielle joka täyttää ajatuksen ja mielen. Eli hakeutuisin hoitoon, mikäli kuvittelisin vaikka esim. vielä vuoden tapaamattomuuden jälkeen olevani rakastunut johonkin. Silloin olisi täysin selvää että kehittelen tilannettavain omassa päässäni.

Lopulta olen ollut tyytyväinen, ettei siitä tullutkaan mitään. Tunteitteni kohde paljastui raukkamaiseksi pelkuriksi ja omahyväiseksi lapselliseksi pskiaiseksi. Menkööt menojaan. Toki tunteitteni sammumiseen meni n. 5 vuotta. Vaikka olihan se kaunis ja huumaava se tunne, joka minussa syntyi. Eipä olisi sitä tunnetta ansainnutkaan.

Älkää olko suhteissa jotka selvästi ovat yksipuolisia. Minulla oli pitkään tunne, että en ole mieheni elämän rakkaus. Haali työreissuja ja viihtyi paremmin kavereiden kanssa. Remontoi kotona. Tämä alkoi vuosi kuopuksen syntymän jälkeen, mutta myöhemmin tajusin että oikeastaan se on ollut olemassa aina. Kai minä vain ajattelin, että mies ei ole kovin romanttinen tyyppi ja itseäni introverttina halusinkin myös omaa aikaa. Oli muuten oikein hyvä mies, mukava ja kiltti, ja vakuutteli kovasti viihtyvänsä suhteessamme.

Sitten eräänä keväänä kertoi, että haluaa erota. Puhuimme paljon, ja kertoi kovasti halunneensa naimisiin koska olen "hyvä ja kunnollinen ihminen, jonka kanssa on järkevää perustaa perhe". Ekat vuodet kuulemma olikin hyvin onnellinen, mutta jotain puuttui. Sittemmin tämä puute alkoi kalvamaan ja pakeni työreissuille ja remonttihommiin. Viimein 15 vuoden jälkeen tajusi ettei elämä voi olla tässä ja halusi lähteä.

Itselle jäi tyhjä ja jotenkin huijattu olo. Toisaalta ymmärrän häntä, ja ymmärrän miksi halusi lähteä, mutta en osaa ymmärtää miksi ei lähtenyt aiemmin. Tietysti arvostan ettei jättänyt pikkulapsivaiheen aikana. Mutta silti.

Vierailija kirjoitti:

Miten pystytte yhä hengaamaan samassa seurassa "kohteen" kanssa, eikä se teekään pahaa niin kuin minulle? Iso ja kiusallinen ongelma nimenomaan yhteisen ystäväpiirin vuoksi. Ystävä sanoi minulle että minun pitää olla niin kypsä että pääsen asian yli ja pystyn olemaan samassa seurassa.

En vaan pysty, enkä haluaisi nähdäkään tätä miestä että pääsisin asian yli.

Entä sitten kun rakkaudellanne on uusi kumppani? Pystyittekö jatkamaan yhteydenpitoa?

Helposti - ihastukseni kohde ei tiedä tunteistani, koska en ole niitä näyttänyt hänelle enkä puhunut asiasta kenellekään. Välillä hevosenleikki menee aika pitkälle, ja joskus joku on sanonut, että taidatte olla ihan pihkassa toisiinne, kun tuolleen kähisette. Siihen totean tietysti isoon ääneen nauraen, että tottakai. :D Pystyn olemaan jopa hänen kanssaan kaksin ilman, että se olisi kiusallista tai siinä syntyisi mitään isompia jännitteitä. Minä vaan nautin siitä tunteesta, se on ihana.

Minusta olisi kivaa, jos hän löytäisi itselleen kumppanin - en todellakaan halua suhdetta enkä ole ylipäätään mitenkään omistushaluinen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama tilanne kuin ap:lla. En tiedä, miksi elämäni rakkaus jätti minut parin vuosikymmenen jälkeen. En saanut koskaan sitä tietää ja siksi en ole osannut päästää irti. En tiedä, onko tämä edes rakkautta, vai mitä. Sellainen closure puuttuu, enkä pääse eteenpäin, kun en sitä koskaan saa. Ehkäpä pitäisi vaan löytää uusi mies jo vihdoinkin?

Hyvin samanlainen kokemus siis kuin minulla (nro 24). Sillä erolla vain, että minulla mies itse kertoi tuon etten ollut hänen elämänsä rakkaus. Olin vain "riittävän hyvä", mutta jossakin vaiheessa se ei enää riittänytkään.

