Miten ero puheeksi?

Mieti käytännön asiat valmiiksi:

1) Tee päätös. Tee kohdat 2) ja 3) niin päätöksesi vahvistuu samalla.

2) Hanki lakimies. Selvitä asemasi erossa ja pistä valmistelut käyntiin.

3) Tulosta avioeropaperit. Ota asia puheeksi kahden kesken. Nauhoita keskustelu.

4) Älä suutu tai riitele missään vaiheessa tai mistään asiasta, etenkään lapsen kuullen.

5) Älä luota mihinkään mitä toinen osapuoli lupaa. Kaikki kirjallisena tai nauhalle.

Ja kyllä - ero oli ainoa oikea päätös.

Eiköhän ap ole yrittänyt tässä samalla tehdä asioita suhteen eteen. Nämä besserwisserit on jotain tynnyrissä kasvaneita 25-vuotiaita, jotka ei ymmärrä että elämä on vaikeaa, ja isot päätökset - yllätys yllätys - vaikeita tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Mikä teitä ihmiset vaivaa? Se on vähintään 50% omaa syytäsi että olette kasvaneet erilleen, se ei kerro etteikö suhteenne voisi olla toisenlainen.

Miksi kulutit 3 vuotta mielessäs eroa tehden, etkä käyttänyt aikaa sen miettimiseen mitä sinä voit tehdä jotta suhteenne olisi parempi.

Ei jotain vain tapahdu vääjäämättä, itse ihmiset aiheuttaa sen , kun antaa asioiden vain olla. Ei mikään parisuhde pidemmän päälle toimi niin, miksi et ole varannu pariterapia aikaa?

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka olette eronneet! Miten otitte eron puheeksi? Oliko uusi asunto ja käytännön asiat jo valmiiksi katsottuna? Oliko ero jälkikäteen ajateltunakin oikea päätös?

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 15 vuotta. Meillä on yksi kouluikäinen lapsi. Olemme kasvaneet täysin erillemme, minusta tuntuu ettei meillä ole lasta ja asuntolainaa lukuun ottamatta mitään yhteistä, ei harrastuksia, ei läheisyyttä, ei keskusteluyhteyttä, ei ystäviä, ei arvoja, ei tulevaisuudensuunnitelmia... Olen tehnyt eroa mielessäni varmaan kolmisen vuotta, mutta en vain saa sanottua asiaa ääneen miehelle, en löydä oikeaa hetkeä. Mitä teen? Tilanne on tosi kuluttava.

Kerro varanneesi matkan Gambiaan.

Vierailija kirjoitti:

Järjestä lapsen johonkin hoitoon, istutte alas ja sanot haluaisin, että me eroamme. Äitisi tai kukaa muu ei sitä sinun puoleta tee.

Lapsen voi jättää aina miehelle erossa, joten tuo hoitopaikkakaan ei ole ehdoton.

Mä en ole 25-vuotias vaan 51-vuotias.

Ja kadun syvästi, etten eronnut ripeämmin.

Elämä muuttui vain sotkuisemmaksi.

Nyt on niin vanha, että luultavasti vietän elämäni yksin.

Huono suhde syö voimat ja katkeroittaa, vie omanarvon tunnon. Siinä on pelkkiä huonoja vaikutuksia.

Mitä enemmän pitkittää, sitä enemmän ero pelottaa. Olisinpa vielä 38-vuotias, jolloin ensimmäisen kerran harkitsin vakavasti eroa.

Mutta luulin tyhmänä, että toisen käytös muuttuu. Niin se muuttuikin: huonompaan suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä mitään puheita tarvita. Keskiviikkona katsoin yhtä asuntoa, torstaina kävin katsomassa ja perjantaina muutin. Mies taisi parin viikon päästä huomata asian :D

Naurat toisen vakavalle asialle.

Ja jos oikeasti olisi noin käynyt niin surkea kumppani olit kun ei poissaoloasi huomannut

Ei ole helppo mennä puhumaan erohaluista, jos se tulee toiselle yllätyksenä. Kuitenkin yhteinen elämä on rakennettu yhdessä.

Luin vasta pari ekaa sivua, mutta kerron nyt vielä oman kokemukseni.

