Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minä en koskaan "voita" ihmisten kanssa
29.05.2018 |
Ihan typerä otsikko, tiedän. En vain osaa tätä paremminkaan ilmaista.
Olen sellainen ikuinen altavastaaja. Ihan sama minkälainen ihmissuhde: vanhemmat, ystävät, työyhteisö. Joka ikinen kerta käy niin, että tavallaan häviän toisille. Yritän nyt keksiä muutaman esimerkin, ja pahoittelen etteivät ne ihan kerro kaikkea, mutta kaikkea ei voi enkä haluakaan tähän aloitukseen listata.
Minä olen koko ikäni ollut aika yksinäinen. Kaveri tai muutama on voinut olla, mutta olen se toinen kaveri tai kolmas kaveri - en koskaan se, johon luotetaan tai jonka kanssa tehdään festarireissuja tai uskoudutaan elämästä ja ihmissuhteista. Tutustun helposti, osaan small talkin, osaan käytöstavat. Ja niin vain tuppaa käymään, että jään porukoista pois, tai jään kolmanneksi pyöräksi.
Ja jotenkin olen aina liikaa. Kun kaksi vanhempaa lastani olivat pienempiä, olin kotona heidän kanssaan (eikä minulla ollut työpaikkaa johon palata). Yritin selvitä järjissäni tekemällä asioita sekä lasten kanssa, että ilman heitä. Pieniä lapsiani vein puistoihin ja kerhoihin, uimaan ja retkille. Sitten tultiin kertomaan, että se ja se ajattelee, että sinä vain suoritat äitiyttä ja yrität näyttää muille olevasi muita parempi. Kävin itse ratsastamassa ja joskus keikoilla, joskus miehen kanssa jossain kahdestaan. Sain kuulla kommentteja, että "hyvähän sinun on" ja "helppoahan se on, kun on rahaa". Eikä siinä vaiheessa olisi varmaan auttanut, jos olisin sanonut että ainoat tukiverkot on miehen vanhemmat, joilla on omakin elämä ja jotka käyvtä töissä vielä itsekin. Ja että rahaa on, koska miehen työ on vaativaa ja mies on siksi paljon kotoa poissa. Että hoidan kodin, lapset ja itseni aivan yksin, ilman apua.
Siivoojasta tuli kuittalua, kun miehen pitkän työreissun aikana palkkasin sellaisen avuksi. "Haha, helppoa kun on varaa, meillä mutsi pesee ikkunat!" Olisin voinut itkeä: oma äitini on rappioalkoholisti, eikä hänestä ole auttamaan.
Yritän nyt lukea avoimessa yliopistossa, ja hakea ensi keväänä koulutukseen. Ei kannustusta, pelkkää ihmettelyä että itse eivät viitsisi ja että toivomani ala ei ole tuttu ja ei siitä sen enempää. Tämä on koko ajan tätä, tapaan ihmisiä, juttelen puolituttujen kanssa, en ole ylimielinen, en ylpeä. Ja joka ikinen kerta jään yksin.
Kenellekään en tunnu olevan kiinnostava ihminen. Aina jään jotenkin tilaan tai asemaan, jossa on seliteltävä omaa elämäänsä ja melkeimpä oikeutettava oma olemassaolo tällaisena kuin olen.
¨
Koskaan kukaan ei kysy mihinkään, ei puhu tulevaisuudesta niin että kuuluisin siihen jollain tavalla tyyliin hei keskustaan avattiin se uusi kahvila, mennäänkö yhdessä ensi viikolla?). Kukaan ei kehu, ei kysy mitään. Joskus tunnen olevani robotti toisten keskellä. Sanon hei ja huomenta, ja kiitos. Ja sitten jo unohdun.
En ole rikas, enkä köyhä. En ole kaunis, mutta en rumakaan. En pitkä enkä lyhyt, en laiha enkä lihava. Tykkäisin monista asioista, ja monia juttuja yksin teenkin. En juorua, en polta, en juo kuin seurassa lasin viiniä tai kaksi. Joskus tulee ihmisten kanssa tilanteita kun tulee olo, että no niin, sanoin jonkun väärän jutun itsestäni. Että tykkään valokuvata, tai että pidän politiikasta, tai että lähden ensi viikolla reissuun, että kysy mieheltäni pääseekö lapseni teille leikkimään. Tulee sellaisia hiljaisia hetkiä, kun toinen ei sanokaan mitään.
