Miksei raskauden jälkiharmeista kerrota avoimesti? Onko tässä taustalla joku omituinen salaliitto?

Vierailija kirjoitti:

Itse olen jo päättänyt, että vaadin sektion kun joskus raskaudun, en todellakaan aio synnyttää. Jos joku vänkää vastaan, niin totean että olepa hyvä ja synnytä puolestani.

Minua ei kiinnosta viikkokausien tuska revenneen toosan kanssa. Varmasti leikkausarpi on joo myös kipeä, mutta pystynpähän edes istumaan. Ja jos imetys ei onnistu niin ei onnistu, järkyttävää syyllistämistä oon kuullut tästäkin...

En käsitä miksi kaiken pitää olla pelkkää vaikeutta ja tuskaa, kai sitä voi raskaudesta ja alusta vauvan kanssa tehdä mahdollisimman mukavaa ja hyvältä tuntuvaa itselleen? Vai täytyykö raskaana ollessa omaksua äitimarttyyri-asenne?

Mua taas karmii ajatus vatsan viiltämisestä kahtia ja haavan kautta revitään ulos puolimetrinen ihminen.

Mulla on onneks äiti, jonka kanssa saatoin keskustella näistä ikävistäkin puolista etukäteen. Mut tiedän, ettei kaikilla ole sellaista vanhempaa, kokenutta naishenkilöä elämässään. Se on aika kurjaa.

Toisaalta mun raskaudet oli helpot ja jaksoin hyvin tehdä töitäkin. Se ehkä yllätti, että neuvolassa syyllistettiin siitä, etten pystynyt täysimettämään, vaikka mulla on ihan fyysinen tila, joka sen esti.

Ei saa puhua negatiivisista asioista. Valtio tarvitsee lisää veronmaksajia ja matalapalkkatyövoimaa porvarien tehtaisiin. Wt ja yh mammojen tehtävä on tuottaa näitä. Ei saa pelotella negatiivisilla asioilla.

Vierailija kirjoitti:

Olisi ollut kiva tietää etukäteen siitä, kuinka imetys sattuu aluksi, paikat repeää, alapää vuotaa eikä pysty istumaan kunnolla kuukauteen. Kultaako aika ja kivat kokemukset muistot vai onko tässä joku suurempi salaliitto taustalla?

Saa.ana

Ai jaa - ja minusta taas tuntuu, että muusta ei puhutakaan. Raskauden, synnyttämisen ja synnytyksen jälkeisen ajan kamaluudesta. Sitten jos joku uskaltaa tunnustaa nauttineensa raskaudesta, että synnytys oli helppo ja synnytyksen jälkeinen aikakin oli ihan jees, niin saa aikamoisen p...kuorman niskaansa.

Joo, anteeksi - mulla sujui kaikki tosi hyvin ja helposti. Olen pahoillani. ehkä. No en.

Itse sanoisin että salaliitto on olemassa. Ja se on siinä kun sanotaan, että suurimmalle osalle ei käy kuinkaan, ja "jos käy, niin se voidaan korjata". No mulle kävi ja ei tietoakaan mistään korjaamisesta.

Siis, lapsi piti saada kiireellä ulos, joten eppari ja imukuppi. Ja sitten ommeltiin. Olin *todella* kipeä todella pitkään. Jälkitarkastuksessa edelleen vaan sattui ja koko ajan tuntui että vähän hankaa. Vastaus: ei täällä ole mitään vikaa, limakalvot on vaan kuivat, kyllä se siitä, kun odotat. Oli muuten tikitkin lähteneet etuajassa, joten sisempi häpyhuuli oli ihan poikki, mutta ihan normaali synnytyksen jälkeinen alapää kuulemma. Tuli mulle ainakin yllätyksenä, että häpyhuulten jääminen katkenneiksi on normaalia, ja että sitä ei korjata! Isompi ongelma oli toki se kipu.

No odotin. Ja 8kk synnytyksestä sitten lääkärille valittamaan kun edelleen sattuu. Ja edelleen mulla oli ihan normaali synnytyksen jälkeinen alapää! Ei mitään vikaa, mun pitää vain oppia elämään sen kanssa. Kieltäydyin lähtemästä pois ilman lähetettä gynelle. Laittoi, mutta sanoi että tulee kyllä bumeramgina takaisin, kun mussa ei ole mitään vikaa.