Nyt koen että en uskalla rakastua, koska en voi luottaa siihen että toisen tunteet oikeasti ovat aitoja.

Tsemppiä sinulle!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No tämä on kai aika tuore juttu, koska noin vuoden olen ollut rakastunut mieheen, joka ei edes tiedä tunteistani saati että hän vastaisi niihin. Olemme kyllä ihan hyvät kaverit ja paljon tekemisissä toistemme kanssa.

Se on ihanaa! Olen erittäin tyytyväinen tilanteeseen - saan nauttia ihanasta ihastumisen tunteesta, mutta ei ole pienintäkään vaaraa joutua parisuhteeseen. Se olisi minulle kauhistus!

Onkohan tämmöistä paljonkin? Ettei kerrota ihastumisesta toiselle vaan nautiskellaan siitä ihan vain itsekseen? Mieleeni muistuu työkaveri vuosien takaa, mies jolla oli vaimo ja 5 lasta, ja hän oli monta vuotta kovin ystävällinen minua kohtaan. Toinen työkaveri totesikin minulle: jaa-a, kyllä Pekka on nyt kovin rakastunut. En hyväksynyt ajatusta silloin, vaan suhtauduin Pekkaan ihan vain kaverina. Mutta kyllä hän tosiaan käyttäytyi kuin ihastunut.

Enpä tiedä - joskus kun on asiasta ollut kavereiden kanssa ihan yleisellä tasolla puhetta, sellainen tuntuu herättävän ihmetystä. Että miten voi olla ihastunut niin, ettei pyrikään läheisempään kontaktiin tai mitä hyöytä sellaisesta on. Mutta toisaalta tuollaisista asioistahan ei kai juuri puhuta - ehkä sen vuoksi, että tunteiden paljastaminen ja varsinkin niiden yksipuolisuus nolottaa tai halutaan välttää pienikin vaara joutua suhteeseen - niin tiedä häntä, kuinka yleistä se on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vuosi on nyt mennyt näin. Olemme jonkinlaisessa raastavassa säätösuhteessa, mutta hän ei halua mitään vakavampaa. Ei kuulemma nyt eikä koskaan. Itsehän haluaisin hänet kokonaan, olen toivottoman rakastunut.

Monesti olen yrittänyt lopettaa, mutta aina vaan kulkeutunut takaisin tähän kuluttavaan kanssakäymiseen. Hänelle se on vain hauskanpitoa.

Kukaan muu ei jaksa kiinnostaa, odotan vain näkemistä ja jokainen pienikin viesti saa aikaan edelleen tunteen. Säälittävää? Kyllä.

Pystytkö avaamaan vähän, mikä tekee tästä niin erityisen? Miksi kukaan muu ei tunnu yhtä hyvältä vai etkö saa muilta vastakaikua?

En ole tuo ap, mutta sanoisin, että harvoin ihastuneena pystyy tarkalleen sanomaan, miksi on hullaantunut juuri siitä henkilöstä. Se on usein kemiaa, joka ei ole mitenkään järjellä selitettävissä. 

Itsekin olen käynyt läpi raastavan yksipuolisen ihastumisen, joka toiselle oli siis ihan puhdas seksisuhde. Siinäkin vaiheessa kun jo järjellä ajateltuna tiesin että juttu tulee päättymään kannaltani onnettomasti, en vielä hetkeen pystynyt oikeasti lopettamaan, tunteet oli niin vahvat. Mutta nekin laantuu ajan kanssa, aika vaan pitkittyy kun toinen on taitava murustelija eli osoittaa hiukan kiinnostusta aina kun näyttää että juttu on loppumassa.

Toinen kokemukseni on paljon kestävämpää sorttia. Ei nyt ihan rakkautta, mutta ihastumista. Aikoinaan piti valita kahden kiinnostuneen miehen välillä ja toinen, jota en valinnut, liikkuu samoissa piireissä. Ollaan pysytty kavereina, mutta meidän kemiat kohtaa kyllä tosi hyvin. Kun nyt nähdäänkin aika usein, en tiedä kuoleeko ihastukseni täysin koskaan, mutta onhan ne perhoset vatsassa ihan kivoja. Päätöstäni en ole koskaan katunut ja olen onnellinen nykyiseni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Älkää olko suhteissa jotka selvästi ovat yksipuolisia.

