Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Henkilökohtaisuuksiin mennään siinä vaiheessa, kun asialliset argumentit loppuvat. Tuo kertoo enemmän sinusta kuin minusta.

Itse taisit aloittaa laittamalla ilkeyksiä minun suuhuni. Hyvä että kerroit mistä se johtui.

Sinä mustamaalaat surevia. Se ei ole mielipide, se on fakta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Samaa mieltä, nekin jotka eivät osaa tukea, yleensä ajattelevat myötätunnolla, konkreettisesti vaan eivät osaa tukea.

Se että ajautuu lähipiirin kanssa sellaiseen tilanteeseen että alkaa näitä oikein julkisesti mollata, kertoo ihan toisenlaisesta tilanteesta kun surusta. Siinä rajaton ihminen tekee sitä samaa mitä elämässä muutenkin, vaatii kohtuuttomia.

Silloin se suru on pelkkä väline vaatia muilta lisää. En tiedä kykeneekö sellainen ihminen tuntemaan edes oikeaa surua, hän ei pysty keskittymään muihin kuin itseensä ylipäätään. Varmaa on että hän käyttää surua hyväkseen ja kaikkia muitakin, jotka ovat kyllin varomattomat suostuakseen tämmöisen tyypin kupattavaksi.

Ymmärrätkö että syyllistyt kunnianloukkaukseen?

Tiesitkö että kunnianloukksuksista tehdään erittäin paljon ilmoituksia ja erittäin harvoin niiden kohdalla syytekynnys ylittyy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Henkilökohtaisuuksiin mennään siinä vaiheessa, kun asialliset argumentit loppuvat. Tuo kertoo enemmän sinusta kuin minusta.

Itse taisit aloittaa laittamalla ilkeyksiä minun suuhuni. Hyvä että kerroit mistä se johtui.

Sinä mustamaalaat surevia. Se ei ole mielipide, se on fakta.

En. Tunnen myötätuntoa suurinta osaa surevia kohtaan. Sinä taas luot heistä virheellistä ja epämiellyttävää kuvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Samaa mieltä, nekin jotka eivät osaa tukea, yleensä ajattelevat myötätunnolla, konkreettisesti vaan eivät osaa tukea.

Se että ajautuu lähipiirin kanssa sellaiseen tilanteeseen että alkaa näitä oikein julkisesti mollata, kertoo ihan toisenlaisesta tilanteesta kun surusta. Siinä rajaton ihminen tekee sitä samaa mitä elämässä muutenkin, vaatii kohtuuttomia.

Silloin se suru on pelkkä väline vaatia muilta lisää. En tiedä kykeneekö sellainen ihminen tuntemaan edes oikeaa surua, hän ei pysty keskittymään muihin kuin itseensä ylipäätään. Varmaa on että hän käyttää surua hyväkseen ja kaikkia muitakin, jotka ovat kyllin varomattomat suostuakseen tämmöisen tyypin kupattavaksi.

Ymmärrätkö että syyllistyt kunnianloukkaukseen?

Tiesitkö että kunnianloukksuksista tehdään erittäin paljon ilmoituksia ja erittäin harvoin niiden kohdalla syytekynnys ylittyy?

Tämäkö on mielestäsi pätevä oikeutus toiminnallesi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Henkilökohtaisuuksiin mennään siinä vaiheessa, kun asialliset argumentit loppuvat. Tuo kertoo enemmän sinusta kuin minusta.

Itse taisit aloittaa laittamalla ilkeyksiä minun suuhuni. Hyvä että kerroit mistä se johtui.

Sinä mustamaalaat surevia. Se ei ole mielipide, se on fakta.

En. Tunnen myötätuntoa suurinta osaa surevia kohtaan. Sinä taas luot heistä virheellistä ja epämiellyttävää kuvaa.

Virheellistä ja epämiellyttävää? Tapoja surra on yhtä monta kuin sureviakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Samaa mieltä, nekin jotka eivät osaa tukea, yleensä ajattelevat myötätunnolla, konkreettisesti vaan eivät osaa tukea.

Se että ajautuu lähipiirin kanssa sellaiseen tilanteeseen että alkaa näitä oikein julkisesti mollata, kertoo ihan toisenlaisesta tilanteesta kun surusta. Siinä rajaton ihminen tekee sitä samaa mitä elämässä muutenkin, vaatii kohtuuttomia.

