Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Ei vaan herkät ihmiset joiden rajoja on usein rikottu, ottavat elämäänsä hylkäämiskokemustaan paikkaamaan pyrkivä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat ja suuttuvat sitten, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa tuo ihminen elämästään.

Mä en kyllä tajunnut tätä, tai sitten tässä meni relatiivipronominit sekasin. Eikös ne herkät ihmiset pikemminkin ota elämäänsä edelleenkin niitä loukkaajia (henkisiä ameeboja), jotka jatkavat kuranssaamista? Koska "rajattomalla", herkällä ihmisellä ei muutakaan mallia ole. Ja sitten lopulta se ameeba loukkaantuu, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa se ameeba elämästään. 

Tuota noin... Usein herkkä ihminen on se 'ameeba', jonka rajoja on loukattu lapsuudesta asti.

Tässä väitettiin joka tapauksessa, että herkät ihmiset ottavat sitten myöhemmin elämäänsä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat. Olinkin aika ihmeissäni, että mitäh. No, hällä väliä, mitä lie tarkoitti. 

Tuo käsite rajaton on sikäli hankala, että sillä voidaan yhtä lailla tarkoittaa sellaista ihmistä, jolla on vaikeuksia pitää omia puoliaan kuin sellaista, joka voi kävellä toisten yli tai käyttäytyä pomottavasti. Samalla ihmisellä voi olla myös molempien näiden asioista kanssa ongelmia.

Allekirjoitan tuon, että samalla ihmisellä voi olla ongelmia molempien asioiden kanssa, esim. tilanteista riippuen. Mutta miten se rajaton voisi tarkoittaa henkilöä, joka kävelee toisten yli? Eiks rajaton noin niin kun yleisesti ole henkilö, joka on taipuvainen kiltteyteen? Tosin oikeestaan toi koko termi "rajaton" on mulle vieras, kun mieluummin puhuisin rajojen vetämisestä. Rajaton kuulostaa vähän joltain rajat kiinni/auki -touhulta. 

Sellaisen ihmisen on usein vaikea tunnistaa toistenkaan rajoja, jolta itseltään rajat puuttuvat tai ovat kovin epäselvät. Siksi käytös muita kohtaan voi olla aika erikoista. Joko sotkeennutaan liikaa toisten asioihin tai pyritään miellyttämään muita jopa oman hyvinvoinnin kustannuksella.

No joo, tavallaan totta. Koska itse en ole oppinut mistään sellaista mallia, että ei kuulu kysyä mitään toisten asioista ja ei kuulu olla kovin avoin, niin toki minä niitä rajoja varmasti aika ajoin rikon. Enhän mä tajua, että joku onkin miinoittanut itsensä kaikenlaisilla rajoilla.

Kerran mulle totesi kaveri yhdestä tutusta, että kun sanoisikin, että ei vain tule, mutta kun henkilö alkaa selitellä, miksi ei tule. Olin ihmeissäni, koska minusta oli kohteliasta raportoida, miksi ei, eikä vain töksäyttää, että en tule ja piste. Mutta näköjään se selittely jopa kiivastuttaa joitain. 

Mutta nykyään ihmisillä tuntuu olevan paljon enemmän rajoja kuin aiemmin. Vai tekeekö sen ikä? Täytyy salata sitä, tätä ja tota, ahdistutaan kaikenlaisesta viattomasta kyselystä, pidetään kyselemistä suurin piirtein stalkkaamisena jne.

Tekee. Ekaluokkalaisena vielä piti kaverille perustella, miksi ei tule koulun jälkeen enää ulos pihalle leikkimään. Ja vielä nuorenakin usein koki olevansa jotenkin velvollinen antamaan jonkin selityksen. Ikäänkuin olisi olemassa hyväksyttäviä ja ei-hyväksyttäviä syitä olla tekemättä jotain. Iän myötä oppii sanomaan ei. Ihan vaikka vain siksi, että ei huvita. Ei ole olemassa mitään listaa hyväksyttävistä syistä kieltäytyä jostain. Syyllä ei ole enää merkitystä. On täysin yhdentekevää, onko syynä anopin hautajaiset, työpaikan virkistyspäivä, flunssa, telkkarista tuleva lempiohjelma  vai pelkkä laiskuus. Lopputulos on kuitenkin aina sama eli ei tule ja piste. 

Noin voi toimia, mutta on todella sellaisen murrosikäisen kiukuttelevan teinin oloinen: "No kuule evvk!"

Mun mielestä taas on enemmänkin murrosikäisen teinin kiukuttelua, jos joka hiikutin asiaan pitää saada selitys. Ihan kuin se selitys tulemisesta muuttaisi mitään yhtään mihinkään. Jos toinen ei tule, se ei tule. Ei sillä ole mitään merkitystä, miksi ei tule. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Ei vaan herkät ihmiset joiden rajoja on usein rikottu, ottavat elämäänsä hylkäämiskokemustaan paikkaamaan pyrkivä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat ja suuttuvat sitten, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa tuo ihminen elämästään.

Mä en kyllä tajunnut tätä, tai sitten tässä meni relatiivipronominit sekasin. Eikös ne herkät ihmiset pikemminkin ota elämäänsä edelleenkin niitä loukkaajia (henkisiä ameeboja), jotka jatkavat kuranssaamista? Koska "rajattomalla", herkällä ihmisellä ei muutakaan mallia ole. Ja sitten lopulta se ameeba loukkaantuu, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa se ameeba elämästään. 

Tuota noin... Usein herkkä ihminen on se 'ameeba', jonka rajoja on loukattu lapsuudesta asti.

Tässä väitettiin joka tapauksessa, että herkät ihmiset ottavat sitten myöhemmin elämäänsä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat. Olinkin aika ihmeissäni, että mitäh. No, hällä väliä, mitä lie tarkoitti. 

Tuo käsite rajaton on sikäli hankala, että sillä voidaan yhtä lailla tarkoittaa sellaista ihmistä, jolla on vaikeuksia pitää omia puoliaan kuin sellaista, joka voi kävellä toisten yli tai käyttäytyä pomottavasti. Samalla ihmisellä voi olla myös molempien näiden asioista kanssa ongelmia.