Kommentit (44)
Yritin miettiä omia ei ihan niin kavereita. En tunne kovin montaa ihmistä kohtaan mitään negatiivista mutta on näitä joita ei ajattele kun mietitään yhteistä tekemistä tai meno, juuri niitä joille ei hirveästi edes ole puhunut mitään henkilökohtaista vaikka voisi kaveriksi mieltää.
Ei heissä kai vikaa ole. Eivät vain persoonaltaan mene yksiin kanssani niin hyvin kuin joku muu.
Silti aloin ajatella mikä sinussa on jos onnistumisestasi tai pyrkimyksestä ei edes olla onnellisia tai kannusteta? Hieman kuulostaa kateudelta mutta siinä täytyy olla myös jotain muuta?
Et ehkä itse ole päässyt kertomaan kenellekään mitä elämäsi todella on ja he katsovat sitä vaaleanpunaisten lasien läpi ja vain pelkkää pintaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko itse ehdottanut vaikka uuteen kahvilaan menoa? Ei mullekaan kukaan ehdota tekemistä. Pitää olla itse aktiivinen.
Voi olla ettei kukaan uskalla ehdottaa jos ajattelee ettet lähtisi. Tai sitten kaikilla on niin paljon muuta ettei vaan ehdi. Kerro itsestäsi enemmän. Voit esimerkiksi tuon äidin alkoholismin kertoa ja sen että olet melko yksin lapsen kanssa. Se tekee sinusta inhimillisemmän. Kuulostaa että tuttusi luulevat sinun olevan joku nirppanokka rikas helppoa elämää elävä jolla kaikki on niin ärsyttävän täydellistä kun ei joudu tavallisen ihmisen siivouksiakaan tekemään itse.
Ongelmasi tuntuu olevan, että mietit liikaa, mitä muut sinusta ajattelevat. Sulla vaikuttaa olevan kaikki ihan hyvin. On puoliso ja on lapsia. Hyvä taloudellinen tilanne. Mahdollisuus tehdä monenlaisia asioita. Sulla on tavoitteita ja tulevaisuudensuunnitelmia. Nauti elämästäsi miehesi ja lastesi kanssa ja lakkaa miettimästä, mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat.
Vierailija kirjoitti:
Yritin miettiä omia ei ihan niin kavereita. En tunne kovin montaa ihmistä kohtaan mitään negatiivista mutta on näitä joita ei ajattele kun mietitään yhteistä tekemistä tai meno, juuri niitä joille ei hirveästi edes ole puhunut mitään henkilökohtaista vaikka voisi kaveriksi mieltää.
Ei heissä kai vikaa ole. Eivät vain persoonaltaan mene yksiin kanssani niin hyvin kuin joku muu.
Silti aloin ajatella mikä sinussa on jos onnistumisestasi tai pyrkimyksestä ei edes olla onnellisia tai kannusteta? Hieman kuulostaa kateudelta mutta siinä täytyy olla myös jotain muuta?
Et ehkä itse ole päässyt kertomaan kenellekään mitä elämäsi todella on ja he katsovat sitä vaaleanpunaisten lasien läpi ja vain pelkkää pintaa?
Tietenkään en odota, että joku puolituttu lapsen kaverin äiti tms. olisi mitään muuta kuin neutraali minua kohtaan. Sanon kyllä itse aina jotakin kommenttia. Vaikka siihen, että toinen lähtee reissuun että kiva, pidä hauskaa ja se onkin kiva kun pääsee tekemään jotain arjesta poikkeavaa (tai jotain tällaista). Se tulee ihan luonnostaan, kommentti tai kehu. Omasta mielestäni en ole ylitsevuotava. Ehkä naamassani on jotain ristiriidassa sen kanssa mitä sanon? :D En tiedä.
On ollut niitäkin kaverisuhteita, joissa on jo raotettu verhoa siihen mitä elämä "kulissien" takana on. Ja siis ihan ne tavallisetkin hetket jossain puiston laidalla kun puhutaan vaikka työelämän vaikeuksista, niin niissä jaetaan kokemuksia puolin ja toisin. Tilanne on silti sama.
"Voi kuule kun muiden ongelmat ei ole nyt yhtään mitään mulle" - en ikinä sanoisi kenellekään noin, mutta minulle on sanottu. Enkä ikinä olisi vain hiljaa, jos toinen kertoo jonkon positiivisen uutisen elämästään. Minun edessäni moni on ollut.