No ei tullut bumerangina takaisin, vaan noin vuosi synnytyksestä pääsin gynelle. Siellä oli erikoistuva lääkäri joka oli ihan huuli pyöreänä ja sitten kutsui vanhempia kollegoja paikalle. Ja sitten niitä oli kolme rivissä ja sörkkivät vuorotellen. Kaikki oli kuulemma hyvin, ja mitään vika ei näy. Sanoin että ihan sama miltä näyttää, muhun sattuu koko ajan. Kertoivat sitten että siellä on vain hermo puristuksissa epparin ompeleessa, mutta että limakalvot on tosi siistit, ja aukko parantunut hyvin, niin kyllä se seksi onnistuu ihan hyvin. Ja että *ei näytä yleensä korjata*!!!

Vi##u!!! Ihan niin kuin se olisi ollut mun ongelma, että onnistuuko seksi. Ei se että muhun sattuu *koko ajan*.

Kun heille selvisi, että imetän vielä, nauroivat vain, että se siitä sitten. Mene kotia siitä. Sen verran antoivat periksi, että jos pari kuukautta imetyksen lopettamisen jälkeen vielä sattuu, saan tulla uudestaan. Eli varata ajan suoraan sinne ilman lähetettä.

No lopetin sitten imettämisen, paljon aiemmin kuin mitä olisin halunnut. Ei ne kivut siitä mihinkään loppuneet. Ja menin takaisin.

Kiitän edelleen onneani siitä, mikä lääkäri sillä kertaa osui. Tämä oli ensimmäinen, joka otti mut tosissaan. Päädyin korjausleikkausjonoon, ja kroonisen kivun hoitoon tarkoitetut lääkkeet jonotusajaksi. Ja se leikkaus oli sillä ehdolla, *ettenhän vain tee lisää lapsia*. Jos olisi ollut edes pienintäkään mahdollisuutta että tekisin joskus toisen, mitään apua en olisi saanut silloin. Vaikka tämä lääkäri siis uskoi että kärsin päivittäisistä kivuista. Se niistä lastentekotalkoista...

Jos mä en jääräpäisesti lääkärien sanojen vastaisesti olisi vaatimalla vaatinut korjausleikkausta, mä en olisi sitä ikinä saanut, vaan edelleen kärsin jokapäiväisistä kivuista.

Fiilis mikä jäi on se, että mulla ei naisena ole mitään väliä. Kun se lapsi on ulkona mä olen arvoton kasa p#skaa, jonka hyvinvoinnilla ei ole mitään väliä.

Ymmärrän kyllä, näin jälkikäteen, että niin kauan kun imetin niin ne limakalvot oli ohuemmat, ja ei voi sanoa millaiseksi se kipu jää. Mutta se *asenne* oli aivan järkyttävä. "Sun alapäässä ei ole mitään vikaa, ja se on ihan tavallinen synnytyksen jälkeinen alapää, ja että sä valitat turhasta. Sen kanssa pitää vaan oppia elämään." Se asenne mua häiritsi enemmän kuin mikään muu. Sen asenteen takia meille ei tule toista lasta.

Alunperin piti tehdä kaksi lasta, mutta yhteen siis jäi. En enää luota siihen että apua saa jos tarvitsee. Ja, en kyllä olisi sitä apua sanutkaan, jos toinen olisi enää ollut suunnitelmissa. Toki eihän ne lääkärit sitä voi estää, mutta minä en enää uskalla.

Olipa kerran...... niinhän kaikki kauniit sadut alkavat. Saduissa kaikki on niin ihanaa ja täydellistä. Ihana parisuhde, ihanat lapsukaiset, kauniit ihmiset ja mammonaa on niin ettei mitään määrää.

Sitten on tämä arkitodellisuuden. Tämmöstäkö tämä nyt sitten on. Kaikilla muilla synnytykset helppoja, parisuhde mallillaan, on autot, kesämökit, ulkomaanmatkat jne. jne.