Allekirjoitan tuon, että samalla ihmisellä voi olla ongelmia molempien asioiden kanssa, esim. tilanteista riippuen. Mutta miten se rajaton voisi tarkoittaa henkilöä, joka kävelee toisten yli? Eiks rajaton noin niin kun yleisesti ole henkilö, joka on taipuvainen kiltteyteen? Tosin oikeestaan toi koko termi "rajaton" on mulle vieras, kun mieluummin puhuisin rajojen vetämisestä. Rajaton kuulostaa vähän joltain rajat kiinni/auki -touhulta. 

Sellaisen ihmisen on usein vaikea tunnistaa toistenkaan rajoja, jolta itseltään rajat puuttuvat tai ovat kovin epäselvät. Siksi käytös muita kohtaan voi olla aika erikoista. Joko sotkeennutaan liikaa toisten asioihin tai pyritään miellyttämään muita jopa oman hyvinvoinnin kustannuksella.

No joo, tavallaan totta. Koska itse en ole oppinut mistään sellaista mallia, että ei kuulu kysyä mitään toisten asioista ja ei kuulu olla kovin avoin, niin toki minä niitä rajoja varmasti aika ajoin rikon. Enhän mä tajua, että joku onkin miinoittanut itsensä kaikenlaisilla rajoilla.

Kerran mulle totesi kaveri yhdestä tutusta, että kun sanoisikin, että ei vain tule, mutta kun henkilö alkaa selitellä, miksi ei tule. Olin ihmeissäni, koska minusta oli kohteliasta raportoida, miksi ei, eikä vain töksäyttää, että en tule ja piste. Mutta näköjään se selittely jopa kiivastuttaa joitain. 

Mutta nykyään ihmisillä tuntuu olevan paljon enemmän rajoja kuin aiemmin. Vai tekeekö sen ikä? Täytyy salata sitä, tätä ja tota, ahdistutaan kaikenlaisesta viattomasta kyselystä, pidetään kyselemistä suurin piirtein stalkkaamisena jne.

Tekee. Ekaluokkalaisena vielä piti kaverille perustella, miksi ei tule koulun jälkeen enää ulos pihalle leikkimään. Ja vielä nuorenakin usein koki olevansa jotenkin velvollinen antamaan jonkin selityksen. Ikäänkuin olisi olemassa hyväksyttäviä ja ei-hyväksyttäviä syitä olla tekemättä jotain. Iän myötä oppii sanomaan ei. Ihan vaikka vain siksi, että ei huvita. Ei ole olemassa mitään listaa hyväksyttävistä syistä kieltäytyä jostain. Syyllä ei ole enää merkitystä. On täysin yhdentekevää, onko syynä anopin hautajaiset, työpaikan virkistyspäivä, flunssa, telkkarista tuleva lempiohjelma  vai pelkkä laiskuus. Lopputulos on kuitenkin aina sama eli ei tule ja piste. 

Noin voi toimia, mutta on todella sellaisen murrosikäisen kiukuttelevan teinin oloinen: "No kuule evvk!"

Mun mielestä taas on enemmänkin murrosikäisen teinin kiukuttelua, jos joka hiikutin asiaan pitää saada selitys. Ihan kuin se selitys tulemisesta muuttaisi mitään yhtään mihinkään. Jos toinen ei tule, se ei tule. Ei sillä ole mitään merkitystä, miksi ei tule. 

Asperger?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Ei vaan herkät ihmiset joiden rajoja on usein rikottu, ottavat elämäänsä hylkäämiskokemustaan paikkaamaan pyrkivä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat ja suuttuvat sitten, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa tuo ihminen elämästään.

Mä en kyllä tajunnut tätä, tai sitten tässä meni relatiivipronominit sekasin. Eikös ne herkät ihmiset pikemminkin ota elämäänsä edelleenkin niitä loukkaajia (henkisiä ameeboja), jotka jatkavat kuranssaamista? Koska "rajattomalla", herkällä ihmisellä ei muutakaan mallia ole. Ja sitten lopulta se ameeba loukkaantuu, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa se ameeba elämästään. 

Tuota noin... Usein herkkä ihminen on se 'ameeba', jonka rajoja on loukattu lapsuudesta asti.

Tässä väitettiin joka tapauksessa, että herkät ihmiset ottavat sitten myöhemmin elämäänsä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat. Olinkin aika ihmeissäni, että mitäh. No, hällä väliä, mitä lie tarkoitti. 

Tuo käsite rajaton on sikäli hankala, että sillä voidaan yhtä lailla tarkoittaa sellaista ihmistä, jolla on vaikeuksia pitää omia puoliaan kuin sellaista, joka voi kävellä toisten yli tai käyttäytyä pomottavasti. Samalla ihmisellä voi olla myös molempien näiden asioista kanssa ongelmia.

Allekirjoitan tuon, että samalla ihmisellä voi olla ongelmia molempien asioiden kanssa, esim. tilanteista riippuen. Mutta miten se rajaton voisi tarkoittaa henkilöä, joka kävelee toisten yli? Eiks rajaton noin niin kun yleisesti ole henkilö, joka on taipuvainen kiltteyteen? Tosin oikeestaan toi koko termi "rajaton" on mulle vieras, kun mieluummin puhuisin rajojen vetämisestä. Rajaton kuulostaa vähän joltain rajat kiinni/auki -touhulta. 

Sellaisen ihmisen on usein vaikea tunnistaa toistenkaan rajoja, jolta itseltään rajat puuttuvat tai ovat kovin epäselvät. Siksi käytös muita kohtaan voi olla aika erikoista. Joko sotkeennutaan liikaa toisten asioihin tai pyritään miellyttämään muita jopa oman hyvinvoinnin kustannuksella.

No joo, tavallaan totta. Koska itse en ole oppinut mistään sellaista mallia, että ei kuulu kysyä mitään toisten asioista ja ei kuulu olla kovin avoin, niin toki minä niitä rajoja varmasti aika ajoin rikon. Enhän mä tajua, että joku onkin miinoittanut itsensä kaikenlaisilla rajoilla.

Kerran mulle totesi kaveri yhdestä tutusta, että kun sanoisikin, että ei vain tule, mutta kun henkilö alkaa selitellä, miksi ei tule. Olin ihmeissäni, koska minusta oli kohteliasta raportoida, miksi ei, eikä vain töksäyttää, että en tule ja piste. Mutta näköjään se selittely jopa kiivastuttaa joitain. 

Mutta nykyään ihmisillä tuntuu olevan paljon enemmän rajoja kuin aiemmin. Vai tekeekö sen ikä? Täytyy salata sitä, tätä ja tota, ahdistutaan kaikenlaisesta viattomasta kyselystä, pidetään kyselemistä suurin piirtein stalkkaamisena jne.

