Täällä kun nyt ihastumisesta puhutaan niin...

Olen ollut ihastunut nyt vuoden yhteen mieheen. Olen sinkku ja hän varattu. (Joo, saa 'alapeukuttaa', mutta tunteitaan ei voi valita.)

En ole tehnyt mitään varsinaisia siirtoja asian suhteen, enkä aiokaan. On vaan niin helvetin raastavaa se, että tämä ei mene ohi! Tekemisissä täytyy olla joka tapauksessa...

Ollaan tutustuttu (pakollisissa tilanteissa), sekä ystävystytty. Oma tulkintani on, että kiinnostus ja vetovoima on molemminpuolista. Meillä on synkkaa aivan älyttömän hyvin, ajatukset ja arvot osuvat yksiin, molemmilla on samat intohimon- ja mielenkiinnonkohteet. Hänen katseessaan ja olemuksessaan on jotakin sellaista, että haluan vain mennä hänen syliinsä ja jäädä siihen. Kosketus, halaus tuntuu koko kehossa ja hän jollain tapaa voimaannuttaa minua ja uskoisin, että minä häntä. Tuntuu myös, että luemme toisiamme todella helposti. Huolestumiset, ilostumiset, murheet ja muut vaistoaa herkästi. Katseissa vaihtuu paljon... Ja pystymme keskustelemaan lähes kaikesta. Sanoisin kaikesta, jos tunteista olisi puhuttu. Mutta ei olla.

On helpompaa kun ei nähdä, mutta kun nähdään, joka kerta sykähdyttää ja perhosia lentelee... Joka kerta kaipaan hänen ihanaan syleilyynsä.

Tuntuu, että 'odotan häntä', hänen elämäntilanteensa muuttumista. Samalla tunnen itseni hölmöksi. Muutosta ei välttämättä tapahdu koskaan. Olisi ollut niin kiva ihastua sinkkuun, mutta ei. Olen kyllä yrittänyt tavata muita miehiä ja tutustua. Kukaan heistä ei vaan tunnu millään tavalla 'omalta', eikä kiinnostusta tai ihastusta voi pakottaa.

Ärsyttää omat tunteet ja pää. Mitä tässä voisi tehdä?