Tarkalleen ottaenhan tässä ei ollut kyse suhteista vaan ihastumisesta. Sellainen suhde, jossa vain toinen rakastaa, on kyllä kiduttava - molemmille. :(

Vierailija kirjoitti:

Miten pystytte yhä hengaamaan samassa seurassa "kohteen" kanssa, eikä se teekään pahaa niin kuin minulle? Iso ja kiusallinen ongelma nimenomaan yhteisen ystäväpiirin vuoksi. Ystävä sanoi minulle että minun pitää olla niin kypsä että pääsen asian yli ja pystyn olemaan samassa seurassa.

En vaan pysty, enkä haluaisi nähdäkään tätä miestä että pääsisin asian yli.

Entä sitten kun rakkaudellanne on uusi kumppani? Pystyittekö jatkamaan yhteydenpitoa?

No itselle on nykyään helpompaa kun tällä aiemmallakin rakkaudella on nykyään uusi. Molemmat tahoillamme seurustellaan ja tuntuu että ainakin pieni osa jännitteestä välillämme on häipynyt, mikä on hyvä juuri koska olo oli ennen aika raastava kun oltiin samassa seurassa. Nyt on vähän helpottanut ja vaikka välillä olenkin kateellinen hänen nykyiselleen, koitan olla onnellinen hänen puolestaan. Auttaa toki että rakastan todella miestäni, jos en rakastaisi ja aiempi rakkaus ei olisi yhtään hiipunut täähän olisi täyttä kidutusta.

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä. Vaikea on unohtaa, kun saan muistutuksen joka kerran, kun menen rintaliiviostoksille tai vien lapsen päiväkotiin. Elinpiirini ihmiset, jotka luultavasti ovat nähneet leviteltyjäni kuviani tai kuvani kera huonolla kieliopilla kirjoitettuja viestejä. Heidän eleensä ja ilmeensä muokkaavat arkipäivääni. Tai kun menen puistoon tai luultavammin jätän menemättä puistoon. Kaikki tämä on muokannut elämääni.

Siksi pohdin ja analysoin tätä. Tämä on kuin polttoainetta taiteeseeni. Olen antanut omakuvan pirstaloitua nettiin. Haluan koota sen takaisin.

Anteeksi, tarkoitan vain hyvää, mutta kuulostaa kovasti siltä, että sulla on paranoidinen skitsofrenia. Aivan samanlaista settiä kuin eräällä tutullani, joka siitä kärsi. Jos saisit lääkkeet, niin voisit ehkä nauttia elämästäsi taas enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Raja on hiuksenhieno, milloin ollaan ihastuneita, milloin ihastus keikahtaa mielenterveyshäiriön puolelle. Tällainenmt-tapaus sitten luulee että hänelllä o voimaakkammat tunteet kun kykenee olemaan 10 vuotta yksipuolisesti "rakastunut". Tosiasiassa se ei ole rakkautta vaan pakkomielle joka täyttää ajatuksen ja mielen. Eli hakeutuisin hoitoon, mikäli kuvittelisin vaikka esim. vielä vuoden tapaamattomuuden jälkeen olevani rakastunut johonkin. Silloin olisi täysin selvää että kehittelen tilannettavain omassa päässäni.

Pakkomielteen tunne tuli kun näin miehen yllättäen ja samat vanhat ajatukset ja tunteet heräsivät taas. Kun en nähnyt enkä kuullut hänestä noin vuoteen, ei tämmöistä pakkomielteen tunnetta ollut. Elin ihan normaalia elämää, mitä nyt välttelin paikkoja joissa saattaisi tavata. En stalkannut silloin, mutta nyt kun näin hänet niin kyllä kävin hänen uuden naisensa fb-sivuilla.

Nyt taas yritän saada ajatuksia muualle ja aktiivisesti unohtaa. Saa nähdä, pystynkö siihen.

Toi on jo  sairasta.

Olen kokenut muutamankin rajun yksipuolisen rakkaudentunteen, ja nyt aikuisena olen tunnistanutkin vähän taipumuksiani: minulla on ollut aina aika onneton itsetunto, ja positiiviset kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta eivät ole aina olleet kovin hyviä. Niinpä takerrun kuin hukkuva oljenkorteen mieheen, joka tarjoaa minulle positiivista huomiota, ja johon tunnen jo alun alkaenkin ihastusta. Nykyisellään, sinkkunaisena, teen tietoista ajatustyötä sen suhteen, että monikin mies voi olla aivan kertakaikkisen ihana, mutta oma elämä tulee ensin, eikä itseään kannata uhrata kenenkään vuoksi. Toisaalta olen myös opetellut aika kylmästi vetäytymään toivottomiksi osoittautuneista tilanteista, joka on toisaalta joskus hyvin raastavaa... mutta toisaalta taas on kuin repäisisi laastarin kerrasta: kerralla tulee kipeää, mutta eipä satu kauan.