Tekee. Ekaluokkalaisena vielä piti kaverille perustella, miksi ei tule koulun jälkeen enää ulos pihalle leikkimään. Ja vielä nuorenakin usein koki olevansa jotenkin velvollinen antamaan jonkin selityksen. Ikäänkuin olisi olemassa hyväksyttäviä ja ei-hyväksyttäviä syitä olla tekemättä jotain. Iän myötä oppii sanomaan ei. Ihan vaikka vain siksi, että ei huvita. Ei ole olemassa mitään listaa hyväksyttävistä syistä kieltäytyä jostain. Syyllä ei ole enää merkitystä. On täysin yhdentekevää, onko syynä anopin hautajaiset, työpaikan virkistyspäivä, flunssa, telkkarista tuleva lempiohjelma  vai pelkkä laiskuus. Lopputulos on kuitenkin aina sama eli ei tule ja piste. 

Täytyy myöntää, etten ehkä silti tällaista haluaisi oppia. Minusta se on ihan ok, ettei kerro, kun kokee, että asia on niin henkilökohtainen, mutta periaatteellinen vaikeneminen kuulostaa asenteelliselta ja tympeältä. Ei se ole kuitenkaan minulta pois, jos selitänkin jotain. Multa se on pois vain silloin, jos joudun selittämään vaikkapa kiusallisista lääkärikäynneistä. 

Mä en ajattele, että kyse olisi niinkään mistään periaatteellisesta vaikenemisesta vaan siitä, että se kuulija ei oikeasti tee saamallaan tiedolla yhtään mitään eikä se vaikuta millään tavalla siihen, että toinen ei nyt tule. Sanoisin niin, että kun ikää tulee lisää, turhat lätinät muuttuvat tarpeettomiksi. Vähän sama kuin joku kerta toisensa jälkeen kertoisi ystävälleen, minkä väriset kalsarit hänen miehellään tänään on ollut päällä. Ihan turha tieto tälle kuulijalle. Evvk. 

En tiedä, oletko mies vai nainen, mutta ainakin monissa (?) naisporukoissa lätinöillä on väliä. Se ei anna niin töksäyttelevää mielikuvaa. Tulee olo, että toinen on kohtelias ja huomioiva, kun selittää lyhyesti, missä mennään. "En tule" jättää ilmaan kysymyksen siitä, onko kyse esim. siitä, että henkilö ei haluakaan nähdä meitä. Jos on, miksi näin on. 

Samaten esim. esimieheni on tunnettu lakonisesta tyylistään, niin ei se pisteitä ainakaan nosta tai anna käsitystä siitä, että toista voisi lähestyä helposti, kun lähes kaikki mukavien juttelut eli "lätinät" on jätetty pois. Tiukemmat kommentit kuulostavat suorastaan jo ilkeiltä, mutta niihin on oppinut itse lisäämään filtteriä.

Olet kyllä oikeassa, että pelkkä "en tule" on aika töksähtävä. Mutta esim  "en pääse tulemaan" on jo ihan erilainen sävyltään. Toki ihmiset ovat tässäkin suhteessa erilaisia ja jotkut pitävät turhista lätinöistä ja jotkut taas kokevat ne tarpeettomiksi. Olen nainen, mutta miesvaltaisella alalla ja jossain määrin varmaan rationaalinen putkiaivokin. Mulla on onnekseni hyviä ystäviä, joille ei tarvitse selitellä. Eikä heidänkään tarvitse selitellä mulle. On ihan tavallista, että jos on vaikka viikkoja aikaisemmin sovittu lauantaiksi tapaaminen (ei mikään sellainen, jonka pitäisi tapahtua juuri silloin, kuten esim tietty konsertti tms), minä tai ystäväni saattaa laittaa vain viestiä, että "mentäiskö joku toinen kerta?". Kun kaikilla on elämässään niin paljon muutakin kuin vain tietty ystävyyssuhde, sitä osaa jo olla armollinen niin itselleen kuin toisellekin eikä tarvitse alkaa selittämään, miksi joku toinen kerta eikä nyt.

Itse pidän mutkattomista ja luotettavista ystävyyssuhteista. Sellaisista, joissa saa olla oma itsensä eikä tarvitse sen paremmin esittää mitään kuin selitelläkään mitään. Joissa saa muuttaa mielensäkin ilman perusteluja. Joissa ei tarvitse enää hakea hyväksyntää toiselta. Parhaimmillaan hyvä ystävä tietää jo ennenkuin ehdit edes sanoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Ei vaan herkät ihmiset joiden rajoja on usein rikottu, ottavat elämäänsä hylkäämiskokemustaan paikkaamaan pyrkivä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat ja suuttuvat sitten, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa tuo ihminen elämästään.

Mä en kyllä tajunnut tätä, tai sitten tässä meni relatiivipronominit sekasin. Eikös ne herkät ihmiset pikemminkin ota elämäänsä edelleenkin niitä loukkaajia (henkisiä ameeboja), jotka jatkavat kuranssaamista? Koska "rajattomalla", herkällä ihmisellä ei muutakaan mallia ole. Ja sitten lopulta se ameeba loukkaantuu, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa se ameeba elämästään. 

Tuota noin... Usein herkkä ihminen on se 'ameeba', jonka rajoja on loukattu lapsuudesta asti.

Tässä väitettiin joka tapauksessa, että herkät ihmiset ottavat sitten myöhemmin elämäänsä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat. Olinkin aika ihmeissäni, että mitäh. No, hällä väliä, mitä lie tarkoitti. 

Tuo käsite rajaton on sikäli hankala, että sillä voidaan yhtä lailla tarkoittaa sellaista ihmistä, jolla on vaikeuksia pitää omia puoliaan kuin sellaista, joka voi kävellä toisten yli tai käyttäytyä pomottavasti. Samalla ihmisellä voi olla myös molempien näiden asioista kanssa ongelmia.

Allekirjoitan tuon, että samalla ihmisellä voi olla ongelmia molempien asioiden kanssa, esim. tilanteista riippuen. Mutta miten se rajaton voisi tarkoittaa henkilöä, joka kävelee toisten yli? Eiks rajaton noin niin kun yleisesti ole henkilö, joka on taipuvainen kiltteyteen? Tosin oikeestaan toi koko termi "rajaton" on mulle vieras, kun mieluummin puhuisin rajojen vetämisestä. Rajaton kuulostaa vähän joltain rajat kiinni/auki -touhulta. 