Ero oli varmasti tähän astisen elämäni vaikein päätös. Kolme yhteistä lasta, lähes 20 vuotta yhteistä historiaa, hurjine haasteineen, mutta myös huikeana seikkailuna. Kuusi vuotta pohdin ja tein parhaani suhteen eteen, kun itse aloin sairastumaan uupumusmasennussynkkyyteen (mies jo vuosia vuosia masennuksen kourissa) sain vihdoin jostain vielä hieman voimia tehdäkseni päätöksen.

Oikeaa hetkeä ei ole. Tiesin särkeväni mieheni sydämen. Koin itseni hirviöksi ja olisin mieluiten kadonnut vain jonnekin. Mieheni oli työmatkalla, kun ihan sen lopussa ilmoitin puhelimitse haluavani keskustella vakavasti hänen tullessaan kotiin. Hän arveli jo tietävänsä mistä. Lasten ollessa muualla (olin järjestänyt) oli pakko tarttua härkää sarvista. Se oli pitkä ja kiduttava, kyyneleinen ja räkäinen keskustelu. Kerroin myös olemaan valmis keskustelemaan asiasta niin paljon, kuin mieheni kokisi tarpeelliseksi. Koin hirveää syyllisyyttä, mutta minulle oli asia jo aivan selvä. Olin kirjoittanut paperille monta kertaa erilaisia pohdintoja, jotta pystyisin selkeästi ilmaisemaan pointtin, enkä räpeltäisi takaisin ahdistuksessani. Nyt minun piti antaa miehelleni mahdollisuus työstää eroa omaan tahtiinsa.

Keskustelimme todella paljon, ja itkettiin... Aika nopeasti minä kuitenkin sain hirveästi voimaa siitä, että vihdoinkin koin näkeväni valoa tunnelin päässä. Mies taas vaipui hirvittävään synkkyyteen. Se oli todella ahdistavaa ja pelottavaa. Pahin vaihe hänellä kesti reilu puoli vuotta.

Nyt erosta on lähes kaksi vuotta ja voimme molemmat paljon paremmin. Olemme hyvissä väleissä.

Olen myös päässyt katkeruuden tunteista yli; en todellakaan kuvitellut päätyväni kolmen lapsen yksinhuoltajaksi, ja yhteisen tulevaisuuden, vanhuuden menettäminen tuntuu surulta aina välillä vieläkin.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole 25-vuotias vaan 51-vuotias.

Ja kadun syvästi, etten eronnut ripeämmin.

Elämä muuttui vain sotkuisemmaksi.

Nyt on niin vanha, että luultavasti vietän elämäni yksin.

Huono suhde syö voimat ja katkeroittaa, vie omanarvon tunnon. Siinä on pelkkiä huonoja vaikutuksia.

Mitä enemmän pitkittää, sitä enemmän ero pelottaa. Olisinpa vielä 38-vuotias, jolloin ensimmäisen kerran harkitsin vakavasti eroa.

Mutta luulin tyhmänä, että toisen käytös muuttuu. Niin se muuttuikin: huonompaan suuntaan.

No jatka sitten jossittelua, 13 vuoden päästä voit taas miettiä, että kunpa olisin vielä 51 v. Oikeasti nyt.

Jos et halua puhua, toimi. Ota yhteyttä sinne pankkiin, ala järjestää käytännön asioita. Lakkaa pohtimasta jotakin sanavalintoja, ei ole väliä miten kerrot, ei ole olemassa sanoja jotka tekevät tilannetta yhtään paremmaksi. Jos se toinen sikailee, niin täysin ok lähettää vaikka se sähköposti.

Jestas mikä vätys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole 25-vuotias vaan 51-vuotias.

Ja kadun syvästi, etten eronnut ripeämmin.

Elämä muuttui vain sotkuisemmaksi.

Nyt on niin vanha, että luultavasti vietän elämäni yksin.

Huono suhde syö voimat ja katkeroittaa, vie omanarvon tunnon. Siinä on pelkkiä huonoja vaikutuksia.

Mitä enemmän pitkittää, sitä enemmän ero pelottaa. Olisinpa vielä 38-vuotias, jolloin ensimmäisen kerran harkitsin vakavasti eroa.

