Lue keskustelun säännöt.
Mieheni ei tunne mitään myötätuntoa ja empatiaa minua kohtaan, päinvastoin.
21.06.2018 |
Minulle on tapahtunut viimeisen 7 vuoden aikana todella paljon pahaa. Olen saanut keskenmenon (jonka yhteydessä menetin valtavasti verta) ja tämän lisäksi jouduin keskeyttämään yhden raskauden (lääketiet. syistä). Keskeytys oli äärettömän traumatisoiva ja masentava tapahtuma elämässäni. Kun lopulta onnistuimme saamaan elävän vauvan, hän syntyi pitkän synnytyksen jälkeen leikkauspöydälle. Menetin taas paljon verta.
Vauvavuosi oli hyvin raskas, vauva ei nukkunut ensimmäisen vuoden aikana käytännössä ollenkaan (15min pätkissä). Olin niin uupunut, että unohtelin vuorokauden ajat ja joskus jopa sen, mitä vuodenaikaa elettiin.. Toisen vauvan kohdalla raskaus ja synnytys olivat normaalit, mutta hänkin oli äärettömän huono nukkumaan. Taas valvottiin 1-1,5 vuotta.
Sitten sairastui isä - yllättävä ja aggressiivinen syöpä, nopea sairausjakso, jonka jälkeen hän menehtyi. Minä pienten lasten äitinä en juuri voinut käyttää aikaa isäni suremiseen. Tämän jälkeen selvisi, että olen tietämättäni sairastanut (ehkä jo sieltä keskenmenosta lähtien) eli vuosia. Kyseessä fyysinen sairaus, jota en tähän nyt nimeä, ettei minua tunnisteta.
Kaikkien näiden tapahtumien keskellä en ole kertaakaan saanut mieheltäni tukea, saanut olla väsynyt, heikko, itkeä surujani ja mentyksiäni. Hän pitää minun heikkouttani vastenmielisenä. Nytkin, istun töissä, vatsa kouristellen (haluan silti, kaikesta huolimatta olla työelämässä) ja kaipaisin jonkun halausta, ystävällisiä sanoja "voi sinua, olet urhea" tai jotain, edes jotain? En kaipaa sääliä, enkä erityiskohtelua, mutta toivoisin joskus, että mieheni ottaisi minut tiukkaan syleilyyn ja sanoisi, että kaikki on hyvin, että olen pärjännyt tosi hienosti kaikesta huolimatta.
Eikö mulla olekin ollut rankkaa? Eihän nuo ole mitään jokapäiväisiä vastoinkäymisiä, mistä kerroin? Varmaan muutkin olisi edes vähän "rikki" tällaisten kokemusten jälkeen?
Kommentit (37)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi sinua, olet urhea <3
Oletko käynyt puhumassa tuosta masennuksestasi?
Kiitos <3
En minä ole masentunut. Olen oikeastaan aika valoisa ja peruspositiivinen ihminen. Joskus vain kaipaisin tsemppausta ja ystävällisiä sanoja. Halauksen.
Mikä on tyyppillistä masentuneelle.
No eiköhän tuo ole tyypillistä ihan ihmisille. Voi elämä mitä vastauksia täällä ylipäätään on. Ihan kuin oma mieheni olisi täällä palstailemassa. Ja en ole ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika ikävältä kuulostaa. Tottakai puolisoiden pitäisi saada toisistaan lohtua ja tukea vaikeina aikoina. Sehän on kuin iskisi vyön alle, jos haukkuu surevaa rakastaan heikoksi.
Nuo ovat ihan normaaleja vastoinkäymisiä, joita ihmisten elämässä sattuu, valitettavasti. Sitten on näitä herranjumala- juttuja kun oma synnytetty ja jo tuntemaan opittu lapsi kuolee tai sairastut itse esimerkiksi gaimasyöpään kun lapset on 2 ja 5v. Tai kun juokset turvakodista toiseen lasten kanssa vuodesta toiseen väkivaltaisen puolison vuoksi tai löydät isäsi/puolisosi/lapsesi kiukusta.
Jokaiselle ne omat vastoinkäymiset on tietysti suuria, oli ne kokoluokkaa mitä tahansa. Terapia on oikea osoite, jos tuntuu ettei elämässä pääse eteenpäin tapahtumien vuoksi. Lisäksi keskenmeno on voinut olka kipeä kokemus myös puolisollesi, mutta hän ei voi näyttää surua samalla tavalla loukkaamatta sinua, joka kuitenkin fyysisesti joutui läpikäymään keskenmenon.