Sellaisen ihmisen on usein vaikea tunnistaa toistenkaan rajoja, jolta itseltään rajat puuttuvat tai ovat kovin epäselvät. Siksi käytös muita kohtaan voi olla aika erikoista. Joko sotkeennutaan liikaa toisten asioihin tai pyritään miellyttämään muita jopa oman hyvinvoinnin kustannuksella.

No joo, tavallaan totta. Koska itse en ole oppinut mistään sellaista mallia, että ei kuulu kysyä mitään toisten asioista ja ei kuulu olla kovin avoin, niin toki minä niitä rajoja varmasti aika ajoin rikon. Enhän mä tajua, että joku onkin miinoittanut itsensä kaikenlaisilla rajoilla.

Kerran mulle totesi kaveri yhdestä tutusta, että kun sanoisikin, että ei vain tule, mutta kun henkilö alkaa selitellä, miksi ei tule. Olin ihmeissäni, koska minusta oli kohteliasta raportoida, miksi ei, eikä vain töksäyttää, että en tule ja piste. Mutta näköjään se selittely jopa kiivastuttaa joitain. 

Mutta nykyään ihmisillä tuntuu olevan paljon enemmän rajoja kuin aiemmin. Vai tekeekö sen ikä? Täytyy salata sitä, tätä ja tota, ahdistutaan kaikenlaisesta viattomasta kyselystä, pidetään kyselemistä suurin piirtein stalkkaamisena jne.

Tekee. Ekaluokkalaisena vielä piti kaverille perustella, miksi ei tule koulun jälkeen enää ulos pihalle leikkimään. Ja vielä nuorenakin usein koki olevansa jotenkin velvollinen antamaan jonkin selityksen. Ikäänkuin olisi olemassa hyväksyttäviä ja ei-hyväksyttäviä syitä olla tekemättä jotain. Iän myötä oppii sanomaan ei. Ihan vaikka vain siksi, että ei huvita. Ei ole olemassa mitään listaa hyväksyttävistä syistä kieltäytyä jostain. Syyllä ei ole enää merkitystä. On täysin yhdentekevää, onko syynä anopin hautajaiset, työpaikan virkistyspäivä, flunssa, telkkarista tuleva lempiohjelma  vai pelkkä laiskuus. Lopputulos on kuitenkin aina sama eli ei tule ja piste. 

Täytyy myöntää, etten ehkä silti tällaista haluaisi oppia. Minusta se on ihan ok, ettei kerro, kun kokee, että asia on niin henkilökohtainen, mutta periaatteellinen vaikeneminen kuulostaa asenteelliselta ja tympeältä. Ei se ole kuitenkaan minulta pois, jos selitänkin jotain. Multa se on pois vain silloin, jos joudun selittämään vaikkapa kiusallisista lääkärikäynneistä. 

Mä en ajattele, että kyse olisi niinkään mistään periaatteellisesta vaikenemisesta vaan siitä, että se kuulija ei oikeasti tee saamallaan tiedolla yhtään mitään eikä se vaikuta millään tavalla siihen, että toinen ei nyt tule. Sanoisin niin, että kun ikää tulee lisää, turhat lätinät muuttuvat tarpeettomiksi. Vähän sama kuin joku kerta toisensa jälkeen kertoisi ystävälleen, minkä väriset kalsarit hänen miehellään tänään on ollut päällä. Ihan turha tieto tälle kuulijalle. Evvk. 

En tiedä, oletko mies vai nainen, mutta ainakin monissa (?) naisporukoissa lätinöillä on väliä. Se ei anna niin töksäyttelevää mielikuvaa. Tulee olo, että toinen on kohtelias ja huomioiva, kun selittää lyhyesti, missä mennään. "En tule" jättää ilmaan kysymyksen siitä, onko kyse esim. siitä, että henkilö ei haluakaan nähdä meitä. Jos on, miksi näin on. 

Samaten esim. esimieheni on tunnettu lakonisesta tyylistään, niin ei se pisteitä ainakaan nosta tai anna käsitystä siitä, että toista voisi lähestyä helposti, kun lähes kaikki mukavien juttelut eli "lätinät" on jätetty pois. Tiukemmat kommentit kuulostavat suorastaan jo ilkeiltä, mutta niihin on oppinut itse lisäämään filtteriä.

Olet kyllä oikeassa, että pelkkä "en tule" on aika töksähtävä. Mutta esim  "en pääse tulemaan" on jo ihan erilainen sävyltään. Toki ihmiset ovat tässäkin suhteessa erilaisia ja jotkut pitävät turhista lätinöistä ja jotkut taas kokevat ne tarpeettomiksi. Olen nainen, mutta miesvaltaisella alalla ja jossain määrin varmaan rationaalinen putkiaivokin. Mulla on onnekseni hyviä ystäviä, joille ei tarvitse selitellä. Eikä heidänkään tarvitse selitellä mulle. On ihan tavallista, että jos on vaikka viikkoja aikaisemmin sovittu lauantaiksi tapaaminen (ei mikään sellainen, jonka pitäisi tapahtua juuri silloin, kuten esim tietty konsertti tms), minä tai ystäväni saattaa laittaa vain viestiä, että "mentäiskö joku toinen kerta?". Kun kaikilla on elämässään niin paljon muutakin kuin vain tietty ystävyyssuhde, sitä osaa jo olla armollinen niin itselleen kuin toisellekin eikä tarvitse alkaa selittämään, miksi joku toinen kerta eikä nyt.

Itse pidän mutkattomista ja luotettavista ystävyyssuhteista. Sellaisista, joissa saa olla oma itsensä eikä tarvitse sen paremmin esittää mitään kuin selitelläkään mitään. Joissa saa muuttaa mielensäkin ilman perusteluja. Joissa ei tarvitse enää hakea hyväksyntää toiselta. Parhaimmillaan hyvä ystävä tietää jo ennenkuin ehdit edes sanoa. 

Kyllä meilläkin muutoksia tulee, mut yleensä "nyt onkin flunssa/kiire/väsy, mentäiskö toiste?" -saatesanojen kera. Eikä se ole mitenkään edes tinkaamista, vaan mitä ilmeisimmin useammalle ihan luonteva tapa, miten alustaa asiaa, kun puhelimen ja WhatsAppin ottaa käteensä.

