Saako sairastavalle sanoa asiat suoraan niinkuin ne on vai pitäisikö sairauden vuoksi jättää sanomatta?

Ylös

Kerrot aloituksessa jo sanoneesi asiat suoraan ja suhteenne on tauolla. Mietitkö nyt, että olisiko pitänyt jättää sanomatta?

Kyllä kumppanille pitää olla rehellinen, oli sairas tai terve. Ja sinä olet ollut.

Samaa mieltä olen ja pyrin olemaan aina rehellinen muutenkin. Miehen mielestä olen kuitenkin kylmä ja jättänyt yksin vaikeassa tilanteessa, vaikka olisi odottanut että olen tukena.

Mp tästä

Itse sairastan kroonista sairautta joka todennäköisesti tulee lyhentämään elinikääni siitä mitä se ilman sairausta olisi voinut olla.

Jotkut katkeroituu ja muuttuvat kärttyisiksi valittajiksi vaikka siitä ei mitään hyötyä ole, ei itselle eikä lähipiirille. Päin vastoin.

Totta kai sen kuuleminen ettet koskaan enää ole terve, sairaus on vakava, iskee vyön alle. Se ei kuitenkaan toisille kiukuttelemalla ja uhriksi heittäytymällä parane. Riippu ihmisestä, joku tarvitsee enemmän tukea toinen vähemmän. Itse kuulun viimeksimainittuihin. Totta kai on ihanaa että lähi-ihmiset pitää huolta, kysyy miten menee ja tarjoaa apua silloin kun sitä tarvitsen. Ja tarvitsenhan minä. Välillä kunto on niin huono etten pääse esim. kauppaan ja silloin he tekevät sen puolestani.

Asun yksin ja olen pärjännyt omillani melkoisen hyvin lukuun ottamatta noita huonoja päiviä jotka menee enimmäkseen sohvalla levätessä.

Olen joutunut opettelemaan hyväksymään vallitsevan tilanteen vaikka helppoa se ei ole ollut. Alkuun oli todella vaikea hyväksyä etten enää pysty harrastamaan sellaista liikuntaa kuin ennen ja että voimani eivät riitä siihen mitä ennen. Osallistun ja liikun ja teen sen minkä jaksan ja pystyn, en taatusti halua jäädä ruikuttamaan surkeuttani. Tällä tavoin pystyn myös pitämään toimintakykyäni yllä.

On vaikeaa kun ei tiedä minkälainen kunto on seuraavana päivänä, on vaikea tehdä suunnitelmia. Ajattelenkin aina että jos vain siinä kunnossa olen teen sitä tai menen sinne. Sovin ystävien kanssa sillä varauksella että olen siinä kunnossa.

Mielestäni sinun ap pitäisi tehdä selväksi missä rajasi kulkevat. Sanoa mitä jaksat ja mitä hyväksyt,. Et mitenkään jaksa auttaa toista jos itse et ole kunnossa. Ei tarvitse silotella eikä jättää sanomatta. Kunhan se sanominen on asiallisen napakkaa mutta ei syyllistämistä eikä haukkumista.

N 36

Elämä on lottoa. Se ei ole syy uhriutua. Itse tekisi aivan samoin eri asemassa.

Vierailija kirjoitti:

Itse sairastan kroonista sairautta joka todennäköisesti tulee lyhentämään elinikääni siitä mitä se ilman sairausta olisi voinut olla.

Jotkut katkeroituu ja muuttuvat kärttyisiksi valittajiksi vaikka siitä ei mitään hyötyä ole, ei itselle eikä lähipiirille. Päin vastoin.

Totta kai sen kuuleminen ettet koskaan enää ole terve, sairaus on vakava, iskee vyön alle. Se ei kuitenkaan toisille kiukuttelemalla ja uhriksi heittäytymällä parane. Riippu ihmisestä, joku tarvitsee enemmän tukea toinen vähemmän. Itse kuulun viimeksimainittuihin. Totta kai on ihanaa että lähi-ihmiset pitää huolta, kysyy miten menee ja tarjoaa apua silloin kun sitä tarvitsen. Ja tarvitsenhan minä. Välillä kunto on niin huono etten pääse esim. kauppaan ja silloin he tekevät sen puolestani.

Asun yksin ja olen pärjännyt omillani melkoisen hyvin lukuun ottamatta noita huonoja päiviä jotka menee enimmäkseen sohvalla levätessä.

Olen joutunut opettelemaan hyväksymään vallitsevan tilanteen vaikka helppoa se ei ole ollut. Alkuun oli todella vaikea hyväksyä etten enää pysty harrastamaan sellaista liikuntaa kuin ennen ja että voimani eivät riitä siihen mitä ennen. Osallistun ja liikun ja teen sen minkä jaksan ja pystyn, en taatusti halua jäädä ruikuttamaan surkeuttani. Tällä tavoin pystyn myös pitämään toimintakykyäni yllä.

On vaikeaa kun ei tiedä minkälainen kunto on seuraavana päivänä, on vaikea tehdä suunnitelmia. Ajattelenkin aina että jos vain siinä kunnossa olen teen sitä tai menen sinne. Sovin ystävien kanssa sillä varauksella että olen siinä kunnossa.