Silloin se suru on pelkkä väline vaatia muilta lisää. En tiedä kykeneekö sellainen ihminen tuntemaan edes oikeaa surua, hän ei pysty keskittymään muihin kuin itseensä ylipäätään. Varmaa on että hän käyttää surua hyväkseen ja kaikkia muitakin, jotka ovat kyllin varomattomat suostuakseen tämmöisen tyypin kupattavaksi.

Ymmärrätkö että syyllistyt kunnianloukkaukseen?

Tiesitkö että kunnianloukksuksista tehdään erittäin paljon ilmoituksia ja erittäin harvoin niiden kohdalla syytekynnys ylittyy?

Tämäkö on mielestäsi pätevä oikeutus toiminnallesi?

Minä heitin tuon jutun ihan vain sivusta, koska satun tietämään että aika harva kunkianloukkaukseksi väitetty tapaus täyttää sen tunnusmerkit. Ja tämä on fakta.

Tärkein kysymys pitkään aikaan. Ei tiedä. Pohdin: nuorempana jaksaa. Perhe ja työ vievät huomion kuitenkin. Energia sinne.

Työelämässä: tehnyt vaativia hommia. Asunut ulkomailla. Silloin yllättävät ihmiset ovat olleet yhteyksissä. Sulle mulle siis. 'Nopeasti edennyt verkostojohtaja haluaa vastahyötyä.'

hoida verkostoasi aktiivisesti! Ehkä saat hallituspaikan.

Tai Voiko tulla yöksi.

Sukulaisia? Jos on kiinnistuvatko puolison työkavereiden riidoista, asuinneliöistä tai pihan edustuksellisuudesta.

Yksi soitti ja kyseli ekaksi kesämökistä pitkään aikaan soitettuaan. Vaihdoin numeron.

Enää perheellä.

Entäs kun eläkkeelle? No, ilmeisesti aitoja ihmissuhteita ei olekaan. Parempi että keinotekoisia ei kannata ylläpitää. Uskonnollisissa piireissä ystävällinen rouva oli haukkunut äitini vaatetuksen selän käännettyään! Samaa pskaa.

Taajamissa on virikkeitä, voi mennä kursseille museoihin ym koska vain. Huonoa ei pidä valita. Jos olet i tyypin ihminen pärjäät. Ja aina on kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Henkilökohtaisuuksiin mennään siinä vaiheessa, kun asialliset argumentit loppuvat. Tuo kertoo enemmän sinusta kuin minusta.

Itse taisit aloittaa laittamalla ilkeyksiä minun suuhuni. Hyvä että kerroit mistä se johtui.

Sinä mustamaalaat surevia. Se ei ole mielipide, se on fakta.

En. Tunnen myötätuntoa suurinta osaa surevia kohtaan. Sinä taas luot heistä virheellistä ja epämiellyttävää kuvaa.

Virheellistä ja epämiellyttävää? Tapoja surra on yhtä monta kuin sureviakin.

Kyllä, mutta harva suree vaatimalla läheisiltä kohtuuttomia. On väärin luoda surevista kuvaa ihmisinä, joille mikään ei riitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Henkilökohtaisuuksiin mennään siinä vaiheessa, kun asialliset argumentit loppuvat. Tuo kertoo enemmän sinusta kuin minusta.

Itse taisit aloittaa laittamalla ilkeyksiä minun suuhuni. Hyvä että kerroit mistä se johtui.

Sinä mustamaalaat surevia. Se ei ole mielipide, se on fakta.

En. Tunnen myötätuntoa suurinta osaa surevia kohtaan. Sinä taas luot heistä virheellistä ja epämiellyttävää kuvaa.

Virheellistä ja epämiellyttävää? Tapoja surra on yhtä monta kuin sureviakin.

Kyllä, mutta harva suree vaatimalla läheisiltä kohtuuttomia. On väärin luoda surevista kuvaa ihmisinä, joille mikään ei riitä.

Nimenomaan! Lopeta heti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Henkilökohtaisuuksiin mennään siinä vaiheessa, kun asialliset argumentit loppuvat. Tuo kertoo enemmän sinusta kuin minusta.

