Miehen ahdistava käytös

Mieheni ei suinkaan ollut mustasukkainen, koska kukaan ei tuollaista huolisi kuin minä. 

Meillä väkivaltaakin ilmeni ihan loppuun saakka ja ero oli aika kamala. Vieläkin herään ihmettelemään, miten sen tein ja jaksoin läpi, mutta ilman aikuisten lasten apua se ei olisi varmaan onnistunut. 

Minulla ei ollut enää ainuttakaan ystävää ja oma sukunikin oli vieraantunut minusta, puolison suku uskoi kaiken, mitä hän keksi minusta kertoa. Olin jopa halunnut tietyn merkkisen traktorin. Kuulin tuonkin sitten, kun ero oli selvä. Loppujen lopuksi suurinta, mitä sain avioliitossa päättää oli se milloin menen nukkumaan, kunhan kaikki kotihommat olin selvittänyt ja varmistanut, että tilankin työt olivat reilassa.

Olin jopa niin huono ihminen, ettei minulle edes voinut puhua, vaan sain kuulla asioista lasten kautta. Nyt on tilanne toinen, erosta on jo 7 vuotta ja olen saanut elämästä kiinni. On uusi puoliso ja lapsetkin kohta kaikki aikuisia.

Ero on joskus vain ainoa mahdollisuus pysyä hengissä.

No jätä se?

Ihmeellistä uusavuttomuutta...

Helppo kysymys, haluatko olla loppuelämäsi yhtä onneton, kuin olet nyt? (Loppuelämä saattaa myös lyhentyä jossakin määrin, jos vastauksesi on myöntävä.)

Jos et, lähde. Ihan konkreettisesti, lähde. Viikko-pari sukulaisen tai ystävän luona, tai vaikka Airbnb:ssä tai turvakodissa ilman kontaktia mieheen antaa kummasti perspektiiviä. Itse koin samanlaisen (ja vielä artikkelia pahemman) suhteen ollessani nippa nappa parikymppinen. Liki 20 vuotta vanhempi mies stalkkasi ja painosti suhteeseen, johon en halunnut (oli auktoriteettiasemassa minun yläpuolellani, joten pelkäsin seuraamuksia). Pitkä ja surkea tarina, mutta loppukirillä oli opettanut omat lapsensa, joista minä huolehdin, kutsumaan mua huoraksi ja otin turpiini joka päivä. Syödä tai nukkua en saanut. Kolmesti yritti puukottaa. Perheeseeni ja ystäviini en ollut saanut vuosiin olla yhteydessä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuossa vaiheessa oli mennyt terve järki ja itsetunto jo aikoja sitten... Kuvittelin yhä pystyväni rakastamaan miehen paremmaksi, kunhan vain onnistuisin itse olemaan tarpeeksi hyvä.

Mummi minut pelasti, kuolemalla. Hautajaisiin oli pakko lentää, ja sen reissun myötä kaiken surun keskellä tajusin, että takaisin ei ehkä ole järkevää mennä. Kauan se kesti ja helvetin vaikeaa oli, mutta pääsin tuosta perkeleestä eroon ja muutin maasta. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin elämä on huomattavasti paremmilla raiteilla. Joten lähde. Lähde, vaikka kuinka vaikeaa se olisikin; vaikka kuinka vaikeaa olisikin panna itsensä ensimmäiseksi. Jatkamalla et tee palveluksia kenellekään miestä lukuunottamatta, et itsellesi, etkä niille, jotka susta oikeasti välittävät. Voimia. Pystyt kyllä.

Aikamoiset tarinat. Huh. Itselläni ei ole ihan noin hurjaa, mutta jotenkin kummasti mies on ottanut minusta henkisen otteen. Voin olla "vapaa" ja tehdä päätöksiä, tiettyyn rajaan asti. Kunhan se ei ole häneltä pois. Ystävien tapaamisen kokee hylkäämisenä. Harrastukseni on tärkeämpi kuin hän. Liikkuvan työni voin tehdä kunhan en ole liikaa pois kotoa. Muuten alkaa syyllistäminen ja mökötys. Pari viimeistä kertaa kun olemme tavanneet vanhojen työkavereiden kanssa johon kuului myös miehiä parinkymmenen vuoden takaa meni näin; pari päivää ennen alkoi mökötys. Sitten alkaa tulla ohjeita koska kotiin ja baariin ei sitten ainakaan mennä! Hirveä kyttääminen mitä laitan päälleni ja paljonko meikkaan. Kenelle viestittelen??Molemmilla kerroilla mentiin vielä illallisen jälkeen juomaan olut ja soitin miehen hakeman puolilta öin. Hän tietysti hki että näki missä olen. Hän sai autossa kauhean raivarin. Olin kuulemma pettänyt lupukseni! Vaikka en luvannut hänelle mitään. Ja nämä reaktiot ja hallitseminen vain pahenevat vanhemmiten. Siksi olen jaksanut kun arki on muuten ok