Kaukaa kun katsoo, siltähän se näyttää ja vaikuttaa. Mutta samanlaista arkea sielläkin eletään aidan toisella puolen.

Ei kukaan selviä synnytyksestä "ehjin nahoin". Aina tulee jotakin. Joko synnytyksessä tai sen jälkeen. Toi synnytyksen jälkeinen masennus on sitä, kun päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen sama toistuu. Syötä rintaa, vaihda vaippa, käy kaupassa, tee ruokaa, syötä rintaa, vaihda vaippaa, tee ruokaa, yritä käydä suihkussa, yritä nukkua jossain välissä, syötä rintaa, vaihda vaippaa, pidä mies tyytyväisenä ja vauva hiljaisena, että mies jaksaa käydä töissä, Syötä rintaa, vaihda vaippaa, tee........ Näyttäsit nyt joskus iloiselta ja levänneeltä, syötä rintaa, vaihda vaippaa, älä valita.

Älkää hyvät ihmiset tehkö lapsia. Se on viisas ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen jo päättänyt, että vaadin sektion kun joskus raskaudun, en todellakaan aio synnyttää. Jos joku vänkää vastaan, niin totean että olepa hyvä ja synnytä puolestani.

Minua ei kiinnosta viikkokausien tuska revenneen toosan kanssa. Varmasti leikkausarpi on joo myös kipeä, mutta pystynpähän edes istumaan. Ja jos imetys ei onnistu niin ei onnistu, järkyttävää syyllistämistä oon kuullut tästäkin...

En käsitä miksi kaiken pitää olla pelkkää vaikeutta ja tuskaa, kai sitä voi raskaudesta ja alusta vauvan kanssa tehdä mahdollisimman mukavaa ja hyvältä tuntuvaa itselleen? Vai täytyykö raskaana ollessa omaksua äitimarttyyri-asenne?

Fakta vain on, että keskimääriäisesti sektion jälkeiset vaivat ovat paljon suuremmat. Ei mikään tieteellinen artikkeli ilmeisesti riitä vakuuttamaan, että valtaosa repeämistä on hyvin pieniä ja parantuvat itsekseen nopeasti. Yleensä repeämää ei itse juuri edes huomaa. 

Itseltäni ommeltiin kyllä vähän suurempi ensimmäisessä synnytyksessä, mutta ei sekään istumista estänyt. Seuraavissa ei tullut repeämää ollenkaan. Sektiohaava estää useimmiten liikkumisen kokonaisvaltaisesti ja kunnollisen vauvan hoidon moneksi viikoksi. Se on todella iso leikkaus, jotkut eivät tätä tunnu käsittävän. 

Niin, tottahan se on, mutta keskimäärät on aina keskimääriä ja ääripäihin mahtuu monenlaista. Tuo kaikki on totta - sektio ON iso ja vaativa leikkaus, ja komplikaatioita esiintyy useammin kuin alatiesynnytyksen jälkeen, vaikka on itse tapahtumana yleensä kivuttomampi.

Minulle on tehty kolme sektiota. Kaikki sujuivat todella hyvin, toivuin erittäin nopeasti eikä vauvan hoitamisessa ollut mitään ongelmia - ei sairaalassa eikä kotona. Mitään vauvaa painavampaahan ei saa nostella noin kuukauteen, ja toki se hankaloittaa esim. isompien lasten hoitamista, mutta itse vauvan hoitamista se ei haitannut ainakaan minulla mitenkään. Haava parani todella hyvin, ja kudokseni kestivät leikkaukset ja uudet raskaudet hyvin.

Toki olen jopa lääkäreiden mielestä poikkeustapaus  - kun ottaa vielä huomioon, että minulla on autoimmuunisairaus, jonka takia alun perin jouduin sektioihin. Silti, on hyvä tietää myös se, että voivat ne hyvinkin mennä. MUTTA jos minulta kysytään, olen alatiesynnytyksen kannalla - se on luonnollinen tapa, ja kuten todettu - sektio on iso ja vaativa leikkaus. Ehkä sitä ei ajatella sellaisena, kun yleensä ja keskimäärin ne päättyvät hyvin onnellisesti.