Mutta luulin tyhmänä, että toisen käytös muuttuu. Niin se muuttuikin: huonompaan suuntaan.

No jatka sitten jossittelua, 13 vuoden päästä voit taas miettiä, että kunpa olisin vielä 51 v. Oikeasti nyt.

Jos et halua puhua, toimi. Ota yhteyttä sinne pankkiin, ala järjestää käytännön asioita. Lakkaa pohtimasta jotakin sanavalintoja, ei ole väliä miten kerrot, ei ole olemassa sanoja jotka tekevät tilannetta yhtään paremmaksi. Jos se toinen sikailee, niin täysin ok lähettää vaikka se sähköposti.

Jestas mikä vätys.

Jestas mikä lukutaidottomuus!

Kauhean purkauksen sait aikaan sen sijaan että olisit lukenut tekstini huolella.

"Kadun etten eronnut RIPEÄMMIN."

Tarkoittaa sitä, että olen eronnut.

Vierailija kirjoitti:

Kun kuviossa on mukana yksi pieni koululainen ja mm. yhteinen isohko asuntolaina ja muuta omaisuutta, niin tällaiset "pakkasin laukkuni ja häivyin" tai "mitä sitä turhaa keskustelemaan" -tyyppiset ratkaisut eivät ole nyt vaihtoehto.

Se puheeksiottaminen tuntuu niin vaikealta. Edelleen kaipaan kokemuksia ja vinkkejä.

Sellainen rauhallinen hetki ja sanot: "Meidän pitäisi puhua..." Istutte alas, tässä vaiheessa miehesi pitäisi jo ymmärtää, mistä on kyse. Jos tuntuu vaikealta alkaa itse "tykittämään", niin voit kysyä vaikka: "Kerro ihan rehellisesti ja suoraan, miten sinä näet suhteemme ja mitä minä sinulle merkitsen?" Jos mies tuossa vielä kakoo, niin vastaa kysymyksiin omalta kohdaltasi itse.

Ja et mielestäsi ole vätys, kun selvässä asiassa meni 13 v? Mitaliko pitäisi antaa?

Voisi ajatella sitä niinkin, että olet tuhlannut siltä jätetyltäkin 13 v, hänenkin elämä olisi luultavasti järjestynyt paremmin, kun et olisi vätystellyt 13 vuotta. 

Kyllä sillä on niin merkitystä oletko jättäjä vai jätetty.

Olen ollut kumpaakin.

Kun minut jätettiin, luulen että on ihan sama miten mies sen olisi sanonut, sattui niin paljon.

Kakase ulos ja rupea tekemään lähtöä. Pahonta on sanoa ja sitten pitkittää.

Vierailija kirjoitti:

Ja et mielestäsi ole vätys, kun selvässä asiassa meni 13 v? Mitaliko pitäisi antaa?

Voisi ajatella sitä niinkin, että olet tuhlannut siltä jätetyltäkin 13 v, hänenkin elämä olisi luultavasti järjestynyt paremmin, kun et olisi vätystellyt 13 vuotta. 

Vedä jo henkeä!

Et tiedä olosuhteita, et tunne minua etkä ex-miestäni.

Pidä huoli omista ongelmistasi äläkä tee itsestäsi naurettavaa.

Luuletko kaiken kukkuraksi, että olen eronnut tänään? 🙄

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole 25-vuotias vaan 51-vuotias.

Ja kadun syvästi, etten eronnut ripeämmin.

Elämä muuttui vain sotkuisemmaksi.

Nyt on niin vanha, että luultavasti vietän elämäni yksin.

Huono suhde syö voimat ja katkeroittaa, vie omanarvon tunnon. Siinä on pelkkiä huonoja vaikutuksia.

Mitä enemmän pitkittää, sitä enemmän ero pelottaa. Olisinpa vielä 38-vuotias, jolloin ensimmäisen kerran harkitsin vakavasti eroa.

Mutta luulin tyhmänä, että toisen käytös muuttuu. Niin se muuttuikin: huonompaan suuntaan.

Kuten aiemmin mainitsin vanhoja kurppia ei kukaan halua:)

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole 25-vuotias vaan 51-vuotias.

Ja kadun syvästi, etten eronnut ripeämmin.

