Mieheni ei tunne mitään myötätuntoa ja empatiaa minua kohtaan, päinvastoin.
Minulle on tapahtunut viimeisen 7 vuoden aikana todella paljon pahaa. Olen saanut keskenmenon (jonka yhteydessä menetin valtavasti verta) ja tämän lisäksi jouduin keskeyttämään yhden raskauden (lääketiet. syistä). Keskeytys oli äärettömän traumatisoiva ja masentava tapahtuma elämässäni. Kun lopulta onnistuimme saamaan elävän vauvan, hän syntyi pitkän synnytyksen jälkeen leikkauspöydälle. Menetin taas paljon verta.
Vauvavuosi oli hyvin raskas, vauva ei nukkunut ensimmäisen vuoden aikana käytännössä ollenkaan (15min pätkissä). Olin niin uupunut, että unohtelin vuorokauden ajat ja joskus jopa sen, mitä vuodenaikaa elettiin.. Toisen vauvan kohdalla raskaus ja synnytys olivat normaalit, mutta hänkin oli äärettömän huono nukkumaan. Taas valvottiin 1-1,5 vuotta.
Sitten sairastui isä - yllättävä ja aggressiivinen syöpä, nopea sairausjakso, jonka jälkeen hän menehtyi. Minä pienten lasten äitinä en juuri voinut käyttää aikaa isäni suremiseen. Tämän jälkeen selvisi, että olen tietämättäni sairastanut (ehkä jo sieltä keskenmenosta lähtien) eli vuosia. Kyseessä fyysinen sairaus, jota en tähän nyt nimeä, ettei minua tunnisteta.
Kaikkien näiden tapahtumien keskellä en ole kertaakaan saanut mieheltäni tukea, saanut olla väsynyt, heikko, itkeä surujani ja mentyksiäni. Hän pitää minun heikkouttani vastenmielisenä. Nytkin, istun töissä, vatsa kouristellen (haluan silti, kaikesta huolimatta olla työelämässä) ja kaipaisin jonkun halausta, ystävällisiä sanoja "voi sinua, olet urhea" tai jotain, edes jotain? En kaipaa sääliä, enkä erityiskohtelua, mutta toivoisin joskus, että mieheni ottaisi minut tiukkaan syleilyyn ja sanoisi, että kaikki on hyvin, että olen pärjännyt tosi hienosti kaikesta huolimatta.
Eikö mulla olekin ollut rankkaa? Eihän nuo ole mitään jokapäiväisiä vastoinkäymisiä, mistä kerroin? Varmaan muutkin olisi edes vähän "rikki" tällaisten kokemusten jälkeen?
Kommentit (37)
Ja mies on aiemmin, esim. seurusteluaikananne, ollut empaattinen?
Mies on siis muuttunut luonteeltaan?
Mitä tarkoitat kun sanot, ettet saa olla heikko tai surullinen? Miten mies reagoi jos olet?
Miehet on sikoja...sikasikasikasika! No niin liekki ja kruunu tälle aloitukselle. Tällä aiheella pääsette leidit taas mässäilemään.
Olen aika samaa mieltä ensimmäisen kanssa. Sä oot vahva ja sulla on 2 lasta, mutta tunnut näkevän itsesi elämän päähän potkimana raukkana. Sulla on lupa surra, mutta miehesi on jo siirtynyt eteenpäin eli älä odota häneltä mitään. Niille keskenmenoille ja sairastumisellesi ei voi mitään, voit vain päättää jäätkö vellomaan siihen pahaan oloon vai ajattelet, että tätä tapahtuu ja jatkat elämää.
Tapasi kerjätä sääliä on vastenmielistä.
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat kun sanot, ettet saa olla heikko tai surullinen? Miten mies reagoi jos olet?
Miehen kommentteja tällaisina hetkinä:
"Sulla on ollut nyt vuosia vaikeaa!!"
"Sulla on aina maailma pystyssä."
Hän reagoi suuttumalla, ärsyyntymällä, yleistämällä (AINA on vaikeaa) jne. Vaikka oikeasti olen selvinnyt näistä ihan minimaalisella suruajalla (esim. keskenmeno, isän kuolema) ja yrittänyt mahdollisimman vähän kuormittaa perhettäni omalla surulla ja apeudella.
Tottakai saat olla joskus heikko ja surullinen. Tuskin kukaan elää elämäänsä ilman vastoinkäymisiä, ja todellakin on normaalia surra isän kuolemaa tai lapsen menetystä.
Onko mies sanonut jotain ikävää, vai tulkitsetko käytöksestä että et saisi olla heikko?
