Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Voisi kuvitella, että monelle äiti uskaltaa vaikeassa tilanteessa aivan eri tavalla ilmaista tarvitsevuuttaan kuin ystävä, vaikka tunnemaailma olisi molemmilla yhtä voimakkaassa myllerryksessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Ei se vertaistuki tai ammattiapu riitä kannattelemaan ihmistä eteenpäin, jos läheiset hylkäävät täysin oman onnensa nojaan. Tätä mieltä ovat monet ammattiauttajatkin. Ehkä toiset saavat kuitenkin enemmän tukea läheisiltä kuin jotkut muut.

Varmaan riippuu tuettavastakin. Ystäväni jäi nuorena leskeksi. Autoin häntä paljon siinä mielin, että lomilla matkustin hänen luo ja hoisin lasta ja siivosin ja tein ruokaa ja kuuntelemisen jälkeen kuuntelin. Monta vuotta. Hän pääsi jaloilleen ja elämän alkuun.

Äitini jäi leskeksi. Meinasin luhistua sen surun alle. Kun mikään ei riittänyt ja syyllistettiin päälle, kun en voinut puolisoksi alkaa ja järjestää kaikkea sitä, mitä isä oli tehnyt. Oli pakko vetää hajurakoa, että itse en romahtanut niiden vaatimusten ja surutaakan alle.

Toiset saa enemmän tukea, koska heidän tukiodotuksensa ovat erilaisia. Kun kukaan ei voi kuolleeksi lapseksi tai puolisoksi alkaa.

Jokainen tapaus on omanlaisensa. Silti monet mielellään myös ulkoistavat läheistensä tukemisen yhteiskunnan vastuulle. Ihmisille ei ole missään opetettu tunnetaitoja, joten ne ovat monella heikolla tolalla.

On niin helppo syyllistää niitä, jotka eivät jaksa tai pysty tukemaan. Mutta joskus toivoisi ymmärrystä niillekkin, jotka siihen ei kykene. Ei kyse ole tunnetaidoista, vaan siitä, että on se omakin elämä elettävänä ja vaikka surun kohtaaman elämä on pysähtynyt, se ei ole pysähtynyt muilla. Heillä edelleen on ne omat surut ja murheet, joita kantavat matkassaan. He eivät voi pysäyttää omaa ja läheisten elämää alkaakseen tukea täysiaikaisesti surun kohdannutta. Ihmiset usein tekevät, mitä pystyvät. Mutta jos mikään ei riitä, niin lopettavat.

Vierailija kirjoitti:

Voisi kuvitella, että monelle äiti uskaltaa vaikeassa tilanteessa aivan eri tavalla ilmaista tarvitsevuuttaan kuin ystävä, vaikka tunnemaailma olisi molemmilla yhtä voimakkaassa myllerryksessä.

Voin käyttää kyllä esimerkkinä omasta elämästä muitakin, kuin äitini. Suruja on ollut monella. Mutta kun ystävät eivät voi alkaa menetetyksi ihmiseksi. On se lapsi tai puoliso tai vaikka jättänyt poikaystävä. Sitä aukkoa ei kuitenkaan kukaan voi täyttää. 

Äidin kohdalla on pakko lisätä vielä sen verran, että olihan siinä omakin surutyö käytävänä isän kuoleman takia. Mutta se piti pistää sivuun, kun äidin suru hyökyi päälle niin vaativana ja ylitsevuotavana, että oli olemassa hän vain ja hänen surunsa ja hän ja hänen pahaolonsa ja se, kuinka kukaan ei välitä hänestä, vaikka ympärillä pyöri melkoisen iso tukijoukko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisi kuvitella, että monelle äiti uskaltaa vaikeassa tilanteessa aivan eri tavalla ilmaista tarvitsevuuttaan kuin ystävä, vaikka tunnemaailma olisi molemmilla yhtä voimakkaassa myllerryksessä.