Elämä muuttui vain sotkuisemmaksi.

Nyt on niin vanha, että luultavasti vietän elämäni yksin.

Huono suhde syö voimat ja katkeroittaa, vie omanarvon tunnon. Siinä on pelkkiä huonoja vaikutuksia.

Mitä enemmän pitkittää, sitä enemmän ero pelottaa. Olisinpa vielä 38-vuotias, jolloin ensimmäisen kerran harkitsin vakavasti eroa.

Mutta luulin tyhmänä, että toisen käytös muuttuu. Niin se muuttuikin: huonompaan suuntaan.

Kannattaa muistaa, että 40-50 v naiset ei välttämättä ole ollenkaan niin läheisriippuvaisia kun ulis-ijat, vaan voivat elää ihan onnellisena yksinkin. Ja elävätkin, jos parisuhde tarkoittaa jotakin mulkeroa, jota pitää passata, mutta joka ei kiinnosta.

Sinänsä ei yhtään kunnioitusta ap:n kaltaisia kohtaan, tehdään eroa vuosikaudet, eikä vaan pystytä päättämään. Koska jos päättäisi, saisi asian sanotuksikin, ihan tavallisia sanoja käyttäen.

Lähtee jos lähtee, tai laittaa suhteen kuntoon. Mutta ei, ne jää vätystämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole 25-vuotias vaan 51-vuotias.

Ja kadun syvästi, etten eronnut ripeämmin.

Elämä muuttui vain sotkuisemmaksi.

Nyt on niin vanha, että luultavasti vietän elämäni yksin.

Huono suhde syö voimat ja katkeroittaa, vie omanarvon tunnon. Siinä on pelkkiä huonoja vaikutuksia.

Mitä enemmän pitkittää, sitä enemmän ero pelottaa. Olisinpa vielä 38-vuotias, jolloin ensimmäisen kerran harkitsin vakavasti eroa.

Mutta luulin tyhmänä, että toisen käytös muuttuu. Niin se muuttuikin: huonompaan suuntaan.

Kuten aiemmin mainitsin vanhoja kurppia ei kukaan halua:)

Ongelma on se, että vanhempana on tottunut omiin kuvioihinsa, kriittinen ja ei niin innostunut hyppäämään seikkailuihin.

viiskymppisiä kurppia kuten asian ilmaiset on kyllä paljon yhä hengissä ja myös sinkkuina molempia sukupuolia, joten valikoimasta ei ole pulaa.

Pulma on siinä, haluaako enää ryhtyä pariutumisen vaivalloisuuteen.

up

Erosin juuri. Olin puoli vuotta niin ahdistunut, koska halusin erota, mutta en löytänyt "oikeaa" hetkeä. Lopulta tajusin, että sitä oikeaa hetkeä ei ole. Aina on jotain, millä erosta puhumista saa siirrettyä (yhteinen lomamatka, jonkun häät, syntymäpäivä, lasten tapahtumat...), mutta todellisuudessa ero tulee aina olemaan hankala, riippumatta tilanteesta.  Sillä, onko kahden viikon päästä serkun häät on loppupeleissä varsin vähän merkitystä. Keräsin puoli vuotta rohkeutta ja sitten vain pamautin, että istutko alas, meidän täytyy puhua. 

Exäni sydämen rikkominen oli yksi vaikeimmista asioista, joita olen elämässäni joutunut tekemään, mutta heti sen tehtyäni tiesin toimineeni oikein.

Kyllä vanhempien ero on 7-vuotiaalle kova paikka. Minun lapseni oli tuon ikäinen kun mies ilmoitti täysin yllättäen että liitto on ohi. En vieläkään tiedä miksi. Lapsi ei viihdy isän luona jonne ilmaantui vuoden sisällä uusi nainen lapsineen. Kokee ulkopuolisuutta ja on itkuinen. Puhuu aina onko pakko mennä. Minä ja mies ollaan hyvissä väleissä ja hyviä kavereita niinkuin ennen eroa nyt vaan ei enää parisuhteessa. Mutta lapsi ei sopeudu. Hänen vanha huoneensa on otettu muuhun käyttöön ja eräät harrastukset lopetettu koska isän rahat menevät siellä muuhun.