Ehkä miehesi on sellainen, joka haluaa aina ratkaista ongelman ja toimia, eikä hän ole parhaimmillaan tilanteessa jossa toiminta ei auta, kuten vaikka keskenmenon aiheuttama suru? Turhautuu ja kokee itsensä riittämättömäksi. Eikä ymmärrä oma-aloitteisesti ottaa kainaloon, kun ei itselleen pahassa paikassa tule mieleenkään että kainalossa oleminen siihen voisi auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Mies on siis muuttunut luonteeltaan?
En tiedä onko hän muuttunut vai ollut aina yhtä empatiakyvytön. Seurusteluaikanamme ei tapahtunut mitään ikävää tai kauheaa, joten vaikea sanoa olisiko hän silloin ollut myötätuntoisempi. Tuskin?
Montakohan näitä "empatiakyvytön mies" ketjua vielä tarvitaan?
Voi sinua, olet urhea <3
Oletko käynyt puhumassa tuosta masennuksestasi?
Rikki olen minäkin, mutta en ole sitä lähtenyt ratkomaan miehen kautta vaan itseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat kun sanot, ettet saa olla heikko tai surullinen? Miten mies reagoi jos olet?
Miehen kommentteja tällaisina hetkinä:
"Sulla on ollut nyt vuosia vaikeaa!!"
"Sulla on aina maailma pystyssä."
Hän reagoi suuttumalla, ärsyyntymällä, yleistämällä (AINA on vaikeaa) jne. Vaikka oikeasti olen selvinnyt näistä ihan minimaalisella suruajalla (esim. keskenmeno, isän kuolema) ja yrittänyt mahdollisimman vähän kuormittaa perhettäni omalla surulla ja apeudella.
Mies on elänyt sitä samaa arkea jota sinäkin eikä hän taida olla oikea henkiö sinua tukemaan. Terapia?
Mistä tietää provoksi? No siitä kun ei vastaile tai kommentoi ketjun kulkua millään tavoin. Heitetään aloitus "korppikotkille" nokittavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Voi sinua, olet urhea <3
Oletko käynyt puhumassa tuosta masennuksestasi?
Kiitos <3
En minä ole masentunut. Olen oikeastaan aika valoisa ja peruspositiivinen ihminen. Joskus vain kaipaisin tsemppausta ja ystävällisiä sanoja. Halauksen.
Vierailija kirjoitti:
Mistä tietää provoksi? No siitä kun ei vastaile tai kommentoi ketjun kulkua millään tavoin. Heitetään aloitus "korppikotkille" nokittavaksi.
Ap on kyllä vastaillut.
Jos koet olevasi rikki ja lopussa, niin sitten olet. Ei siihen tarvitse hakea mitään oikeutusta vuosien takaisia verenmenetyksiä listaamalla.
Mutta miehelläsikään ei nyt taida olla voimaa tukea ja kannatella sinua, raskaat vuodet on varmasti olleet raskaita hänellekin. Yritä hakea apua pahaan oloosi jostain muualta kuin mieheltä. Jos pääsisit esim työterveyden kautta juttelemaan asioistasi.
No mä tunnistan itseäni tossa vaikka omassa elämässä ei ole tapahtunut noin hirveitä asioita. Vasta kun uskalsin lähteä huonosta suhteesta ja muutin pois tajusin että voin vihdoinkin hengittää! Elin yksin lasten kanssa 4v kunnes tapasin ihan erilaisen miehen ja nyt vasta ymmärrän miten huonosti silloin vointini oli! Tsemppiä, en kannusta eroamaan mutta ei se välttämättä ole huono asia, päivääkään en ole katunut että silloin lähdin!
Vierailija kirjoitti:
Mistä tietää provoksi? No siitä kun ei vastaile tai kommentoi ketjun kulkua millään tavoin. Heitetään aloitus "korppikotkille" nokittavaksi.
MITEN NIIN? Olenhan minä vastannut jo vaikka kuinka moneen kommenttiin. Vai pitääkö jokaiseen vastaukseen selventää, että AP:lta!?
Olen tosi väsynyt tässä foorumissa kytevään epäilyn ilmapiiriin. Itse koen, että tämä on hieno platformi pohtia elämää ja sen kaikkia nyansseja anonyymisti ja vapaasti. Sitten tulee joka ikiseen ketjuun se besserwisser, joka TIETÄÄ aloituksen olevan trolli / provo / yms. MIKSI? Mitä sä saat tuosta aloitusviestin vesittämisestä itsellesi?
Asiaa voi katsoa niin monelta kantilta. Voit ajatella, että olet onnekas saatuasi kaksi tervettä lasta, tai että olet kovia kokenut ressukka keskenmenojen ja vaikean synnytyksen vuoksi. Molemmat on totta.
Mutta tottakai puolison kuuluisi olla tukena vaikeissa tilanteissa, silloin kun ne tapahtuu.