Voin käyttää kyllä esimerkkinä omasta elämästä muitakin, kuin äitini. Suruja on ollut monella. Mutta kun ystävät eivät voi alkaa menetetyksi ihmiseksi. On se lapsi tai puoliso tai vaikka jättänyt poikaystävä. Sitä aukkoa ei kuitenkaan kukaan voi täyttää. 

Äidin kohdalla on pakko lisätä vielä sen verran, että olihan siinä omakin surutyö käytävänä isän kuoleman takia. Mutta se piti pistää sivuun, kun äidin suru hyökyi päälle niin vaativana ja ylitsevuotavana, että oli olemassa hän vain ja hänen surunsa ja hän ja hänen pahaolonsa ja se, kuinka kukaan ei välitä hänestä, vaikka ympärillä pyöri melkoisen iso tukijoukko.

Äitisi päivittäinen elämä luultavasti muuttui isäsi kuoleman takia enemmän. Vaikka suritte samaa ihmistä, niin kummankin kokemus oli erilainen. Siksi suruista toipumista ei pitäisi vertailla eri ihmisten kesken, kun tähän vaikuttaa niin valtava määrä erilaisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisi kuvitella, että monelle äiti uskaltaa vaikeassa tilanteessa aivan eri tavalla ilmaista tarvitsevuuttaan kuin ystävä, vaikka tunnemaailma olisi molemmilla yhtä voimakkaassa myllerryksessä.

Voin käyttää kyllä esimerkkinä omasta elämästä muitakin, kuin äitini. Suruja on ollut monella. Mutta kun ystävät eivät voi alkaa menetetyksi ihmiseksi. On se lapsi tai puoliso tai vaikka jättänyt poikaystävä. Sitä aukkoa ei kuitenkaan kukaan voi täyttää. 

Äidin kohdalla on pakko lisätä vielä sen verran, että olihan siinä omakin surutyö käytävänä isän kuoleman takia. Mutta se piti pistää sivuun, kun äidin suru hyökyi päälle niin vaativana ja ylitsevuotavana, että oli olemassa hän vain ja hänen surunsa ja hän ja hänen pahaolonsa ja se, kuinka kukaan ei välitä hänestä, vaikka ympärillä pyöri melkoisen iso tukijoukko.

Äitisi päivittäinen elämä luultavasti muuttui isäsi kuoleman takia enemmän. Vaikka suritte samaa ihmistä, niin kummankin kokemus oli erilainen. Siksi suruista toipumista ei pitäisi vertailla eri ihmisten kesken, kun tähän vaikuttaa niin valtava määrä erilaisia asioita.

Toki näin on. Mutta en voinut puolisoksi silti alkaa ja alkaa äitiä kuskaamaan kauppoihin ja teattereihin ja olla hänelle koko aikaa seurana ja aloittaa samaa harrastusta, mitä he olivat isän kanssa harrastaneet. Kun en näihin pystynyt, sain syytökset niskaan, kun kaikki hylkää surevan ja tukea ei saa mistään. Vaikka soitin joka päivä ja yritin käydä mahdollisimman usein ja kuuntelin tuhansia kertoja heidän ensitapaamisen ja kuoleman hetken ja minuutti minuutilta sitä seuraavat tapahtumat. Mutta kun tuntui, että nyt on vähän edes autettu äitiä, sai taas kuulla kiertokautta, että kun kaikki hylkäsivät, kun mies kuoli ja kuinka kukaan ei välitä. Ja taas kuunneltiin samat tarinat uusiksi ja samat syytökset ja vietettiin aikaa äidin kanssa. Mutta kun oli omakin perhe ja lapset kaipasivat äitiään, niin en tosiaan voinut äitini puolisoksi alkaa ja muuttaa sinne ja asettua isän puolelle sänkyyn nukkumaan ja täyttää äitini elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Mulla on vituttanu enemmän entisten hyvien ystävien kanssa välien meneminen enemmän kuin monen vuoden parisuhteen ero tai mikään asia ikinä. Ennen meillä oli kunnon kaveriporukka ja hyvä meininki mutta mut hylättiin siitä pois. Tuosta porukasta osa pitää yhteyttä keskenään vieläkin mut mulle ei ilmoitella mitään. Osa muista tutuista on muuttanut muille paikkakunnille ja osan kans menneet välit mm. sen takia että ovat itse ottaneet yhteyttä silloin vain ku olleet jotakin vailla.Se on tosi inhottava tunne mikä on muutaman kerran käynyt silloin kun itse soitan perjantain iltana kaikki kaverit läpi että tehtäis jotain ja vastaus on ettei jaksa tai eivät tiedä mitä tekevät. Tai eivät ees vastaa. Sitten olen yksin siinä tyyliin juonut lasillisen viiniä ja katsonut telkkaria odottaen vastausta ja käynyt tietokoneella niin hetken päästä facebookissa pamahtaakin uusi kuva jossa ne kaverit on keskenään pitämässä hauskaa ilman mua tai ajelemassa jossain eikä mulle ole ilmotettu mitään. Minä olen aina ollut se porukan auttaja ja lohduttaja porukassa joten ihmetyttää se mistä nää asiat johtuu. Aika hirveää miten hankalaa aikuisena on saada ystäviä