Eihän mistään muusta jauhetakaan kuin raskauden, synnytyksen ja pikkulapsiajan kamaluudesta!

Kaikki mitä tuli (synnyttänyt sekä sektiolla että alateitse ilman kivunlievitystä) oli positiivinen yllätys kivuista ja ohimenevistä vaivoista huolimatta :) Sitä yllättyi, mihin oma kroppa ja mieli pystyy, ja miten kaikki oli sen arvoista :) Muutama vuosi kun meni, ei ollut enää mitään muita jälkiä synnytyksistä paitsi sektioarpi alavatsassa, joka sekin ajan myötä himmeni. Nyt jo tästä kaikesta pitkä aika, joten ei tarvitse suhtautua niin fanaattisesti paljon mihinkään.

Onneksi uskalsin enkä jäänyt netin kauhutarinoiden pauloihin! 

Hui mitä kauheita kokemuksia.

Onneksi en suostunut tekemään lapsia.

Sama juttu on monessa muussakin jutussa.

Potilaalle jää kroonisia kipuja.

Lääkäri tutkii, ilmoittaa että ei mitään vikaa ja lähettää kotiin.

Näin käy monelle antirefluksileikkauksen jälkeen. Toimenpiteestä seuraa usein haittoja, joista ei kerrota. Eikä niitä voi korjata.

Lääkärit tarkistavat vain että leikkaustulos ei ole hajonnut ja ilmoittavat "kaikki hyvin".

Vierailija kirjoitti:

Aika hissukseen noista jälkikomplikaatioista ollaan neuvolassakin, ja harva synnyttänyt jaksaa kahvipöydässä mainostaa virtsankarkailua ja peräpukamia kun kaikki ihastelee vauvaa. Raskausvaivat eivät ole mediaseksikkäitä sen jälkeen kun se lapsi on saatu ulos. Raskausoireistakin kaikille on tuttuja jo leffoista ja sarjoistakin aamupahoinvointi, turvotus, nälkä jne, vaikka ne eivät ole loppujenlopuksi kovin vakavia tai ikäviä. (Okei, 24/7 pahoinvointi ensimmäisellä kolmanneksella koetteli mielenterveyttäni enemmän kuin kehtasin kellekään myöntää ja jatkuvat kovat liitos/selkäkivut ovat tuskaa nekin). Raskausmyrkytyksestä ym. hengenvaarallisista tiloista sen sijaan ei puhuta missään ja itsekin tutustuin koko sairauteen vasta tultuani raskaaksi.

Raskauden jälkeisistä vaivoista mainostetaan vaan sitä väsymystä kun vauva ei nuku, raskauskiloja ja löysää alapäätä. Vaikka joidenkin vauvat oikeasti nukkuu kiltisti sen 20 tuntia vuorokaudesta, kilot eivät ole sen tiukemmassa kuin muutenkaan (kunhan hormonitoiminta tasaantuu) ja jos alapäähän ei ole tullut vakavia hermo- tai kudosvaurioita, sen saa jumpattua entiselleen. Ainakin kaikki miehet ovat sanoneet, että tiukkuudeltaan synnyttäneen pimpsaa ei erota synnyttämättömän tavarasta, sen sijaan treenaamattoman alapään erottaa treenatusta.

Itselläni ei myös esimerkiksi ollut mitään hajua, että imetys SATTUU, ennen kuin kaverini sai lapsen ja kertoi siitä tuskasta. Itsekin nyt raskaana voivottelen avoimesti liitoskipuja, turvotusta ja anemiaa, mutta jätän mainitsematta kipeistä esimaitoa tihkuvista nänneistä, suonikohjuista ja alapään turvotuksen takia jatkuvasti uusivista hiiva- ja bakteeritulehduksista...

En myöskään ollut parikymppisenä tietoinen, että harvan iho palautuu raskaudesta. Kaikilla synnyttäneillä kavereillani paino on palautunut synnytystä edeltäneisiin mittoihin, mutta vatsanahka on arpinen lörppö ja tissit tyhjät, roikkuvat nahkapussit. Paha vatsalihasten erkauma myös leventää vyötäröä melkoisesti, vaikka jumppaisi kuinka. En itsekään odota palautuvani sen paremmin, mutta miehelle tämä todennäköisesti tulee yllätyksenä. Neuvolassa ei ole mainittu puolella sanalla mistään näistä, vaikka laskettuun aikaan on pari kuukautta.