Mielestäni sinun ap pitäisi tehdä selväksi missä rajasi kulkevat. Sanoa mitä jaksat ja mitä hyväksyt,. Et mitenkään jaksa auttaa toista jos itse et ole kunnossa. Ei tarvitse silotella eikä jättää sanomatta. Kunhan se sanominen on asiallisen napakkaa mutta ei syyllistämistä eikä haukkumista.

N 36

Asioita on silti vaikea sanoa niin ettei ne tunnu syyllistämiseltä. Että jos kertoo rehellisesti miltä tuntuu ja missä rajat menee, mitä ei toisen käytöksessä ja edesottamuksissa jaksa. Toinen ottaa sen välittämästä syyllistämisenä. Mutta miten sanoa asiat rehellisen suoraan, jos ei voi tai saa sanoa mikä toisen toimissa menee yli? Toinen vetoaa välittömästi sairauteensa ja sanojasta tulee kylmä ja empatiakyvytön ihminen, joka ei seiso toisen rinnalla vaikean asian äärellä..

Kiitos sinulle hyvästä ja kattavasta vastauksestasi.

Kroonisesti sairaana kokisin loukkaavana, jos joku "säästelisi" tunteitani tai kaunistelisi asioita sillä varjolla, että olen sairas. Sairaus aiheuttaa valitettavan usein oireita, joita terve ihminen ei ymmärrä, esim. loputon kokonaisvaltainen väsymys (ei häviä muuttamalla nukkumis- tai syömistottumuksia), yhtäkkiä tulevat huonot olot, kivut jne.

Jos toinen ei jaksa sairaan seuraa, kannattaa miettiä, onko suhde sen arvoinen.

Parempi sanoa suoraan. Veljestäni on sairauden takia tullut ylimielinen despootti, joka on sitä mieltä, että hänelle mm. kuuluvat kaikki mahdolliset rahat ja omaisuudet. Työtä hän ei ole tehnyt vuosikausiin, vaikka olisi voinut kouluttautua vaikka jonkun firman asiakasneuvojaksi, koska ei voi enää tehdä fyysistä työtä. Kotiinsa teettänyt tukirahoilla turhia remontteja (keittiö uusittu, ei tee ruokaa, terassi rakennettu, istuu kesäpäivät sisällä), ja tilailee netistä design-roinaa.

Ei ihmistä tarvitse sairauden takia varjella arjelta ja totuudelta. Ainoastaan kuolevalle jättäisin sanomatta asioita, koska on parempi antaa mahdollisimman rauhallinen lähtö.

Vierailija kirjoitti:

Itse sairastan kroonista sairautta joka todennäköisesti tulee lyhentämään elinikääni siitä mitä se ilman sairausta olisi voinut olla.

Jotkut katkeroituu ja muuttuvat kärttyisiksi valittajiksi vaikka siitä ei mitään hyötyä ole, ei itselle eikä lähipiirille. Päin vastoin.

Totta kai sen kuuleminen ettet koskaan enää ole terve, sairaus on vakava, iskee vyön alle. Se ei kuitenkaan toisille kiukuttelemalla ja uhriksi heittäytymällä parane. Riippu ihmisestä, joku tarvitsee enemmän tukea toinen vähemmän. Itse kuulun viimeksimainittuihin. Totta kai on ihanaa että lähi-ihmiset pitää huolta, kysyy miten menee ja tarjoaa apua silloin kun sitä tarvitsen. Ja tarvitsenhan minä. Välillä kunto on niin huono etten pääse esim. kauppaan ja silloin he tekevät sen puolestani.

Asun yksin ja olen pärjännyt omillani melkoisen hyvin lukuun ottamatta noita huonoja päiviä jotka menee enimmäkseen sohvalla levätessä.

Olen joutunut opettelemaan hyväksymään vallitsevan tilanteen vaikka helppoa se ei ole ollut. Alkuun oli todella vaikea hyväksyä etten enää pysty harrastamaan sellaista liikuntaa kuin ennen ja että voimani eivät riitä siihen mitä ennen. Osallistun ja liikun ja teen sen minkä jaksan ja pystyn, en taatusti halua jäädä ruikuttamaan surkeuttani. Tällä tavoin pystyn myös pitämään toimintakykyäni yllä.

On vaikeaa kun ei tiedä minkälainen kunto on seuraavana päivänä, on vaikea tehdä suunnitelmia. Ajattelenkin aina että jos vain siinä kunnossa olen teen sitä tai menen sinne. Sovin ystävien kanssa sillä varauksella että olen siinä kunnossa.

Mielestäni sinun ap pitäisi tehdä selväksi missä rajasi kulkevat. Sanoa mitä jaksat ja mitä hyväksyt,. Et mitenkään jaksa auttaa toista jos itse et ole kunnossa. Ei tarvitse silotella eikä jättää sanomatta. Kunhan se sanominen on asiallisen napakkaa mutta ei syyllistämistä eikä haukkumista.