No, on sit toki näitä, joista tietää, että aina voi tulla joku äkillinen "mä en pääse", vaikka kuinka ois pitänyt päästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

En kyllä keksi yhtäkään asiaa, mihin joku kaverini, joka kuitenkin on aikuinen ihminen ja lisäksi täysin oikeustoimikelpoinen, tarvitsisi täysin yllättäen juuri minun apuani viikonloppuna. Millaisia tällaiset pulatilanteet konkreettisesti ovat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Ei vaan herkät ihmiset joiden rajoja on usein rikottu, ottavat elämäänsä hylkäämiskokemustaan paikkaamaan pyrkivä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat ja suuttuvat sitten, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa tuo ihminen elämästään.

Mä en kyllä tajunnut tätä, tai sitten tässä meni relatiivipronominit sekasin. Eikös ne herkät ihmiset pikemminkin ota elämäänsä edelleenkin niitä loukkaajia (henkisiä ameeboja), jotka jatkavat kuranssaamista? Koska "rajattomalla", herkällä ihmisellä ei muutakaan mallia ole. Ja sitten lopulta se ameeba loukkaantuu, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa se ameeba elämästään. 

Tuota noin... Usein herkkä ihminen on se 'ameeba', jonka rajoja on loukattu lapsuudesta asti.

Tässä väitettiin joka tapauksessa, että herkät ihmiset ottavat sitten myöhemmin elämäänsä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat. Olinkin aika ihmeissäni, että mitäh. No, hällä väliä, mitä lie tarkoitti. 

Tuo käsite rajaton on sikäli hankala, että sillä voidaan yhtä lailla tarkoittaa sellaista ihmistä, jolla on vaikeuksia pitää omia puoliaan kuin sellaista, joka voi kävellä toisten yli tai käyttäytyä pomottavasti. Samalla ihmisellä voi olla myös molempien näiden asioista kanssa ongelmia.

Allekirjoitan tuon, että samalla ihmisellä voi olla ongelmia molempien asioiden kanssa, esim. tilanteista riippuen. Mutta miten se rajaton voisi tarkoittaa henkilöä, joka kävelee toisten yli? Eiks rajaton noin niin kun yleisesti ole henkilö, joka on taipuvainen kiltteyteen? Tosin oikeestaan toi koko termi "rajaton" on mulle vieras, kun mieluummin puhuisin rajojen vetämisestä. Rajaton kuulostaa vähän joltain rajat kiinni/auki -touhulta. 

Sellaisen ihmisen on usein vaikea tunnistaa toistenkaan rajoja, jolta itseltään rajat puuttuvat tai ovat kovin epäselvät. Siksi käytös muita kohtaan voi olla aika erikoista. Joko sotkeennutaan liikaa toisten asioihin tai pyritään miellyttämään muita jopa oman hyvinvoinnin kustannuksella.

No joo, tavallaan totta. Koska itse en ole oppinut mistään sellaista mallia, että ei kuulu kysyä mitään toisten asioista ja ei kuulu olla kovin avoin, niin toki minä niitä rajoja varmasti aika ajoin rikon. Enhän mä tajua, että joku onkin miinoittanut itsensä kaikenlaisilla rajoilla.

Kerran mulle totesi kaveri yhdestä tutusta, että kun sanoisikin, että ei vain tule, mutta kun henkilö alkaa selitellä, miksi ei tule. Olin ihmeissäni, koska minusta oli kohteliasta raportoida, miksi ei, eikä vain töksäyttää, että en tule ja piste. Mutta näköjään se selittely jopa kiivastuttaa joitain. 

Mutta nykyään ihmisillä tuntuu olevan paljon enemmän rajoja kuin aiemmin. Vai tekeekö sen ikä? Täytyy salata sitä, tätä ja tota, ahdistutaan kaikenlaisesta viattomasta kyselystä, pidetään kyselemistä suurin piirtein stalkkaamisena jne.

Tämä kommentti alkoi kyllä naurattamaan, koska mieleeni tuli heti naapurin uteluas leskirouva. Ollaan asuttu tässä toistakymmentä vuotta ja häneltä noita viattomia kysymyksiä kyllä on riittänyt. Ja hyvin tietää koko kylän asiat, kun juoksee pitkin kylää kyselemässä viattomia asioita. Loukkaantuu aivan hiiteen, jos hänelle ei suostu kertomaan kaikkea ja taas juoksee kylällä haukkumassa, että niillä täytyy olla jotain salattavaa, kun eivät kertoneet, miksi talon rouva ei ollut tänään töissä ja miksi toisessa talossa oli auto pihalla :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Ei vaan herkät ihmiset joiden rajoja on usein rikottu, ottavat elämäänsä hylkäämiskokemustaan paikkaamaan pyrkivä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat ja suuttuvat sitten, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa tuo ihminen elämästään.

Mä en kyllä tajunnut tätä, tai sitten tässä meni relatiivipronominit sekasin. Eikös ne herkät ihmiset pikemminkin ota elämäänsä edelleenkin niitä loukkaajia (henkisiä ameeboja), jotka jatkavat kuranssaamista? Koska "rajattomalla", herkällä ihmisellä ei muutakaan mallia ole. Ja sitten lopulta se ameeba loukkaantuu, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa se ameeba elämästään. 

Tuota noin... Usein herkkä ihminen on se 'ameeba', jonka rajoja on loukattu lapsuudesta asti.

Tässä väitettiin joka tapauksessa, että herkät ihmiset ottavat sitten myöhemmin elämäänsä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat. Olinkin aika ihmeissäni, että mitäh. No, hällä väliä, mitä lie tarkoitti. 

Tuo käsite rajaton on sikäli hankala, että sillä voidaan yhtä lailla tarkoittaa sellaista ihmistä, jolla on vaikeuksia pitää omia puoliaan kuin sellaista, joka voi kävellä toisten yli tai käyttäytyä pomottavasti. Samalla ihmisellä voi olla myös molempien näiden asioista kanssa ongelmia.

Allekirjoitan tuon, että samalla ihmisellä voi olla ongelmia molempien asioiden kanssa, esim. tilanteista riippuen. Mutta miten se rajaton voisi tarkoittaa henkilöä, joka kävelee toisten yli? Eiks rajaton noin niin kun yleisesti ole henkilö, joka on taipuvainen kiltteyteen? Tosin oikeestaan toi koko termi "rajaton" on mulle vieras, kun mieluummin puhuisin rajojen vetämisestä. Rajaton kuulostaa vähän joltain rajat kiinni/auki -touhulta. 

