Miten löytää elämään ilo, leikkisyys, innostus? Tajusin, etten nauti oikein mistään, en osaa edes haaveilla enää.

Elämäni on suorittamista ja valmistautumista jotakin varten (mitä?) edelleen, vaikka olenkin jo parin vuoden ajan hiljentänyt tahtia, raivannut kalenteria tyhjemmäksi turhasta, raivannut kodista ylimääräiset roinat, luopunut ylimääräisistä turhista tekemisistä mm. meikkaamisesta.

En tiedä mikä on vialla.

Olenko masentunut, vai enkö vain osaa riittävästi "olla läsnä" tai "nauttia pienistä hetkistä". Yritän kyllä. Tänä aamunakin (vapaapäivä) kävin rauhallisella lenkillä, yritin oikein kävellä hitaasti ja katsella ja huomata luontoa, linnun laulut, kukat, järven kimalluksen aamuauringossa. Kyllä, ihanaahan se on. Mutta silti olen alakuloinen enkä näe elämässäni mitään järkeä tai mitään, mistä innostuisin.

Mulla on työ, ihanat lapset (melko isoja jo, harvoin näkyy kotona), miesystävä jota tapaan noin kerran viikossa ja meillä menee hyvin.

Mulla on kaikki mistä olen haaveillut, vaikkakin täytyy sanoa että tämä minun "kaikki" on useimpien mielestä varmaan vähän; pieni kt-asunto, halpa vanha auto, työ (johon tosin olen alkanut väsyä, hoitoala, epäsäännöllinen vuorotyö). Mutta ne riittävät minulle, miksi väsyttäisin itseäni lisää haluamalla enemmän?
Käyn lenkillä ja salilla pari kertaa viikossa. Muutama kaveri on.

Silti, en osaa enää haaveilla mistään. Tiedän jo etukäteen, ettei mikään juuri jaksa ilahduttaa. Matkustelu oli aiemmin haaveena, mutta muutaman matkan jälkeen tajusin ettei sekään sykähdytä. Eri paikka, eri maisemat, no siinähän se. Ja loma loppuu aina.
Sisustuskin kiinnosti joskus, muttei enää. Tuntuu niin turhalta, ostaa jotain luonnonvaroja ja rahojaan tuhlaten, joka nyt näyttää kivalta, mutta hetken päästä ei enää miltään. Ja mikä vaiva sitten päästä eroon turhasta tavarasta. En siis enää osta juuri mitään, mitä en ehdottomasti tarvitse.
Käsitöitäkin tein joskus, mutten näe niissäkään enää järkeä. Mihin ne valmiit työt laitan? Keräämään pölyä ja täyttämään nurkkia?

Ihmisetkin ovat alkaneet ärsyttää. Vaativat, valittavat, ovat hekin kai kyllästyneitä ja väsyneitä elämiinsä.
Kaatavat ongelmia toisten kuunneltavaksi, ongelmia, jotka on kuultu ja nähty jo sataan kertaan, muiden taholta. Ja jotka oikeasti eivät kiinnosta. Kuten eivät minunkaan asiani muita.

Välillä väsyttää ajatus, että olen kuin vankilassa, työni ja pomoni orja. On oltava käytettävissä ja rytmitettävä koko muu elämä ja oleminen sen mukaan, että ehtii ja jaksaa olla työpaikalla tekemässä velvollisuutensa. Vapaapäivinä ei ehdi tehdä juuri mitään, tänäänkin siis yksi vapaapäivä, mitä minä teen, lähden valloittamaan maailman tässä yhdessä päivässä? Ajoissa kuitenkin oltava taas nukkumassakin, että huomenna jaksaa taas nousta aikaisin töihin.
Mutta ei ilman työtäkään voi olla. On saatava katto pään päällä maksettua, ja ruokaa.

Mitään masennuslääkkeitä en halua syödä, olen kuitenkin toimintakykyinen, ja mitä järkeä on turruttaa tunteet kemiallisesti? Ei niitä nytkään oikein ole.

Pitäisikö vaan jotenkin oppia pois siitä ajatuksesta, että kaikkien elämä tulisi olla "ihanaa, onnellista ja innostavaa". Onko se muka mahdollista näin keski-ikäisenä?

On kuin jostain Raamatusta Jobin kirjasta. En muista tarkasti miten se meni, mutta jotenkin että "turhuuksien turhuus, kaikki on jo nähty, ei mitään uutta auringon alla" kaikki katoaa kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Minä, terveyteni, rahani, omaisuuteni.