Mutta tätä on ollut aina, siis ihan aina, lapsuudesta lähtien. En pääse lähelle, ja kun päästän itse, saan kokea aika karvaasti että joku minussa on jäänyt ihmisiä kaivelemaan. Huoh. Ap
Ap kaikki me tullaan tähän maailmaan yksin ja lähdetään täältä yksin.
Kaikista tärkeintä on tulla itsensä kanssa toimeen, koska se on sun ainoa pysyvä matkakumppani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ongelmasi tuntuu olevan, että mietit liikaa, mitä muut sinusta ajattelevat. Sulla vaikuttaa olevan kaikki ihan hyvin. On puoliso ja on lapsia. Hyvä taloudellinen tilanne. Mahdollisuus tehdä monenlaisia asioita. Sulla on tavoitteita ja tulevaisuudensuunnitelmia. Nauti elämästäsi miehesi ja lastesi kanssa ja lakkaa miettimästä, mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat.
Olen pakottanut itseni tähän kuluvan kevään aikana. Jotenkin silmiä avasi se, että sairastelukierteen keskellä en jaksanut muuta kuin hoitaa arjen, ja sitten huomasin että minuun ei oltu otettu yhteyttä ollenkaan koko keväänä. Ja sitten ihmiset, joiden kanssa vielä viime syksynä olin tekemisissä, eivät edes jääneet juttelemaan kun kohdattiin ... silloin oli pakko miettiä, että ehkä on parempi että on minä, mies ja lapset ja meidän pienet piirit :)
Silti olisi kiva tietää, miksi. Pohtia sitä. Kun ei ole niitä ihmisiä ympärillä, kenen kanssa pohtia niitä näitä kahvikupillisen kera. Ap
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse ehdottanut vaikka uuteen kahvilaan menoa? Ei mullekaan kukaan ehdota tekemistä. Pitää olla itse aktiivinen.
Voi olla ettei kukaan uskalla ehdottaa jos ajattelee ettet lähtisi. Tai sitten kaikilla on niin paljon muuta ettei vaan ehdi. Kerro itsestäsi enemmän. Voit esimerkiksi tuon äidin alkoholismin kertoa ja sen että olet melko yksin lapsen kanssa. Se tekee sinusta inhimillisemmän. Kuulostaa että tuttusi luulevat sinun olevan joku nirppanokka rikas helppoa elämää elävä jolla kaikki on niin ärsyttävän täydellistä kun ei joudu tavallisen ihmisen siivouksiakaan tekemään itse.
Olen kertonutkin.
Ja olen ehdottanut, ja pyytänyt. Ne aina jää, takaisin ei tule mitään. On varmaan ihan inhimillistä, että toivoo olevansa joskus se, jota pyydetään. Ja että tuntuu pahalta, kun katselee Instasta naisten illan kuvia, ja siinä kuvan keskellä on ihminen, jonka huolia kuuntelin muutaman tunnin keittiöni pöydän ääressä. Ihminen, jolle sanoin, että olen murehtinut samaa ja että toivoisin niin, että voisi välillä vain tuulettua ja mennä vaikka baariin. Ehdotin että mennäänkö yhdessä? Ja hän vetosi lapsiinsa, että ei. Ja sitten kuitenkin meni muiden kanssa.
Tämä on tätä. Eikä näistä avauduta toisille, sen olen jo oppinut. "En jaksa sun draamaa nyt" oli vastaus, kun sanoin että olisi kiva jos vähän osoittaisit empatiaa minulle. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle tulee mieleen sellainen juttu, että yritätkö tutustua ihmisiin, joiden kanssa sinulla ei ole niin paljon yhteistä? Itse olen joskus hienovaraisesti yrittänyt kieltäytyä kaverustumisesta, jos on tuntunut, että jonkun kanssa ei yksinkertaisesti ole yhteistä tai muuten edes luontevaa juteltavaa, mutta silti tyyppi yrittää väenvängällä tutustua.