Onneksi on synnyttäneet ystävät ja lukutaito, olen ymmärtänyt hankkia esim. vedenpitävän patjansuojuksen, maxisiteitä pakastimeen laitettavaksi (kuulemma vanhusten vaippojakin kannattaa harkita), rauhoittavia yrttiuutteita alapäälle ja hoitavia liivinsuojuksia jne. Olen myös lukenut synnytyksen fysiologiasta ja oppinut, että ponnistustekniikalla voi vaikuttaa paljonkin siihen, repeääkö ja kuinka paljon. Silti kätilöillä tuntuu olevan sellainen asenne, että eppari tehdään automaationa ja siihen ei edes kysytä lupaa. Toki jos repeämä on tullakseen, niin onhan se siisti eppari aina parempi kuin hallitsematon kolmannen asteen repeämä.

Epiosotomia ei estä repeämiä eli vaikka se tehdään voi revetä kuitenkin, epiosotomia nopeuttaa lapsen ulossaantia. On tutkittu että epiosotomia on kivuliaampi haava ja paranee hitaammin kuin samankokoinen repeämä. Syy on että kun repeämä tulee, se on kudosten mukainen, ei sileä haava. Sitten tietysti on ompelijasta kiinni kuinka hyvin se haava saadaan paikattua.

Eri sairaaloussa on eri kulttuurit ja myös kätilöilläkin epiosotomiaan. Itse en moista olisi halunnut, ja sanoinkin että ei epiosotomiaa ELLEI lapsen vuoksi sitä tarvita. Lapsella oli häikkää sydänäänessä ja eppari tehtiin. Mikä oli hyvä sillä joutui sitten ensiparkaisun jälkeen heti hoitoon koska oli vetänyt vihreää lapsivettä keuhkoon ja niellytki. sitä. Kävi kuitenkin hyvin ja lapsi kotiutui 6pv ikäisenä antibiootin kanssa. Sain nähdä hänet synnytyksen jälkeen uudelleen vasta 1,5 päivän päästä, koska minua ei kuljetettu toiseen kaupunkiin, en ollut liian huonovointinen!? Aloittelin imetystä hänen kuvansa kanssa, mieheni oli ottanut kuvan ennenkuin häntä vietiin hengitysputki suussa sairaalasta toiseen. Kotiuduin sairaalasta heti kun sain vain luvan. Eli olin ensisynnyttäjänä vain 1,5 vrk sairaalassa (sisältäen synnytyksen sairaalassa oloajan 7h)

Epiosotomiasta ja haavahoidosta on tehty opinnäyte. Kannattaa lukea. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/27949/Torronen_Valmi_Vuor…

Minä synnytin esikoiseni alakautta ja hän oli siis perätilassa. Kukaan ei kertonut perätilasynnytykseen liittyviä riskejä. Lantio vain kuvattiin ja todettiin, että vauva mahtuu tulemaan ja siinä se, ei muuta kuin synnyttämään.

Parin vuoden päästä tuosta älypuhelimet ja muut yleistyivät, ja löysin netin äitiryhmät. Mulle selvisi mm., että jos lapsivesi menee niin on olemassa napanuoran luiskahtamisvaara, ja pitäisi soittaa ambulanssi. Hämmästyin myös sitä, että todella moni kieltäytyi ehdottomasti synnyttämästä perätilavauvaa alateitse. Jossain keskusteluissa minua ei edes uskottu, kun kerroin että oma perätilavauvani oli esikoinen. Tietysti nämä ovat vain ei-ammattilaisten nettikeskustelijoiden mielipiteitä, mutta monella tuntui olevan enemmän faktaa kuin minulla.

Synnytykseen liittyviä riskejä pitäisi ehdottomasti kertoa. Itse tapasin monta kertaa lääkäreitä ja hoitajia, kukaan ei puhunut riskeistä mitään. Synnytysvalmennukseen en ehtinyt, en tiedä olisiko siellä puhuttu jotain enemmän.