Itsellenikin on sattunut elämässä paljon. Olen joutunut hautaamaan äitini, veljeni ja mieheni ja tullut raiskatuksi nuorena. Olen soittanut ambulanssin itsetuhoiselle puolisolleni kolmesti ja viimeisen soiton jälkeen minusta tuli yksinhuoltaja. Sairastuin myös aggressiiviseen reunaan ja jouduin velkavankeuteen.
Silti koen olevani onnellinen ja jopa etuoikeutettu monesta asiasta elämässäni.
Vierailija kirjoitti:
Nuo ovat ihan normaaleja vastoinkäymisiä, joita ihmisten elämässä sattuu, valitettavasti. Sitten on näitä herranjumala- juttuja kun oma synnytetty ja jo tuntemaan opittu lapsi kuolee tai sairastut itse esimerkiksi gaimasyöpään kun lapset on 2 ja 5v. Tai kun juokset turvakodista toiseen lasten kanssa vuodesta toiseen väkivaltaisen puolison vuoksi tai löydät isäsi/puolisosi/lapsesi kiukusta.
Jokaiselle ne omat vastoinkäymiset on tietysti suuria, oli ne kokoluokkaa mitä tahansa. Terapia on oikea osoite, jos tuntuu ettei elämässä pääse eteenpäin tapahtumien vuoksi. Lisäksi keskenmeno on voinut olka kipeä kokemus myös puolisollesi, mutta hän ei voi näyttää surua samalla tavalla loukkaamatta sinua, joka kuitenkin fyysisesti joutui läpikäymään keskenmenon.
Itsellenikin on sattunut elämässä paljon. Olen joutunut hautaamaan äitini, veljeni ja mieheni ja tullut raiskatuksi nuorena. Olen soittanut ambulanssin itsetuhoiselle puolisolleni kolmesti ja viimeisen soiton jälkeen minusta tuli yksinhuoltaja. Sairastuin myös aggressiiviseen reunaan ja jouduin velkavankeuteen.
Silti koen olevani onnellinen ja jopa etuoikeutettu monesta asiasta elämässäni.
Kiukusta= kiikusta
Tavallaan ymmärrän aloittajaakin. Näen kuitenkin, että aloittaja myös on melko epäempaattinen, miestään kohtaan. Kuluneet vuodet ovat olleet enemmän tai vähemmän vaikeita hänellekin. Hän on joutunut vuodesta toiseen katsomaan aloittajan vastoinkäymisiä, kykenemättömänä auttamaan. Hänkin on menettänyt lapsen keskenmenon kautta, pelännyt vaimonsa puolesta. Joutunut kasvamaan isäksi. Ymmärrettävää on sekin, että jossain kohtaa tulee kuppi tuotakin lajia täyteen, ihmettelee, että tätäkö tämä aina on (mihin viittaa kommentti että aina sulla on tie pystyssä...). Aloituksesta voisi ajatella, että kirjoittaja on tosiaan se, jolla on aina jollain suunnalla hankaluutta, ja siitä sitten pitää avautua ja saada lohdutusta. Koska annat lohdutusta ja myötätuntoa toisille? Havaitsetko, jos kumppanillasi on vaikeaa tai paha mieli - vaikka hän ei tulisikaan vierellesi inisemään väsymystään?
Pariterapia? Vuorovaikutustahan tuo parisuhde on. Kaksi pientä lasta, olisiko syytä katsoa peiliin ihan kumpaisenkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan ymmärrän aloittajaakin. Näen kuitenkin, että aloittaja myös on melko epäempaattinen, miestään kohtaan. Kuluneet vuodet ovat olleet enemmän tai vähemmän vaikeita hänellekin. Hän on joutunut vuodesta toiseen katsomaan aloittajan vastoinkäymisiä, kykenemättömänä auttamaan. Hänkin on menettänyt lapsen keskenmenon kautta, pelännyt vaimonsa puolesta. Joutunut kasvamaan isäksi. Ymmärrettävää on sekin, että jossain kohtaa tulee kuppi tuotakin lajia täyteen, ihmettelee, että tätäkö tämä aina on (mihin viittaa kommentti että aina sulla on tie pystyssä...). Aloituksesta voisi ajatella, että kirjoittaja on tosiaan se, jolla on aina jollain suunnalla hankaluutta, ja siitä sitten pitää avautua ja saada lohdutusta. Koska annat lohdutusta ja myötätuntoa toisille? Havaitsetko, jos kumppanillasi on vaikeaa tai paha mieli - vaikka hän ei tulisikaan vierellesi inisemään väsymystään?