Sellaisen ihmisen on usein vaikea tunnistaa toistenkaan rajoja, jolta itseltään rajat puuttuvat tai ovat kovin epäselvät. Siksi käytös muita kohtaan voi olla aika erikoista. Joko sotkeennutaan liikaa toisten asioihin tai pyritään miellyttämään muita jopa oman hyvinvoinnin kustannuksella.

No joo, tavallaan totta. Koska itse en ole oppinut mistään sellaista mallia, että ei kuulu kysyä mitään toisten asioista ja ei kuulu olla kovin avoin, niin toki minä niitä rajoja varmasti aika ajoin rikon. Enhän mä tajua, että joku onkin miinoittanut itsensä kaikenlaisilla rajoilla.

Kerran mulle totesi kaveri yhdestä tutusta, että kun sanoisikin, että ei vain tule, mutta kun henkilö alkaa selitellä, miksi ei tule. Olin ihmeissäni, koska minusta oli kohteliasta raportoida, miksi ei, eikä vain töksäyttää, että en tule ja piste. Mutta näköjään se selittely jopa kiivastuttaa joitain. 

Mutta nykyään ihmisillä tuntuu olevan paljon enemmän rajoja kuin aiemmin. Vai tekeekö sen ikä? Täytyy salata sitä, tätä ja tota, ahdistutaan kaikenlaisesta viattomasta kyselystä, pidetään kyselemistä suurin piirtein stalkkaamisena jne.

Tekee. Ekaluokkalaisena vielä piti kaverille perustella, miksi ei tule koulun jälkeen enää ulos pihalle leikkimään. Ja vielä nuorenakin usein koki olevansa jotenkin velvollinen antamaan jonkin selityksen. Ikäänkuin olisi olemassa hyväksyttäviä ja ei-hyväksyttäviä syitä olla tekemättä jotain. Iän myötä oppii sanomaan ei. Ihan vaikka vain siksi, että ei huvita. Ei ole olemassa mitään listaa hyväksyttävistä syistä kieltäytyä jostain. Syyllä ei ole enää merkitystä. On täysin yhdentekevää, onko syynä anopin hautajaiset, työpaikan virkistyspäivä, flunssa, telkkarista tuleva lempiohjelma  vai pelkkä laiskuus. Lopputulos on kuitenkin aina sama eli ei tule ja piste. 

Täytyy myöntää, etten ehkä silti tällaista haluaisi oppia. Minusta se on ihan ok, ettei kerro, kun kokee, että asia on niin henkilökohtainen, mutta periaatteellinen vaikeneminen kuulostaa asenteelliselta ja tympeältä. Ei se ole kuitenkaan minulta pois, jos selitänkin jotain. Multa se on pois vain silloin, jos joudun selittämään vaikkapa kiusallisista lääkärikäynneistä. 

Uteliaita ihmisiä vastaan olen oppinut sellaisen kliseekeskustelun. Odotan puhelua, mahatauti, pitää mennä anoppilaan,lapsi sairas..mitä milloinkin. Pääsee helpolla heidän uteluistaan ja he ovat tyytyväisiä, kun saavat vastauksen. Näin rauha säilyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

On täällä kyllä uskomatonta porukkaa! Vai yksinäinen trolliko täällä kirjoittelee sydänystävyydestä, johon sitoudutaan eliniäksi? Ystävältä voi vaatia, pyytää ja edellyttää mitä vain, ja odotukset on aina ja ehdottomasti täytettävä? Tavoittamattomissa ei saisi päivääkään olla siltä varalta että kaveri voi tarvita apua? Ja että se ihminen joka ei suostu "ystävän" pompoteltavaksi vaan haluaa pitää yksityisyytensä, itsemääräämisoikeutensa ja vapautensa on moraalisesti alempiarvoinen? Huh!

Lähden tästä nauttimaan elämästä ystävien kanssa, jotka valitsevat ystävyytemme ylläpitämisen aina uudelleen kuten ovat jo valinneet 10-30 vuoden ajan. Mitään en heiltä vaadi eivätkä he minulta. Auttaminen, kuunteleminen, yhteydenpito on aina vapaaehtoista ja tulee halusta, ei velvollisuudentunnosta. Henkistä kiristystä ei harrasteta, vaan jokainen tietää että kaikille oma elämä on ensisijainen, sen puitteissa mennään ja parinkin vuoden tauko tapaamiseen voi joskus tulla.

Ai niin ja viikonloppuna lähden viettämään aikaa uuden tuttavan kanssa, jota pyysin mukaan pienelle retkelle. Emme ole aiemmin tavanneet varta vasten, vaan aina sattumoisin ja porukassa. Sydänystävyyttä tai elinikäistä uskollisuutta en lupaa enkä häneltä odota. Haluan vain tutustua häneen paremmin - jos yhteinen sävel löytyy, eihän sitä tiedä jos meistä tulee ystäviä. Vuosien mittaan sen näkee, tutustun ja lähennyn hitaasti, vaikka tyypistä tykkäisinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Että puhelin on pidettävä auki ja lähettyvillä sen vuoksi, jos jollakin tutulla on surua juuri silloin. Ajatella, ennen sai tukea vaikka kirjoittamalla kirjeen läheiselle ja purettua siihen tuntemuksia. Silloin ei niin helposti loukkaannuttu, jos ei ihan sillä sekunnilla ollut vastaamassa tekstiviesteihin. Silloin riitti, kun tiesi, että se läheinen lukee ajatukset parin päivän päästä, kun saa kirjeen.

Ehkä juuri tämä viestien massatulva ja ihmisten jatkuva, ympärivuorokautinen tuen tarve saa turtumaan ja sieltä ei enää osata noukkia niitä oikeita hädänilmaisuja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Katriina Järvisen jutuista tulikin hyvin voimaton olo. Ei siinä olisi ystävä voinutkaan tehdä mitään, mikä olisi kelvannut. Järvinen oli päättänyt surra ja kärsiä, hän ei halua toipua. Ystävien voimavarat loppuvat jossakin kohtaa. En minä ainakaan kirjan perusteella ymmärtänyt mitä Järvinen olisi ystäviltään kaivannut. Hän HALUSI karkoittaa heidät luotaan, jotta voisi syyttää heitä pinnallisuudesta, ymmärtämättömyydestä ja hylkäämisestä.

