Lue keskustelun säännöt.
En kestä olla muiden elämän sisältö
30.05.2018 |
Jostain syystä olen ollut äitini elämän sisältö lapsesta saakka. Nyt olen jo 35, ja olen sitä edelleen. Hän käy kyllä töissä ja hänellä on ystäviä, mutta niillä ei tunnu olevan hänelle merkitystä, ainoastaan kiinnostaa mitä minä teen, missä minä meen, mitä minä harrastan, mitä ostan, miten sisustan, missä käyn mitä olen nähnyt jne. Hän soittaa edelleen joka päivä (en tosin vastaa aina), tuppautuisi käymään koko ajan ja ystävilleenkin jauhaa ilmeisesti vain minun tekemisiä. En kestä enää! Nyt kävi vielä niin, että kun saimme miehen kanssa esikoisen, niin muutuin (muutuimme) anopin elämän sisällöksi. Hän on jo eläkkeellä, ja häntä ei tunnu kiinnostavan vauvamme myötä enää mikään muu kuin meidän perheen ja vauvan asiat ja mitä teemme, missä käymme, mitä vauvalle kuuluu, mitä ajattelemme vauvan siitä tästä ja tuosta. Hänkin tuppautuu koko ajan käymään. En kestä enää yhtään! En halua olla muiden ihmisten elämän sisältö. Miksei nuo voi keskittyä omaan elämäänsä???
Kommentit (29)
Tuo tulee siitä ettei ole omilta vanhemmilta saanut turvaa, läsnäoloa ja huolenpitoa joten mieli vetäytyy tyhjyyteen suojakeinona. Sitten on riippuvainen muista ihmisistä, joista kaipaa sitä rauhoitusta mitä ei ole itselle esimerkin avulla kehittynyt, ei osaa olla itsensä kanssa, jos mitään itseä edes on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta olisi toisaalta ihanaa, että isovanhemmat tykkäisi viettää enemmän aikaa ja nähdä lapsenlapisaan. Mutta liika on liikaa. Meillä ei ole kummankaan puolelta sitä keskitietä kulkevia. Toisia ei kiinnosta pahemmin ja toiset taas juurikin elävät meidän kauttamme.
Eli ymmärrän kyllä. On kuormittavaa olla jonkun elämän keskipiste!
Varsinkin eron tai kuoleman erottaessa näitä tulee esiin.
Mun anoppi on tuollainen. Hänellä neljä lasta. Ei tee muuta kuin käy töissä, sitte soittelee lapsille, että tulkaa syömää/käymään. On välillä raskasta ja ärsyttävää. Noin 2-3kk välein käyn lasten kanssa omilla vanhemmillani niin hän on hätää kärsimässä, mitä nyt tekee ja tästä meille tulee joka kerta riita kun rouva ei tunnu ymmärtävän, että itse näkee meidän lapsia joka päivä ja minun vanhempani 2kk välein.
Voih, olenko kateellinen kun en ymmärrä tätä ongelmaa. Taidan olla.
Se että haluaa jakaa elämänsä läheisten kanssa kuulostaa korviini elämälle. Itselle tuollaista onnea ei ole suotu. Tai siis näköjään epäonnea. Äiti on kerran soittanut tänä vuonna, ei käy kylässä ja jos meen, näyttää ilmeellään että "monenkohan aikaan vieras olisi kotonaan jos nyt lähtis?" Anopin kanssa oli hyvät välit mutta kuolleena jo pitkään.
On se varmaan kohtuus kaikessa. Ehkä pitää vetää rajoja ilman syyllisyyttä. Olla huolehtimatta toisen puolesta jos sanoo ei. Ottaa vastuu ensin omasta käytöksestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voih, olenko kateellinen kun en ymmärrä tätä ongelmaa. Taidan olla.
Se että haluaa jakaa elämänsä läheisten kanssa kuulostaa korviini elämälle. Itselle tuollaista onnea ei ole suotu. Tai siis näköjään epäonnea. Äiti on kerran soittanut tänä vuonna, ei käy kylässä ja jos meen, näyttää ilmeellään että "monenkohan aikaan vieras olisi kotonaan jos nyt lähtis?" Anopin kanssa oli hyvät välit mutta kuolleena jo pitkään.