Pariterapia? Vuorovaikutustahan tuo parisuhde on. Kaksi pientä lasta, olisiko syytä katsoa peiliin ihan kumpaisenkin?
Inhottavan epäempaattinen kommentti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä hänkin on väsynyt vastoinkäymisiin, tai sitten empatiakyvytön. Hän ei tajua tuskaasi, varsinkin jos yrität aina olla positiivinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi hyvä erota ja etsiä kumppani, joka oikeasti halaa ja vakuuttaa. Sinkkunakin parempi. Muuten vietät turhaan loppuelämäsi miehen kanssa, joka ei syystä tai toisesta tunne empatiaa sinua kohtaan. -Uskon että sinulle tulee vielä kiva elämä ja onnea. On miehiä jotka ovat toisia kohtaan kylmäkiskoisia /paheksuvia, ja toisia he suosivat enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan ymmärrän aloittajaakin. Näen kuitenkin, että aloittaja myös on melko epäempaattinen, miestään kohtaan. Kuluneet vuodet ovat olleet enemmän tai vähemmän vaikeita hänellekin. Hän on joutunut vuodesta toiseen katsomaan aloittajan vastoinkäymisiä, kykenemättömänä auttamaan. Hänkin on menettänyt lapsen keskenmenon kautta, pelännyt vaimonsa puolesta. Joutunut kasvamaan isäksi. Ymmärrettävää on sekin, että jossain kohtaa tulee kuppi tuotakin lajia täyteen, ihmettelee, että tätäkö tämä aina on (mihin viittaa kommentti että aina sulla on tie pystyssä...). Aloituksesta voisi ajatella, että kirjoittaja on tosiaan se, jolla on aina jollain suunnalla hankaluutta, ja siitä sitten pitää avautua ja saada lohdutusta. Koska annat lohdutusta ja myötätuntoa toisille? Havaitsetko, jos kumppanillasi on vaikeaa tai paha mieli - vaikka hän ei tulisikaan vierellesi inisemään väsymystään?
Pariterapia? Vuorovaikutustahan tuo parisuhde on. Kaksi pientä lasta, olisiko syytä katsoa peiliin ihan kumpaisenkin?
tämä! Ihmisiä ne on miehetkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko kotoisin Pohjanmaalta? Siellä on tunnetusti luonnehäiriöisisiä suuri osa ihmisistä. Sitä on joku joskus ihan todennutkun joku fiksu. Luin kirjaa ja lause meni ohi.
Joku narsismista kertova kirja kirjastosta. Mustakantinen. Tämä asia todettiin siellä. Olen samaa mieltä. Täällä on paljon huonoa ilmapiiriä sekä julmaa kiusaamista. Pohjanmaalla. Se hyväksytään täällä. Ilmapiiri on sellainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä keskity nyt mieheesi vaan itseesi. paras neuvo minkä sain kun olin jo eronnut, sain sen omalta lääkäriltä, joka oli paras tukija siinä tilanteessa,
Miksi noin vaikeaan tilanteeseen vielä toinen lapsi?!
Mistä tiedät, että mies ei TUNNE myötätuntoa? Siksi, että hän ei näytä sitä sinulle sillä tavalla kuin kaipaisit? Oletko kertonut hänelle, mitä kaipaisit ja miten tärkeää se sinulle on - siis kertonut sopivana rauhallisena hetkenä, kun tilanne ei ole päällä?
Voisiko tuossa olla sellainen kierre, että sinä "kerjäät" kaipaamiasi lohduttavia eleitä ja tuot kokemiasi vaikeuksia esiin yhä enemmän tukea saadaksesi? Ja samaan aikaan miestä ärsyttää yhä enemmän, kun "jatkuvasti" vellit vanhoissa vastoinkäymisissä?
Mikä on tyyppillistä masentuneelle.