Itse taisit aloittaa laittamalla ilkeyksiä minun suuhuni. Hyvä että kerroit mistä se johtui.

Sinä mustamaalaat surevia. Se ei ole mielipide, se on fakta.

En. Tunnen myötätuntoa suurinta osaa surevia kohtaan. Sinä taas luot heistä virheellistä ja epämiellyttävää kuvaa.

Virheellistä ja epämiellyttävää? Tapoja surra on yhtä monta kuin sureviakin.

Kyllä, mutta harva suree vaatimalla läheisiltä kohtuuttomia. On väärin luoda surevista kuvaa ihmisinä, joille mikään ei riitä.

Nimenomaan! Lopeta heti!

Vaikea lopettaa sellaista mitä ei ole koskaan tehnyt. Suosittelen siis sinua katsomaan peiliin ja lopettamaan surevien mustamaalaalaamisen, sanojen laittaminen toisten suuhun ja toisten keskustelijoiden näennäisen asiallisen syyllistämisen tällä palstalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Henkilökohtaisuuksiin mennään siinä vaiheessa, kun asialliset argumentit loppuvat. Tuo kertoo enemmän sinusta kuin minusta.

Itse taisit aloittaa laittamalla ilkeyksiä minun suuhuni. Hyvä että kerroit mistä se johtui.

Sinä mustamaalaat surevia. Se ei ole mielipide, se on fakta.

En. Tunnen myötätuntoa suurinta osaa surevia kohtaan. Sinä taas luot heistä virheellistä ja epämiellyttävää kuvaa.

Virheellistä ja epämiellyttävää? Tapoja surra on yhtä monta kuin sureviakin.

Kyllä, mutta harva suree vaatimalla läheisiltä kohtuuttomia. On väärin luoda surevista kuvaa ihmisinä, joille mikään ei riitä.

Nimenomaan! Lopeta heti!

Vaikea lopettaa sellaista mitä ei ole koskaan tehnyt. Suosittelen siis sinua katsomaan peiliin ja lopettamaan surevien mustamaalaalaamisen, sanojen laittaminen toisten suuhun ja toisten keskustelijoiden näennäisen asiallisen syyllistämisen tällä palstalla.

Suosittelen sinua hakemaan ongelmiisi apua, jos jonkun toisen surut sinua pahasti ahdistavat. Omien tunteiden erottaminen toisten tunteista helpottaa elämää kovasti.

Kaikkea ei tarvitse surun varjolla sietää. Kuten rajattomuutta ja hyväksikäyttöä. Useimmat surussakin tajuavat, että muiden elämä jatkuu ja että ylipäätään muilla on oma elämä omine suruineen. Ja että on loppupelissä hyvin rajallista mitä muut edes voivat tehdä.

Sitten on näitä surunsa tuotteistaneita, toki niin voi tehdä, mutta ei pidä edellyttää muun maailman menevän mukaan tuollaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkea ei tarvitse surun varjolla sietää. Kuten rajattomuutta ja hyväksikäyttöä. Useimmat surussakin tajuavat, että muiden elämä jatkuu ja että ylipäätään muilla on oma elämä omine suruineen. Ja että on loppupelissä hyvin rajallista mitä muut edes voivat tehdä.

Sitten on näitä surunsa tuotteistaneita, toki niin voi tehdä, mutta ei pidä edellyttää muun maailman menevän mukaan tuollaiseen.

Olet vain salaa kateellinen siitä, että joku uskaltaa rohkeasti käsitellä julkisesti vaikeaa aihetta omasta näkökulmastaan laittaen itsensä likoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkea ei tarvitse surun varjolla sietää. Kuten rajattomuutta ja hyväksikäyttöä. Useimmat surussakin tajuavat, että muiden elämä jatkuu ja että ylipäätään muilla on oma elämä omine suruineen. Ja että on loppupelissä hyvin rajallista mitä muut edes voivat tehdä.

Sitten on näitä surunsa tuotteistaneita, toki niin voi tehdä, mutta ei pidä edellyttää muun maailman menevän mukaan tuollaiseen.

Olet vain salaa kateellinen siitä, että joku uskaltaa rohkeasti käsitellä julkisesti vaikeaa aihetta omasta näkökulmastaan laittaen itsensä likoon.