Mies30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vituttanu enemmän entisten hyvien ystävien kanssa välien meneminen enemmän kuin monen vuoden parisuhteen ero tai mikään asia ikinä. Ennen meillä oli kunnon kaveriporukka ja hyvä meininki mutta mut hylättiin siitä pois. Tuosta porukasta osa pitää yhteyttä keskenään vieläkin mut mulle ei ilmoitella mitään. Osa muista tutuista on muuttanut muille paikkakunnille ja osan kans menneet välit mm. sen takia että ovat itse ottaneet yhteyttä silloin vain ku olleet jotakin vailla.Se on tosi inhottava tunne mikä on muutaman kerran käynyt silloin kun itse soitan perjantain iltana kaikki kaverit läpi että tehtäis jotain ja vastaus on ettei jaksa tai eivät tiedä mitä tekevät. Tai eivät ees vastaa. Sitten olen yksin siinä tyyliin juonut lasillisen viiniä ja katsonut telkkaria odottaen vastausta ja käynyt tietokoneella niin hetken päästä facebookissa pamahtaakin uusi kuva jossa ne kaverit on keskenään pitämässä hauskaa ilman mua tai ajelemassa jossain eikä mulle ole ilmotettu mitään. Minä olen aina ollut se porukan auttaja ja lohduttaja porukassa joten ihmetyttää se mistä nää asiat johtuu. Aika hirveää miten hankalaa aikuisena on saada ystäviä

Mies30

Minullekin on joskus käynyt noin. En saanut koskaan selville miksi yllättäen tipahdin pois porukasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vituttanu enemmän entisten hyvien ystävien kanssa välien meneminen enemmän kuin monen vuoden parisuhteen ero tai mikään asia ikinä. Ennen meillä oli kunnon kaveriporukka ja hyvä meininki mutta mut hylättiin siitä pois. Tuosta porukasta osa pitää yhteyttä keskenään vieläkin mut mulle ei ilmoitella mitään. Osa muista tutuista on muuttanut muille paikkakunnille ja osan kans menneet välit mm. sen takia että ovat itse ottaneet yhteyttä silloin vain ku olleet jotakin vailla.Se on tosi inhottava tunne mikä on muutaman kerran käynyt silloin kun itse soitan perjantain iltana kaikki kaverit läpi että tehtäis jotain ja vastaus on ettei jaksa tai eivät tiedä mitä tekevät. Tai eivät ees vastaa. Sitten olen yksin siinä tyyliin juonut lasillisen viiniä ja katsonut telkkaria odottaen vastausta ja käynyt tietokoneella niin hetken päästä facebookissa pamahtaakin uusi kuva jossa ne kaverit on keskenään pitämässä hauskaa ilman mua tai ajelemassa jossain eikä mulle ole ilmotettu mitään. Minä olen aina ollut se porukan auttaja ja lohduttaja porukassa joten ihmetyttää se mistä nää asiat johtuu. Aika hirveää miten hankalaa aikuisena on saada ystäviä

Mies30

Minullekin on joskus käynyt noin. En saanut koskaan selville miksi yllättäen tipahdin pois porukasta.