Neuvoisinkin siis yksinkertaisesti etsimään itsesi kaltaisia ihmisiä! Niitä löytyy yleensä esimerkiksi harrastusten parista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelmasi tuntuu olevan, että mietit liikaa, mitä muut sinusta ajattelevat. Sulla vaikuttaa olevan kaikki ihan hyvin. On puoliso ja on lapsia. Hyvä taloudellinen tilanne. Mahdollisuus tehdä monenlaisia asioita. Sulla on tavoitteita ja tulevaisuudensuunnitelmia. Nauti elämästäsi miehesi ja lastesi kanssa ja lakkaa miettimästä, mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat.
Olen pakottanut itseni tähän kuluvan kevään aikana. Jotenkin silmiä avasi se, että sairastelukierteen keskellä en jaksanut muuta kuin hoitaa arjen, ja sitten huomasin että minuun ei oltu otettu yhteyttä ollenkaan koko keväänä. Ja sitten ihmiset, joiden kanssa vielä viime syksynä olin tekemisissä, eivät edes jääneet juttelemaan kun kohdattiin ... silloin oli pakko miettiä, että ehkä on parempi että on minä, mies ja lapset ja meidän pienet piirit :)
Silti olisi kiva tietää, miksi. Pohtia sitä. Kun ei ole niitä ihmisiä ympärillä, kenen kanssa pohtia niitä näitä kahvikupillisen kera. Ap
En tiedä sinusta muuta kuin mitä olet tähän ketjuun kirjoittanut. Aloituksestasi sain kuvan ihmisestä, joka kaipaa kovasti huomiota. Joka haluaa olla ykkönen muillekin kuin omalle puolisolleen ja lapsilleen. Ihminen, jolla on joko huono itsetunto tai on muuten epävarma omista tekemisistään ja sen vuoksi kaipaa kannustusta, rohkaisua ja tsemppausta. Vähän niinkuin omat lapseni olivat vielä ennen teini-ikää. Voi olla, että arvioni on täysin väärä, mutta olisiko mahdollista, että muutkin näkevät sinussa vain tällaisen puolen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelmasi tuntuu olevan, että mietit liikaa, mitä muut sinusta ajattelevat. Sulla vaikuttaa olevan kaikki ihan hyvin. On puoliso ja on lapsia. Hyvä taloudellinen tilanne. Mahdollisuus tehdä monenlaisia asioita. Sulla on tavoitteita ja tulevaisuudensuunnitelmia. Nauti elämästäsi miehesi ja lastesi kanssa ja lakkaa miettimästä, mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat.
Olen pakottanut itseni tähän kuluvan kevään aikana. Jotenkin silmiä avasi se, että sairastelukierteen keskellä en jaksanut muuta kuin hoitaa arjen, ja sitten huomasin että minuun ei oltu otettu yhteyttä ollenkaan koko keväänä. Ja sitten ihmiset, joiden kanssa vielä viime syksynä olin tekemisissä, eivät edes jääneet juttelemaan kun kohdattiin ... silloin oli pakko miettiä, että ehkä on parempi että on minä, mies ja lapset ja meidän pienet piirit :)
Silti olisi kiva tietää, miksi. Pohtia sitä. Kun ei ole niitä ihmisiä ympärillä, kenen kanssa pohtia niitä näitä kahvikupillisen kera. Ap
En tiedä sinusta muuta kuin mitä olet tähän ketjuun kirjoittanut. Aloituksestasi sain kuvan ihmisestä, joka kaipaa kovasti huomiota. Joka haluaa olla ykkönen muillekin kuin omalle puolisolleen ja lapsilleen. Ihminen, jolla on joko huono itsetunto tai on muuten epävarma omista tekemisistään ja sen vuoksi kaipaa kannustusta, rohkaisua ja tsemppausta. Vähän niinkuin omat lapseni olivat vielä ennen teini-ikää. Voi olla, että arvioni on täysin väärä, mutta olisiko mahdollista, että muutkin näkevät sinussa vain tällaisen puolen?
En ole sokea, enkä elä kuplassa. Kaipaan ystäviä elämääni, samankaltaisuutta. En kehuja, en huomiota. Uskallan avata suuni ja kysyä, mutta en tee sitä saadakseni huomioita. En kaipaa miesten huomioita. Otin kehut esimerkiksi siitä, kuinka näkyttömättömäksi tunnen itseni ihmisten kanssa ylipäätään, että on ryhmiä joissa olen, ja silti voi tulla tilanteita joissa kukaan ei muista nimeäni. Suru (ja joskus jopa häpeä) sellaisesta on kaukana siitä, että kaipaisin jota kuta kehumaan kampaustani tai kynsilakan sävyä varpaissani. Ap
Ilmeisesti kaipaat -kukapa ei- enemmän vuorovaikutusta tai vastavuoroisuutta ihmissuhteisiin.