Niin varmaan, kenenpä unelma ei olisi tehdä oman lapsen itsemurhasta itselle uutta kirjailijan ammattia?

Ja haukkua siinä ohessa pataluhaksi kaikki ne läheiset, jotka pitkään jaksoivat tukea. Mutta kun mikään ei riitä.

Tosiaan oikea unelmahomma on puffata kirjaa jossakin vauva-palstan keskustelussa siinä luulossa, että ihmiset ei huomaa, että "kirjailija" itse taas asialla.

Itsensä totaalinen julkinen nolaaminen on toki rohkeaa, mutta vielä enemmän se on pelkästään tyhmää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkea ei tarvitse surun varjolla sietää. Kuten rajattomuutta ja hyväksikäyttöä. Useimmat surussakin tajuavat, että muiden elämä jatkuu ja että ylipäätään muilla on oma elämä omine suruineen. Ja että on loppupelissä hyvin rajallista mitä muut edes voivat tehdä.

Sitten on näitä surunsa tuotteistaneita, toki niin voi tehdä, mutta ei pidä edellyttää muun maailman menevän mukaan tuollaiseen.

Olet vain salaa kateellinen siitä, että joku uskaltaa rohkeasti käsitellä julkisesti vaikeaa aihetta omasta näkökulmastaan laittaen itsensä likoon.

Niin varmaan, kenenpä unelma ei olisi tehdä oman lapsen itsemurhasta itselle uutta kirjailijan ammattia?

Ja haukkua siinä ohessa pataluhaksi kaikki ne läheiset, jotka pitkään jaksoivat tukea. Mutta kun mikään ei riitä.

Tosiaan oikea unelmahomma on puffata kirjaa jossakin vauva-palstan keskustelussa siinä luulossa, että ihmiset ei huomaa, että "kirjailija" itse taas asialla.

Itsensä totaalinen julkinen nolaaminen on toki rohkeaa, mutta vielä enemmän se on pelkästään tyhmää.

Kirjailijan työllä harvempi rikastuu, joten voisit lopettaa nuo höpinäsi surun tuotteistamisesta. Sinä et ole elänyt tuon ihmisen elämää, joten turha maalailla tässä vastoin parempaa tietoa miten hienosti hänen läheisensä ovat toimineet. Vai onko sinulla jotain henkilökohtaisesti hampaankolossa? Oletko kenties kirjailijan tuttava?

Minusta masentuneissa ym. on se mielenkiintoista, että joillekin he pystyvät olemaan hyvinkin miellyttäviä ja mukavia, kun taas jotkut saavat pelkkää paskaa niskaan. Mikä sen laukaisee? Vai vain inho jotakuta kohtaan ja inho sitten korostuu masentuneena?

Joskus tulee jo itselle ihan kajahtanut olo, kun tietää jostakusta, että juuh, kyllähän tuo on monen mielestä oikein pikku nallekarhu, mutta eipä hallitse itseään alkuunkaan minun kohdalla. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta masentuneissa ym. on se mielenkiintoista, että joillekin he pystyvät olemaan hyvinkin miellyttäviä ja mukavia, kun taas jotkut saavat pelkkää paskaa niskaan. Mikä sen laukaisee? Vai vain inho jotakuta kohtaan ja inho sitten korostuu masentuneena?

Joskus tulee jo itselle ihan kajahtanut olo, kun tietää jostakusta, että juuh, kyllähän tuo on monen mielestä oikein pikku nallekarhu, mutta eipä hallitse itseään alkuunkaan minun kohdalla. 

Yleensä masentuneet ihmiset ovat melko vetäytyneitä. En omista tuttavista ole tunnistanut tällaista ilmiötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Henkilökohtaisuuksiin mennään siinä vaiheessa, kun asialliset argumentit loppuvat. Tuo kertoo enemmän sinusta kuin minusta.

Itse taisit aloittaa laittamalla ilkeyksiä minun suuhuni. Hyvä että kerroit mistä se johtui.

Sinä mustamaalaat surevia. Se ei ole mielipide, se on fakta.

En. Tunnen myötätuntoa suurinta osaa surevia kohtaan. Sinä taas luot heistä virheellistä ja epämiellyttävää kuvaa.

Virheellistä ja epämiellyttävää? Tapoja surra on yhtä monta kuin sureviakin.