N 36

Mites jos sua ei auttaisi kukaan? Edelleen zen asian kanssa ja onnellinen?

Vierailija kirjoitti:

Parempi sanoa suoraan. Veljestäni on sairauden takia tullut ylimielinen despootti, joka on sitä mieltä, että hänelle mm. kuuluvat kaikki mahdolliset rahat ja omaisuudet. Työtä hän ei ole tehnyt vuosikausiin, vaikka olisi voinut kouluttautua vaikka jonkun firman asiakasneuvojaksi, koska ei voi enää tehdä fyysistä työtä. Kotiinsa teettänyt tukirahoilla turhia remontteja (keittiö uusittu, ei tee ruokaa, terassi rakennettu, istuu kesäpäivät sisällä), ja tilailee netistä design-roinaa.

Ei ihmistä tarvitse sairauden takia varjella arjelta ja totuudelta. Ainoastaan kuolevalle jättäisin sanomatta asioita, koska on parempi antaa mahdollisimman rauhallinen lähtö.

Minulla on sama tunne, että mies oikeuttaa itselleen asioita sairauden varjolla. Kaikkea pitäisi ymmärtää loputtomasti tai muuten olet aivan hirviö.

Itse käyn töissä ja opiskelen siinä rinnalla, mies ollut sairaslomalla jo useamman vuoden. Tuntuu, että hänellä on unohtunut ymmärrys työn ja arjen kuormittavuudesta, ja ettei jaksamista loputtomaan joustamiseen ja ymmärtämiseen vaan riitä.

Ei kukaan mene rikki kirjoitti:

Kroonisesti sairaana kokisin loukkaavana, jos joku "säästelisi" tunteitani tai kaunistelisi asioita sillä varjolla, että olen sairas. Sairaus aiheuttaa valitettavan usein oireita, joita terve ihminen ei ymmärrä, esim. loputon kokonaisvaltainen väsymys (ei häviä muuttamalla nukkumis- tai syömistottumuksia), yhtäkkiä tulevat huonot olot, kivut jne.

Jos toinen ei jaksa sairaan seuraa, kannattaa miettiä, onko suhde sen arvoinen.

Näin minäkin ajattelen, mutta ilmeisesti pitäisi. Sairaan seuraa kestäisin ilman muuta muuten, mutta jos se on kireää, ilkeää, vaativaa, omaa elämääni kaventavaa niin en ole siihen valmis. Sairas ei kai voi vaatia, että terveen kumppanin pitää asettua samoihin rajoituksiin, eikä saisi toteuttaa enää omia mielenkiinnon kohteitaan ja intressejään ilman lupaa?

Jotenkin tuntuu että miesystäväsi ehkä pelkää jättämistä ja yrittää kietoa sinut sairautensa hoitajaksi. Jos se ei sinua kiinnosta niin on aika lähteä. Säälistä ei ainakaan pidä jäädä suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu että miesystäväsi ehkä pelkää jättämistä ja yrittää kietoa sinut sairautensa hoitajaksi. Jos se ei sinua kiinnosta niin on aika lähteä. Säälistä ei ainakaan pidä jäädä suhteeseen.

Säälistä en edes pysty. Nyt tämä jatkuva sairauteen vetoaminen alkaa tekemään jo tehtävänsä ja ärsyttämään. Jos empatiaa koittaa hakea niin tämä toimii kyllä päinvastoin.

Jotkut eivät näe itsessään koskaan mitään vikaa vaan vielä laittavat omat virheensä toisen sairauden piikkiin.

Pitkään sairastelu voi muuttaa luonnetta ikävään suuntaan, kokemuksesta sen tiedän. Ehkä miehesi ei ole tajunnut muuttunutta luonnettaan. Toisaalta sinä et terveenä ihmisenä pysty ymmärtämään, mitä miehesi on kokenut ja joutuu yhä käymään läpi sairauden kanssa.

Kokeilkaa terapiaa, jossa ulkopuolinen asiantuntija antaa teille molemmille vinkkejä, kuinka muuttaa asioita käytännössä. Loputtomiin äksyilyä ei tarvitse kuunnella, mutta jos tahtoa on, voi se luonne sairauden keskellä parempaan vielä muuttua.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut eivät näe itsessään koskaan mitään vikaa vaan vielä laittavat omat virheensä toisen sairauden piikkiin.

Mihin tämä kommentti liittyy?

Olen varannut pienen kaupunkiloman ystäväni kanssa ennen joulua. Tarkoitus on shoppailla ja rentoutua, viettää mukavaa yhteistä aikaa ystävän kanssa. Tämä(kin) oli miehelle iso kynnyskysymys, en olisi saanut lähteä. Aion kuitenkin lähteä, mutta ikävältä tuntuu, että kaiken mukavan tekemisen yhteyteen liittyy aina miehen kärttyily. Se jää sitten tunteena päälle ja mukavaksi tarkoitettu reissu saa jo ikävän vivahteen valmiiksi, kun mielensäpahoittaja on jälleen kerran pilannut käytöksellään jotain jo valmiiksi. Vaikka se nai tämän tarkoitus onkin.