On se varmaan kohtuus kaikessa. Ehkä pitää vetää rajoja ilman syyllisyyttä. Olla huolehtimatta toisen puolesta jos sanoo ei. Ottaa vastuu ensin omasta käytöksestä.
Ei ap halua jakaa elämäänsä toisen kanssa. Se toinen tulee ja valtaa sen ap:n elämän. Etkö hahmota eroa?
Itselläni on läheisriippuvaisia sukulaisia ja se on kamalinta mitä on. Tuntuu että kuolee siihen takertumiseen. Se on myös lapsille äärimmäisen haitallista. Tukahduttaa kasvun.
No mites sitte idioootit, kun on sama tilanne, mutta tuollaiset ihmiset toimivat koko ajan pahasti, MUTTA verhoavat kaikki sinun reaktiosi siitä ilkeydeksi? Mullahan on ollut sellainen elämä. Eli samanlaista puuttumista koko ajan, ja jos mä reagoin siihen samoin, kuin he, eli rumasti (tuollainen toimintahan on rumaa, kun ei kunnioiteta muita), niin mua syytetään, etten saisi muualtakaan ystäviä? Ehkei sullakaan ap ole muuta sosiaalista elämää, kuin äitisi, koska ei ole sille jäänyt voimia. Joten äitisi voisi valehdella, että jos estätä häntä, sinusta ei välitä kukaan. Mulle on sanottu siten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No mites sitte idioootit, kun on sama tilanne, mutta tuollaiset ihmiset toimivat koko ajan pahasti, MUTTA verhoavat kaikki sinun reaktiosi siitä ilkeydeksi? Mullahan on ollut sellainen elämä. Eli samanlaista puuttumista koko ajan, ja jos mä reagoin siihen samoin, kuin he, eli rumasti (tuollainen toimintahan on rumaa, kun ei kunnioiteta muita), niin mua syytetään, etten saisi muualtakaan ystäviä? Ehkei sullakaan ap ole muuta sosiaalista elämää, kuin äitisi, koska ei ole sille jäänyt voimia. Joten äitisi voisi valehdella, että jos estätä häntä, sinusta ei välitä kukaan. Mulle on sanottu siten.
Mikä erottaa läheisriippuvuuden ja esim. kreikkalainen perhe jossa kaikki on toistensa lähellä?
Ilkeys on eri asia. Ilkeälle ihmiselle pitää vastata "Miksi olet noin ilkeä? Se ei tunnu minusta hyvälle." Jos suuttuu niin anna raivota,älä lähde draamaan mukaan vaan totea että kun hänen on niin huono olla sun kanssa niin eikö ole parempi olla tapaamatta. Kerää kamasi ja häivy, niin pääset eroon mokomasta energiasyöpöstä.
Voihan sitä draamaa tulla lisää mutta rauhallisesti annat hänen draamailla itsekseen, kyllä se siitä.
Ilkeitä ihmisiä ei tarvii sietää omassa elämässä.
Eikö se siitä johdu että mikään muu ei tunnu enää merkitykselliseltä kuin omat jälkeläiset ja heidän elämänsä. Omä isoäitini oli tuollainen. Kutsuin häntä mielessäni Syöjättäreksi; hän eli syömällä meitä. Vaikka oli kivakin meille lapsille. Isoäidit myös kilpailee keskenään ja tuntevat kateutta: kenellä on tärkeämpi sija lastensa elämässä ja ihanimmat lapsenlapset. Ja menestyneimmät, sitten myöhemmin. Olisko ihan mahdotonta sanoa suoraan (mutta ystävällisesti): minusta tuntuu kauhealta kun sinä olet niin utelias meidän elämästämme, haluaisin olla rauhassa, haluaisin pitää meidän elämämme meillä itsellämme! Voisiko sopia, että soitellaan / viestitellään kerran viikossa tms., ei useammin? Silloin isoäidillä olisi enemmän motivaatiota kehittää itselleen muuta sisältöä elämään. Itse olen isoäidin ikäinen ja eläkkeellä, mutta minulla ei ole lapsia eikä lapsenlapsia. Niin vain löytyy mukavia asioita elämään, mutta vaatiihan se omaa aktiivisuutta.