Kyllä, mutta harva suree vaatimalla läheisiltä kohtuuttomia. On väärin luoda surevista kuvaa ihmisinä, joille mikään ei riitä.

Nimenomaan! Lopeta heti!

Vaikea lopettaa sellaista mitä ei ole koskaan tehnyt. Suosittelen siis sinua katsomaan peiliin ja lopettamaan surevien mustamaalaalaamisen, sanojen laittaminen toisten suuhun ja toisten keskustelijoiden näennäisen asiallisen syyllistämisen tällä palstalla.

Suosittelen sinua hakemaan ongelmiisi apua, jos jonkun toisen surut sinua pahasti ahdistavat. Omien tunteiden erottaminen toisten tunteista helpottaa elämää kovasti.

Lisään listaan vielä manipulatiivisen kielenkäytön .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Samaa mieltä, nekin jotka eivät osaa tukea, yleensä ajattelevat myötätunnolla, konkreettisesti vaan eivät osaa tukea.

Se että ajautuu lähipiirin kanssa sellaiseen tilanteeseen että alkaa näitä oikein julkisesti mollata, kertoo ihan toisenlaisesta tilanteesta kun surusta. Siinä rajaton ihminen tekee sitä samaa mitä elämässä muutenkin, vaatii kohtuuttomia.

Silloin se suru on pelkkä väline vaatia muilta lisää. En tiedä kykeneekö sellainen ihminen tuntemaan edes oikeaa surua, hän ei pysty keskittymään muihin kuin itseensä ylipäätään. Varmaa on että hän käyttää surua hyväkseen ja kaikkia muitakin, jotka ovat kyllin varomattomat suostuakseen tämmöisen tyypin kupattavaksi.

Ymmärrätkö että syyllistyt kunnianloukkaukseen?

Tiesitkö että kunnianloukksuksista tehdään erittäin paljon ilmoituksia ja erittäin harvoin niiden kohdalla syytekynnys ylittyy?

Tämäkö on mielestäsi pätevä oikeutus toiminnallesi?

Minä heitin tuon jutun ihan vain sivusta, koska satun tietämään että aika harva kunkianloukkaukseksi väitetty tapaus täyttää sen tunnusmerkit. Ja tämä on fakta.

Resurssipulan takia poliisi tutkii ainoastaan räikeimmät ja helpoimmin selvitettävissä olevat tapaukset. Se, että tapausta ei oteta tutkintaan ei tarkoita sitä, ettei olisi tapahtunut rikosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Henkilökohtaisuuksiin mennään siinä vaiheessa, kun asialliset argumentit loppuvat. Tuo kertoo enemmän sinusta kuin minusta.

Itse taisit aloittaa laittamalla ilkeyksiä minun suuhuni. Hyvä että kerroit mistä se johtui.

Sinä mustamaalaat surevia. Se ei ole mielipide, se on fakta.

En. Tunnen myötätuntoa suurinta osaa surevia kohtaan. Sinä taas luot heistä virheellistä ja epämiellyttävää kuvaa.

Virheellistä ja epämiellyttävää? Tapoja surra on yhtä monta kuin sureviakin.

Kyllä, mutta harva suree vaatimalla läheisiltä kohtuuttomia. On väärin luoda surevista kuvaa ihmisinä, joille mikään ei riitä.

Nimenomaan! Lopeta heti!

Vaikea lopettaa sellaista mitä ei ole koskaan tehnyt. Suosittelen siis sinua katsomaan peiliin ja lopettamaan surevien mustamaalaalaamisen, sanojen laittaminen toisten suuhun ja toisten keskustelijoiden näennäisen asiallisen syyllistämisen tällä palstalla.

Suosittelen sinua hakemaan ongelmiisi apua, jos jonkun toisen surut sinua pahasti ahdistavat. Omien tunteiden erottaminen toisten tunteista helpottaa elämää kovasti.

Lisään listaan vielä manipulatiivisen kielenkäytön .

Sinä olet selvästi ihminen, joka yrittää kontrolloida mistä asioista toiset saavat puhua ja millä tavoin. Kerrohan mistä käytöksesi johtuu? Huonoista tunteiden käsittelytaidoistasi? Tämä ei ole sinun henkilökohtainen hiekkalaatikkosi, vaan julkinen keskustelupalsta.