Yksipuolinen ihastus on silkkaa masokismia ja joskus jopa hyväksikäyttäsuhde mikäli ei-ihastuntu alkaa täähän suhteeseen. Kannattaa hankkia uusi vapaa mies ihan heti ja lopettaa haaveilut. Eräs ystäväni oli ihastunut yksipuolisesti johonkin rokkariin ja teki tämän vuoksi mitä vain. No ylläri, rokkari otti sitten puolta nuoremman naisen ja teki lapsen tämän kanssa. Ystäväni on 50 v ikisinkku.

Ehkä hänessä kiehtoo juuri tavoittamattomuus

Vierailija kirjoitti:

Nyt on mennyt 5 vuotta. On-offia. Kaksi kertaa on mennyt kokonainen vuosi ettei ole edes nähty. Nytkin luulin että ohi on, mutta yllätysnäkeminen pudotti minut polvilleen. Mies on kuuleman mukaan onnellisessa suhteessa tahollaan mutta minä vaan kärvistelen. Olen säälittävä idiootti kun en pääse tästä päähänpinttymästäni eroon. Tiedän ettei hän välitä minusta mutta silti vielä uskon ja toivon. Ehkä vielä jonain päivänä. Tai vaikka ei, niin silti rakastan. En tiedä mitä tapahtuisi jos tapaisin jonkun toisen miehen. En osaa edes kuvitella.

Millaisia kokemuksia teillä on?

Mulla on 2 kaveria, joilla meni tuollaisissa yksipuolisissa rakastumisissa koko lastensaanti-ikä. Molemmat olisivat halunneet saada lapsia. Ovat viiskymppisenä nyt.

Heillä oli peräjälkeen noita yksipuolisia ihastumista, jotka kestivät muutaman vuoden. Oli rasittavaa ja turhauttavaa kuultavaa. MIKSI IHMEESSÄ JOTKUT ROIKKUVAT TUOLLAISISSA!!!!!!!!

Aika ja uudet suhteet auttaa, mutta jossain vaiheessa elämää juttu voi nousta uudelleen pintaan. Etenkin jos on ollut selvittämättömiä asioita.

Tämä minun kokemukseni. Olemme ystävällisissä väleissä. Enää ei mikään korpea.Välillä ei nähdä 10 vuoteen, eikä edes kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Aika ja uudet suhteet auttaa, mutta jossain vaiheessa elämää juttu voi nousta uudelleen pintaan. Etenkin jos on ollut selvittämättömiä asioita.

Tämä minun kokemukseni. Olemme ystävällisissä väleissä. Enää ei mikään korpea.Välillä ei nähdä 10 vuoteen, eikä edes kiinnosta.

Meillä oli siis suhde, jossa ensin mies oli täysin ihastunut, en voinut alkaa seurustella ja lopulta roikuin hänessä pitkään kun olin irti entisistä. Olimme myös hyviä ystäviä, mutta miehellä alkoi olla omia ongelmia. Ne on nyt selätetty.

Sattuu hirveästi kuulla että hän on todella onnellinen uuden kumppanin kanssa. Uusi kumppani saa hänen ihanan rakkautensa ja huolenpidon. Uusi kumppani saa rakastaa häntä ja olla hänelle hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Raja on hiuksenhieno, milloin ollaan ihastuneita, milloin ihastus keikahtaa mielenterveyshäiriön puolelle. Tällainenmt-tapaus sitten luulee että hänelllä o voimaakkammat tunteet kun kykenee olemaan 10 vuotta yksipuolisesti "rakastunut". Tosiasiassa se ei ole rakkautta vaan pakkomielle joka täyttää ajatuksen ja mielen. Eli hakeutuisin hoitoon, mikäli kuvittelisin vaikka esim. vielä vuoden tapaamattomuuden jälkeen olevani rakastunut johonkin. Silloin olisi täysin selvää että kehittelen tilannettavain omassa päässäni.

Vanha ketju, mutta aina ajankohtainen aihe. Näin minäkin ajattelin joskus. Kunnes totesin oman yksipuolisen rakastumisen yhteydessä, että itseasiassa sen leimaaminen hulluudeksi vain pahentaa tilannetta. Kaipasin epätoivoisesti vastarakkautta, koska koin, että vain molemminpuolinen rakkaus on todellista ja siten torjunta mitätöi omat tunteeni. Hiljattain ymmärsin, ettei minun tunteitani tarvitse validoida ulkopuolelta. Minä saan rakastaa ihan yksinkin.