Voin kuvitella, että sulla on jonkinlainen tyhjyyden tunne. Emotionaalisesti, sosiaalisesti?
Arvuutella voisin tilannettasi enemmänkin, mutta aivan äkkiseltään (voi mennä täysin pieleen!) pisti silmään yksi kohta, joka toi mieleeni erään tuttavani, jolla mielestäni vähän häntä itseään ja muita lannistava piirre.
Mainitsit siivoojasta ja kuinka jotkut ovat (kateellisina?) kommentoineet. Itse ajattelet, että mieluummin olisi oma äitisi auttelemassa teitä, mutta äiti onkin rappioalkoholisti. Tietysti olisi ihanampaa, että olisi raitis äiti ja niin edelleen.
Mutta jos kerrot asioista, jotka lähtökohtaisesti ovat mahdollisia aika harvalle, voisitkohan kertoa niistä jotenkin iloisella ja-tai kiitollisella mielellä? Eikä niin, että tunnelmaksi jää "...joo, mutta onnellisempi olisin, jos oma äiti...".
Tämä mainitsemani tuttava on ainakin siinä mielessä ankeuttaja, kun hän esim. kertoo, että laskevat veneen vkl:na vesille (ja seilailevat koko kesän vapaa-ajalla). Minä siihen innokkaana "voi kun ihanaa, on varmaan mahtavaa taas päästä veneilemään!!!" Tuttava sitten siihen äänensävyllä, - kuin en olisi tajunnut asian erittäin synkkiä puolia- , "kyllä siihen menee koko viikonloppu".
Mistään asiasta ei voi kertoa jippii, tällaista mukavaa nyt. Vaan aina jotain surkuteltavaa pitää laittaa siihen. Jonka jälkeen pitääkin säälitellä, kuinka rankkaa on omistaa vene, kuinka se ja se maksaa jne. Ja juuri, että mieluummin sitä ja tätä.
Voi olla, että vertaus tuttavaani ei ole millään lailla vertailukelpoinen minkään kanssa. Mutta tällainen nyt tuli mieleen ja voi tsekata, onko itse kullakin tapana kertoa kivoistakin asioista surkean kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa toisaalta surulliselta että tunnet itsesi yksinäiseksi, mutta toisaalta sulla on muuten niin täysi elämä, että ei ole ihmekään jos ystävyyssuhteet ovat jääneet vähemmälle töiden, lasten ja miehen jälkeen.
Musta vaikuttaa siltä että kyse ei ole välttämättä niistä muista ihmisistä vaan ehkäpä siitä että olet löytämässä itseäsi ja rajojasi: alat oppia millaista seuraa haluat, ja millaista käytöstä et itseäsi kohtaan enää hyväksy.
Paras tapa lähentää ihmissuhdetta ei ole auttaa itse muita, vaan antaa muiden auttaa sinua. Jos apu on ollut yksipuolista siten että sinä olet järjestään se kuuntelija ja asioiden järjestäjä, niin ei ole ihmekään että saattavat alkaa karttaa sinua kun ongelmat on ratkaisu: olet sosiaalisesti niskan päällä, kun sosiaalisissa suhteissa se vastavuoroinen heikkous tuntuu olevan parasta liimaa.
Lopuksi: kyse ei ole voittamisesta, vaan YYA-suhteista. Ystävyys, yhteistyö ja avunanto. Jos nämä eivät ole molemminpuolisia, en ennusta suhteellekaan pitkää ikää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelmasi tuntuu olevan, että mietit liikaa, mitä muut sinusta ajattelevat. Sulla vaikuttaa olevan kaikki ihan hyvin. On puoliso ja on lapsia. Hyvä taloudellinen tilanne. Mahdollisuus tehdä monenlaisia asioita. Sulla on tavoitteita ja tulevaisuudensuunnitelmia. Nauti elämästäsi miehesi ja lastesi kanssa ja lakkaa miettimästä, mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat.