Miten siis on mahdollista, että jotkut synnyttävät vauvan joka vuosi?  Ehtiikö siinä parantua ollenkaan edellisestä raskaudesta, ja imetetäänkö kahta-kolmea nuorimmaista yhtä aikaa?

Vierailija kirjoitti:

Aika hissukseen noista jälkikomplikaatioista ollaan neuvolassakin, ja harva synnyttänyt jaksaa kahvipöydässä mainostaa virtsankarkailua ja peräpukamia kun kaikki ihastelee vauvaa. Raskausvaivat eivät ole mediaseksikkäitä sen jälkeen kun se lapsi on saatu ulos. Raskausoireistakin kaikille on tuttuja jo leffoista ja sarjoistakin aamupahoinvointi, turvotus, nälkä jne, vaikka ne eivät ole loppujenlopuksi kovin vakavia tai ikäviä. (Okei, 24/7 pahoinvointi ensimmäisellä kolmanneksella koetteli mielenterveyttäni enemmän kuin kehtasin kellekään myöntää ja jatkuvat kovat liitos/selkäkivut ovat tuskaa nekin). Raskausmyrkytyksestä ym. hengenvaarallisista tiloista sen sijaan ei puhuta missään ja itsekin tutustuin koko sairauteen vasta tultuani raskaaksi.

Raskauden jälkeisistä vaivoista mainostetaan vaan sitä väsymystä kun vauva ei nuku, raskauskiloja ja löysää alapäätä. Vaikka joidenkin vauvat oikeasti nukkuu kiltisti sen 20 tuntia vuorokaudesta, kilot eivät ole sen tiukemmassa kuin muutenkaan (kunhan hormonitoiminta tasaantuu) ja jos alapäähän ei ole tullut vakavia hermo- tai kudosvaurioita, sen saa jumpattua entiselleen. Ainakin kaikki miehet ovat sanoneet, että tiukkuudeltaan synnyttäneen pimpsaa ei erota synnyttämättömän tavarasta, sen sijaan treenaamattoman alapään erottaa treenatusta.

Itselläni ei myös esimerkiksi ollut mitään hajua, että imetys SATTUU, ennen kuin kaverini sai lapsen ja kertoi siitä tuskasta. Itsekin nyt raskaana voivottelen avoimesti liitoskipuja, turvotusta ja anemiaa, mutta jätän mainitsematta kipeistä esimaitoa tihkuvista nänneistä, suonikohjuista ja alapään turvotuksen takia jatkuvasti uusivista hiiva- ja bakteeritulehduksista...

En myöskään ollut parikymppisenä tietoinen, että harvan iho palautuu raskaudesta. Kaikilla synnyttäneillä kavereillani paino on palautunut synnytystä edeltäneisiin mittoihin, mutta vatsanahka on arpinen lörppö ja tissit tyhjät, roikkuvat nahkapussit. Paha vatsalihasten erkauma myös leventää vyötäröä melkoisesti, vaikka jumppaisi kuinka. En itsekään odota palautuvani sen paremmin, mutta miehelle tämä todennäköisesti tulee yllätyksenä. Neuvolassa ei ole mainittu puolella sanalla mistään näistä, vaikka laskettuun aikaan on pari kuukautta.

Onneksi on synnyttäneet ystävät ja lukutaito, olen ymmärtänyt hankkia esim. vedenpitävän patjansuojuksen, maxisiteitä pakastimeen laitettavaksi (kuulemma vanhusten vaippojakin kannattaa harkita), rauhoittavia yrttiuutteita alapäälle ja hoitavia liivinsuojuksia jne. Olen myös lukenut synnytyksen fysiologiasta ja oppinut, että ponnistustekniikalla voi vaikuttaa paljonkin siihen, repeääkö ja kuinka paljon. Silti kätilöillä tuntuu olevan sellainen asenne, että eppari tehdään automaationa ja siihen ei edes kysytä lupaa. Toki jos repeämä on tullakseen, niin onhan se siisti eppari aina parempi kuin hallitsematon kolmannen asteen repeämä.