Varmaan niillä on ollut salaliitto, on ihan yleistä että aikuiset ihmiset sopivat keskenään että otetaanpa joku kiva ihminen, ja aletaan joukolla karttaa häntä. Eiku....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Henkilökohtaisuuksiin mennään siinä vaiheessa, kun asialliset argumentit loppuvat. Tuo kertoo enemmän sinusta kuin minusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vituttanu enemmän entisten hyvien ystävien kanssa välien meneminen enemmän kuin monen vuoden parisuhteen ero tai mikään asia ikinä. Ennen meillä oli kunnon kaveriporukka ja hyvä meininki mutta mut hylättiin siitä pois. Tuosta porukasta osa pitää yhteyttä keskenään vieläkin mut mulle ei ilmoitella mitään. Osa muista tutuista on muuttanut muille paikkakunnille ja osan kans menneet välit mm. sen takia että ovat itse ottaneet yhteyttä silloin vain ku olleet jotakin vailla.Se on tosi inhottava tunne mikä on muutaman kerran käynyt silloin kun itse soitan perjantain iltana kaikki kaverit läpi että tehtäis jotain ja vastaus on ettei jaksa tai eivät tiedä mitä tekevät. Tai eivät ees vastaa. Sitten olen yksin siinä tyyliin juonut lasillisen viiniä ja katsonut telkkaria odottaen vastausta ja käynyt tietokoneella niin hetken päästä facebookissa pamahtaakin uusi kuva jossa ne kaverit on keskenään pitämässä hauskaa ilman mua tai ajelemassa jossain eikä mulle ole ilmotettu mitään. Minä olen aina ollut se porukan auttaja ja lohduttaja porukassa joten ihmetyttää se mistä nää asiat johtuu. Aika hirveää miten hankalaa aikuisena on saada ystäviä

Mies30

Minullekin on joskus käynyt noin. En saanut koskaan selville miksi yllättäen tipahdin pois porukasta.

Varmaan niillä on ollut salaliitto, on ihan yleistä että aikuiset ihmiset sopivat keskenään että otetaanpa joku kiva ihminen, ja aletaan joukolla karttaa häntä. Eiku....

Näinkö sinä pyrit toimimaan? Mielenkiintoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Samaa mieltä, nekin jotka eivät osaa tukea, yleensä ajattelevat myötätunnolla, konkreettisesti vaan eivät osaa tukea.

Se että ajautuu lähipiirin kanssa sellaiseen tilanteeseen että alkaa näitä oikein julkisesti mollata, kertoo ihan toisenlaisesta tilanteesta kun surusta. Siinä rajaton ihminen tekee sitä samaa mitä elämässä muutenkin, vaatii kohtuuttomia.

Silloin se suru on pelkkä väline vaatia muilta lisää. En tiedä kykeneekö sellainen ihminen tuntemaan edes oikeaa surua, hän ei pysty keskittymään muihin kuin itseensä ylipäätään. Varmaa on että hän käyttää surua hyväkseen ja kaikkia muitakin, jotka ovat kyllin varomattomat suostuakseen tämmöisen tyypin kupattavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Samaa mieltä, nekin jotka eivät osaa tukea, yleensä ajattelevat myötätunnolla, konkreettisesti vaan eivät osaa tukea.

Se että ajautuu lähipiirin kanssa sellaiseen tilanteeseen että alkaa näitä oikein julkisesti mollata, kertoo ihan toisenlaisesta tilanteesta kun surusta. Siinä rajaton ihminen tekee sitä samaa mitä elämässä muutenkin, vaatii kohtuuttomia.

Silloin se suru on pelkkä väline vaatia muilta lisää. En tiedä kykeneekö sellainen ihminen tuntemaan edes oikeaa surua, hän ei pysty keskittymään muihin kuin itseensä ylipäätään. Varmaa on että hän käyttää surua hyväkseen ja kaikkia muitakin, jotka ovat kyllin varomattomat suostuakseen tämmöisen tyypin kupattavaksi.