Lapsi voi koetella loputtomiin vanhempiensa rakkautta - pysyvätkö he luonani, vaikka olen näin kauhea? Aikuinen ei ikävä kyllä voi sitä tehdä, vaikka oma suru olisi suuri. Se on läheisille kohtuuton taakka, ja itseään suojellakseen heidän on pakko etääntyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Ei vaan herkät ihmiset joiden rajoja on usein rikottu, ottavat elämäänsä hylkäämiskokemustaan paikkaamaan pyrkivä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat ja suuttuvat sitten, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa tuo ihminen elämästään.

Mä en kyllä tajunnut tätä, tai sitten tässä meni relatiivipronominit sekasin. Eikös ne herkät ihmiset pikemminkin ota elämäänsä edelleenkin niitä loukkaajia (henkisiä ameeboja), jotka jatkavat kuranssaamista? Koska "rajattomalla", herkällä ihmisellä ei muutakaan mallia ole. Ja sitten lopulta se ameeba loukkaantuu, kun toinen vihdoin löytää voimaa poistaa se ameeba elämästään. 

Tuota noin... Usein herkkä ihminen on se 'ameeba', jonka rajoja on loukattu lapsuudesta asti.

Tässä väitettiin joka tapauksessa, että herkät ihmiset ottavat sitten myöhemmin elämäänsä henkisiä ameeboja, jotka vaativat ja vaativat. Olinkin aika ihmeissäni, että mitäh. No, hällä väliä, mitä lie tarkoitti. 

Tuo käsite rajaton on sikäli hankala, että sillä voidaan yhtä lailla tarkoittaa sellaista ihmistä, jolla on vaikeuksia pitää omia puoliaan kuin sellaista, joka voi kävellä toisten yli tai käyttäytyä pomottavasti. Samalla ihmisellä voi olla myös molempien näiden asioista kanssa ongelmia.

Allekirjoitan tuon, että samalla ihmisellä voi olla ongelmia molempien asioiden kanssa, esim. tilanteista riippuen. Mutta miten se rajaton voisi tarkoittaa henkilöä, joka kävelee toisten yli? Eiks rajaton noin niin kun yleisesti ole henkilö, joka on taipuvainen kiltteyteen? Tosin oikeestaan toi koko termi "rajaton" on mulle vieras, kun mieluummin puhuisin rajojen vetämisestä. Rajaton kuulostaa vähän joltain rajat kiinni/auki -touhulta. 

Sellaisen ihmisen on usein vaikea tunnistaa toistenkaan rajoja, jolta itseltään rajat puuttuvat tai ovat kovin epäselvät. Siksi käytös muita kohtaan voi olla aika erikoista. Joko sotkeennutaan liikaa toisten asioihin tai pyritään miellyttämään muita jopa oman hyvinvoinnin kustannuksella.

No joo, tavallaan totta. Koska itse en ole oppinut mistään sellaista mallia, että ei kuulu kysyä mitään toisten asioista ja ei kuulu olla kovin avoin, niin toki minä niitä rajoja varmasti aika ajoin rikon. Enhän mä tajua, että joku onkin miinoittanut itsensä kaikenlaisilla rajoilla.

Kerran mulle totesi kaveri yhdestä tutusta, että kun sanoisikin, että ei vain tule, mutta kun henkilö alkaa selitellä, miksi ei tule. Olin ihmeissäni, koska minusta oli kohteliasta raportoida, miksi ei, eikä vain töksäyttää, että en tule ja piste. Mutta näköjään se selittely jopa kiivastuttaa joitain. 

Mutta nykyään ihmisillä tuntuu olevan paljon enemmän rajoja kuin aiemmin. Vai tekeekö sen ikä? Täytyy salata sitä, tätä ja tota, ahdistutaan kaikenlaisesta viattomasta kyselystä, pidetään kyselemistä suurin piirtein stalkkaamisena jne.

Tämä kommentti alkoi kyllä naurattamaan, koska mieleeni tuli heti naapurin uteluas leskirouva. Ollaan asuttu tässä toistakymmentä vuotta ja häneltä noita viattomia kysymyksiä kyllä on riittänyt. Ja hyvin tietää koko kylän asiat, kun juoksee pitkin kylää kyselemässä viattomia asioita. Loukkaantuu aivan hiiteen, jos hänelle ei suostu kertomaan kaikkea ja taas juoksee kylällä haukkumassa, että niillä täytyy olla jotain salattavaa, kun eivät kertoneet, miksi talon rouva ei ollut tänään töissä ja miksi toisessa talossa oli auto pihalla :D

Varmaan samalla ymmärsit, että kyse ei ollut naapurin uteliaasta leskirouvasta saati vastaavista toimintatavoista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Eikö kukaan tule paikalle kommentoimaan tähän, että ystävyys on ainoastaan oikeuksia ilman minkäänlaisia velvollisuuksia? Tähän nimittäin tuollainen ajattelutapa johtaa, yksinäisyyteen.

Joskus toisen lohduton tuska on liikaa itse kellekkin ja sitä ei pysty käsittelemään. Tämän surussaan moni unohtaa. Toisaalta, mitäpä siihen pystyisi oikein sanomaan, jos aamulla herätessään saa tekstiviestin, että on epätoivoinen tytön kuoleman takia ja ahdistaa. Sellaisia sanoja ei kukaan siinä aamukiireessä pomon hönkiessä niskaan löydä, että se yhtään lohduttaisi. Aina on niin helppo syyttää muita. Koska muiden elämä ei pysähdy toisen surun vuoksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.

Eivät ihmiset kaipaa viisaita sanoja, vaan tunnetta siitä, että toinen on läsnä. Tällaisen merkki voisi olla esimerkiksi viesti, että toivoo päivään voimia ja kertoo soittavansa illalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Kirjailija Katriina Järvinen on käsitellyt tyttärensä itsemurhan jälkeistä aikaa kirjassaan Surun istukka. Haastatteluissa on todennut, että on ollut raskas kokemus, kun hänen ystävänään pitämänsä ihmiset eivät ole olleetkaan surun hetkellä tukena. Yleinen kysymys on kuulemma ollut se, että onhan sinulla joku tukenasi.