Episiotomia ei estä repeämiä.

https://www.duodecimlehti.fi/api/pdf/duo91710

Meillä töissä on paljon erittäin sirpakan oloisia, hyvännäköisiä hoikkia naisia, "vaikka" ovat äitejä ja siis käyneet synnytyksen ja raskauden "kauhut" läpi ja monet vieläpä pari kolme kertaa. Miten tämä on edes mahdollista ?!?

Liian vähän puhutaan myös siitä, että seksi ei ihan oikeasti välttämättä suju kuukausiin. Mulle tehtiin eppari ja tuli joku pieni nirhauma lisäksi, ei muita vammoja, ja silti uskalsin kokeilla yhdyntää vasta 4 kk synnytyksestä. Sattui pirusti ja lopetettiin homma kesken. Taisi mennä noin vuosi, kun vihdoin aloin taas nauttia seksistä ilman että mihinkään sattui. Tähän lisäksi tietysti limakalvojen kuivuus ja yleinen haluttomuus, joka johtui jatkuvasta ihokontaktista vauvan kanssa, ei vaan jaksanut enää koskea ketään.

Kaveripiiri on täynnä niitä, jotka harrastivat seksiä heti jälkivuodon loputtua. Ei mitään ongelmia kuulemma. Myös nettikeskusteluissa on valloillaan se käsitys, että viikko pari voi mennä ilman seksiä, ehkä jopa kuukausi, mutta sitten taas sujuu kuin tanssi.

Lukekaa tämä, niin tiedätte miten kätilön tulisi toimia parhaiten synnytyksessä.

https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/123436/AnnalesC422Mietola-…

Vierailija kirjoitti:

Liian vähän puhutaan myös siitä, että seksi ei ihan oikeasti välttämättä suju kuukausiin. Mulle tehtiin eppari ja tuli joku pieni nirhauma lisäksi, ei muita vammoja, ja silti uskalsin kokeilla yhdyntää vasta 4 kk synnytyksestä. Sattui pirusti ja lopetettiin homma kesken. Taisi mennä noin vuosi, kun vihdoin aloin taas nauttia seksistä ilman että mihinkään sattui. Tähän lisäksi tietysti limakalvojen kuivuus ja yleinen haluttomuus, joka johtui jatkuvasta ihokontaktista vauvan kanssa, ei vaan jaksanut enää koskea ketään.

Kaveripiiri on täynnä niitä, jotka harrastivat seksiä heti jälkivuodon loputtua. Ei mitään ongelmia kuulemma. Myös nettikeskusteluissa on valloillaan se käsitys, että viikko pari voi mennä ilman seksiä, ehkä jopa kuukausi, mutta sitten taas sujuu kuin tanssi.

Tosiaan, jos täysimettää niin limakalvot ovat kuivat ja seksihaluja ei välttämättä ole. Tämä on täysin yksilökohtaista, mutta jos jokapaikassa toitotetaan että seksiä vaan heti kehiin, niin jollain voi hämärtyä että heidän ei tarvitse haluta seksiä jos ei haluta. Mies voi hoitaa alkuun oman käden avulla itsensä jos ei voi imman olla. Oma mies ei painostanut ollenkaan vaan odotti kunnes itse halusin. En edes olisi muutenkaan alussa jaksanut mitään muuta kuin nukkua kaiken liikenevän alun kun vauva oli huono nukkuja syntyjään ja rytmiä siihen ei meinannut tulla mitenkään.

Ajatelkaa, nainen elää keskimäärin yli 60 vuotta aikuiselämää. Se auttaa suhteuttamaan, miten "pitkän" ajan nyt vaikka jälkivuodosta joutuu "kärsimään". Että jos niin kuin noin muuten niitä lapsia haluaa, niin nuo vaivat ovat hyttysen jaska valtameressä.

Nykyihmiset ovat jo liiankin "carpe diem", jolloin elämän pitäisi olla joka sekunti ilotulitusta Instagramissa ja muutaman viikon kestävät pienet vaivat ja kivut pilaavat koko elämän :) No, eletään nykyään sitten hetkessä joo, todellakin.