Ymmärrätkö että syyllistyt kunnianloukkaukseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Loppujen lopuksi, emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden. – Martin Luther King

Aika yleistähän on, että ihmiset valittavat, että suru-uutisen tultua kaverit kaikkoaa. Tässä on minusta kaksi eri sutautumistapaa.

1.Ne, jotka ajattelevat, että ystävät ei olleet ystäviä, kun eivät tukeneet ja kuunnelleet ja ystävät hylkäsivät ja ovat siis ihan paskoja ihmisiä

2. Ne, jotka ajattelevat, että se heidän pohjaton suru puolison/lapsen tms. kuolemasta on niin pelottavaa, että ihmiset eivät osaa suhtautua siihen. He kyllä tukevat niillä keinoilla, kuin pystyvät, mutta harva tavallinen ihminen pystyy kannattelemaan esim. lapsensa menettänyttä läpi vuosien. Siihen tarvitaan ammattiauttajaa. Näillä ihmisillä säilyy ihmissuhteet, koska he ymmärtävät, että vaikka hänen elämä on pysähtynyt, muilla se ei ole ja ottaa vastaan sen, mitä ihmiset pystyvät antamaan, eikä odota sellaista tukea, mihin he eivät kykene

Kun äitini jäi leskeksi, hän huomasi saavansa parhaiten tukea niiltä naisilta, joilla oli sama kokemus. Eli vertaistukiryhmä. Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa

Kyllä, vertaistukiryhmä olisi paras tuollaisessa tilanteessa. Mutta siinä on se ongelma, että siellä on monta saman kokenutta, eikä keskitytä vain yhden ihmisen kokemuksiin ja menetykseen. Mikä ei sovi tietenkään niille, jotka eivät halua tukea ketään, vaan pelkästään saada tukea, loputtomiin.

Tai myydä kirjaansa.

Sitten siinä kohtaa kun se sureminen saa sellaisia muotoja, että se on lähinnä muiden haukkumista siksi että he eivät loputtomiin halua tukea sellaista joka ei edes halua mennä surussaan eteenpäin, niin ihmiset kaikkoavat syystä. Viimeistään silloin pitäisi ymmärtää että pitäisi hakea ammattiapua ja yrittää paikkaílla välejä niihin, joita on aiheettomasti julkisesti haukkunut siitä, että näillä on omakin elämä ja omia vastoinkäymisiä.

On alhaista syytellä jonkun surevan menetystään väärin. Hän kuitenkin elämäänsä sen kanssa joutuu jatkamaan. Jokainen tekee sen tasan niin hyvin kuin mihin sen hetkiset voimavarat antavat myöten.

Samoin tekevät ne auttajat. Mutta kun mikään ei välillä riitä, vaikka lopettaisit oman elämän ja omistautuisit surijan tukemiselle.

Ja on myös niitä tapauksia, joissa surevan toiveet ovat aivan kohtuullisia, mutta lähipiiri on todella tylyä porukkaa.

Kaikenlaisia tapauksia on. Myös niitä joissa sureva pitää aivan kohtuuttomia vaatimuksiaan kohtuullisina.

Olen lukutaitoinen. Kommenttiesi perusteella käsitän kyllä sen, että lähtökohtaisesti sinun mielestäsi moni sureva ihminen on sen verran inhottava, että on aivan oikein jättää hänet oman onnensa nojaan.

Ei, lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että surevaa kuuluu tukea ja että suurin osa surevista kykenee surunkin keskellä tajuamaan mikä on kohtuullista ja mikä ei. Sinun sen sijaan uskon kirjoitustesi perusteella kuuluvan vähemmistöön joka vaatii muilta liikaa eikä noita rajoja tunnista.

Henkilökohtaisuuksiin mennään siinä vaiheessa, kun asialliset argumentit loppuvat. Tuo kertoo enemmän sinusta kuin minusta.

Itse taisit aloittaa laittamalla ilkeyksiä minun suuhuni. Hyvä että kerroit mistä se johtui.