Tästä kirjailija on päätellyt sen, että kyseisen ihmisen mielestä tukeminen kuuluu jollekin toiselle. Että näin sanova ihminen ei miellä itse olevansa sitä lähipiiriä, vaikka häntä on tärkeänä ystävänä pitänyt. Lopulta kirjailija kuulemma totesi helpommaksi vetäytyä yksinäisyyteen kuin pettyä kaiken aikaa toisten reaktioihin hänen ollessaan onneton surunsa takia.

Katriina Järvisen jutuista tulikin hyvin voimaton olo. Ei siinä olisi ystävä voinutkaan tehdä mitään, mikä olisi kelvannut. Järvinen oli päättänyt surra ja kärsiä, hän ei halua toipua. Ystävien voimavarat loppuvat jossakin kohtaa. En minä ainakaan kirjan perusteella ymmärtänyt mitä Järvinen olisi ystäviltään kaivannut. Hän HALUSI karkoittaa heidät luotaan, jotta voisi syyttää heitä pinnallisuudesta, ymmärtämättömyydestä ja hylkäämisestä.

Lapsi voi koetella loputtomiin vanhempiensa rakkautta - pysyvätkö he luonani, vaikka olen näin kauhea? Aikuinen ei ikävä kyllä voi sitä tehdä, vaikka oma suru olisi suuri. Se on läheisille kohtuuton taakka, ja itseään suojellakseen heidän on pakko etääntyä.

Lehtijutussa kirjailija kertoi, että hänen surunsa sivuutettiin keskustelussa ystävien kanssa nopeasti ja toiset alkoivat samantien uskoutua hänelle omista murheistaan. Kenen mielestä tämä kuulostaa ystävyydeltä? Ilmeisesti hänellä ei ollutkaan lähellään ystäviä, vaan ainoastaan energiavampyyrejä. Ei ihme, että hän päätti vetäytyä yksinäisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Huh. Tietenkin kaverini missaavat mun päihityksiäni siinä missä minäkin missaan heidän. Sen sijaan ystäväni eivät missaa enkä minäkään missaa ystävieni päivityksiä. Nythän oli kyseessä kaveri, joka pitäisi minua ystävänään ja olettaisi, että minäkin olisin hänen ystävänsä. Jos kokee syvää ystävyyttä toiseen, mutta ei vaivaudu edes kerran vuodessa katsomaan toisen FB-seinää eli mitä toisen elämässä on sitten viime kerran mahdollisesti tapahtunut, niin mun mielestä ei kuulosta ystävyydeltä vaan nimenomaan kaveruudelta. Jos siltäkään.

Nykyään monet poistuvat Facebookista.

Mitä sitten? Kuka tahansa saa poistua Facebookista. Suomi on vapaa maa. Kuka tahansa saa poistua mun elämästänikin.  Ja sun. Suomi on siinäkin suhteessa vapaa maa. Jos joku pitää mua parhaimpana ystävänään ilman, että on edes virtuaalisesti parhaimpien ystävieni joukossa, se on vain ja ainoastaan hänen oma valintansa. 

T: someaddikti

En ole someaddikti. FB vaan on mulle tapa pitää yhteyttä sekä kaukana asuviin ystäviini että  sellaisiinkin ihmisiin, joilla ei ole edes mun puhelinnumeroani. Esimerkiksi juuri kavereihini. Jotkut käyttävät yhteydenpitoon Whatsappia tai jotain muuta sovellusta. Mä taas en pidä kännykällä yhteyttä muihin kuin läheisiini ja ystäviini. 

Minusta tuo on hassua puhua ihmisestä kaverina, jos hänelle ei uskalla edes puhelinnumeroa antaa. Onko sinulla jonkinlainen luottamuspula muita kohtaan? Pelkäätkö kovasti toisen nopeasti paljastuvan häiriköksi, jos annat hänelle numerosi?

Mulla ei ole luottamuspula muita kohtaan, mutta en halua olla puhelimitse kymmenien ihmisten tavoitettavissa 24/7. Pidän parempana, että mulle soittavat tai laittavat tekstiviestiä vain ne ihmiset, joiden yhteydenottoa pidän sen verran tärkeänä, että vastaan mahdollisimman pian.  Vaikka keskellä yötä. Tältäkin palstalta saa aika ajoin lukea, miten jotkut eivät malta odottaa tekstiviestiinsä vastausta viestiinsä edes muutamaa tuntia. Siihen asti, että toinen pääsisi edes töistä. En näe mitään syytä antaa puhelinnumeroani kavereillenikin, koska mut tavoittaa kyllä iltaisin ihan hyvin muutaman tunnin vasteajalla netinkin kautta. Viikonloppuisin voi vierähtää pidempikin aika, koska en välttämättä käy koko viikonlopun aikana FB:ssä. Yksityisviestein voi myös sopia tapaamisista yms. 

Puhelin on mulle vähän kuin tulla koputtamaan olkapäälle. Kuinka monen ihmisen (ja keiden) haluan tulla koputtamaan mua olkapäälle aina, kun heillä on mulle jotain asiaa? En kovinkaan monen. Netti taas on on mulle kuin ennen vanhaan oli lankapuhelin. En vastaa, jos en ole kotona, olen  just silloin vessassa tai saunassa , olen  menossa nukkumaan tai mulla on just silloin joku kylässä. 

Melko jäykän oloinen ajattelutapa. Entä jos kaverisi kaipaisi apuasi viikonlopun aikana? Eikö se liikuttaisi yhtään, jos myöhemmin lukisit viestit, jossa kaverisi kertoo olleensa pulassa ja tarvinneensa sinua?

Miten ihmiset selvisi ennen lankapuhelinten aikaan, kun kaveri ei ollut varalla päivystämässä puhelinta viikonloppuisin, jos kaverilla tulisi vaikka hätä yhtäkkiä.

Eihän silloin aina selvitty niin kovin kummoisesti. Esimerkiksi jääkiekkoilija Raipe Helminen missasi viikonlopun mökkeilyn takia rahakkaan sopimuksen NHL:ssä. Hänelle tarjolla olleen sopimuksen sai joku toinen, kun Raipea ei saatu kotoa lankapuhelimella ajoissa kiinni.

Minä en anna ikinä anteeksi kaverilleni, kun minulla tuli lauantai-iltana kakkahätä ja hän ei vastannut messengerviestiin vasta kuin maanantaina

Tuossa tilanteessa luulisi pikemminkin olevan kyse siitä, että sille toiselle tuli hätä eikä voinut vastata Messenger-viestiin. Tosin pari vuorokautta vessassa kuulostaa jo isommalta taudilta.