Olen pakottanut itseni tähän kuluvan kevään aikana. Jotenkin silmiä avasi se, että sairastelukierteen keskellä en jaksanut muuta kuin hoitaa arjen, ja sitten huomasin että minuun ei oltu otettu yhteyttä ollenkaan koko keväänä. Ja sitten ihmiset, joiden kanssa vielä viime syksynä olin tekemisissä, eivät edes jääneet juttelemaan kun kohdattiin ... silloin oli pakko miettiä, että ehkä on parempi että on minä, mies ja lapset ja meidän pienet piirit :)
Silti olisi kiva tietää, miksi. Pohtia sitä. Kun ei ole niitä ihmisiä ympärillä, kenen kanssa pohtia niitä näitä kahvikupillisen kera. Ap
En tiedä sinusta muuta kuin mitä olet tähän ketjuun kirjoittanut. Aloituksestasi sain kuvan ihmisestä, joka kaipaa kovasti huomiota. Joka haluaa olla ykkönen muillekin kuin omalle puolisolleen ja lapsilleen. Ihminen, jolla on joko huono itsetunto tai on muuten epävarma omista tekemisistään ja sen vuoksi kaipaa kannustusta, rohkaisua ja tsemppausta. Vähän niinkuin omat lapseni olivat vielä ennen teini-ikää. Voi olla, että arvioni on täysin väärä, mutta olisiko mahdollista, että muutkin näkevät sinussa vain tällaisen puolen?
En ole sokea, enkä elä kuplassa. Kaipaan ystäviä elämääni, samankaltaisuutta. En kehuja, en huomiota. Uskallan avata suuni ja kysyä, mutta en tee sitä saadakseni huomioita. En kaipaa miesten huomioita. Otin kehut esimerkiksi siitä, kuinka näkyttömättömäksi tunnen itseni ihmisten kanssa ylipäätään, että on ryhmiä joissa olen, ja silti voi tulla tilanteita joissa kukaan ei muista nimeäni. Suru (ja joskus jopa häpeä) sellaisesta on kaukana siitä, että kaipaisin jota kuta kehumaan kampaustani tai kynsilakan sävyä varpaissani. Ap
Suurin osa meistä on merkityksettömiä ja varsin näkymättömiä muille kuin läheisimmillemme. Ei sitä ole tarpeen hävetä. On toki olemassa karismaattisia ihmisiä, jotka kaikki vähintäänkin tietävät ja nimi jää mieleen, mutta heitä on aika vähän.
Varsinainen ongelmasi siis onkin, ettei sulla ole yhtään ystävää? Ja ystävältäsi edellytät vielä samankaltaisuutta? Aikuisiässä se voi olla kuin neulan etsimistä heinäsuovasta, koska jostain pitäisi löytää ensin ne samankaltaiset ihmiset ja sen jälkeen heistä vielä ne, joilla on tarvetta uusille ystävyyssuhteille.
Vierailija kirjoitti:
Mainitsit siivoojasta ja kuinka jotkut ovat (kateellisina?) kommentoineet. Itse ajattelet, että mieluummin olisi oma äitisi auttelemassa teitä, mutta äiti onkin rappioalkoholisti. Tietysti olisi ihanampaa, että olisi raitis äiti ja niin edelleen.
Mutta jos kerrot asioista, jotka lähtökohtaisesti ovat mahdollisia aika harvalle, voisitkohan kertoa niistä jotenkin iloisella ja-tai kiitollisella mielellä? Eikä niin, että tunnelmaksi jää "...joo, mutta onnellisempi olisin, jos oma äiti...".
Tuo mainitsemani siivoojajuttu meni niin, että eräs näki vieraan naisen tamppaavan mattoja meidän pihalla. Hän kysyi myöhemmin, että kuka se oli. Vastasin että siivooja, joka auttaa kun mies on työmatkalla. Siihen sitten tuli se äiti-kommentti, ja omasta äidistäni en sanonut mitään. Ajattelin vain hioljaa mielessäni. Ymmärrän, että jos olisin sanonut sen ääneen, sekin olisi ollut inhottavaa.
Olen ajatellut välillä, että ihmiset puhuvat mielellään enemmän negatiivisista asioista kuin positiivista. Että menenkö siihen liiaksi mukaan. Vai olenko epäuskottava? Mene ja tiedä. Sen olen huomannut, ettei moni kaipaa mitään konkreettista hyvän toivomista (kyllä sinä vielä työpaikan löydät) tai konkreettista apua (voin auttaa sinua ennen juhlia, vaikka siivoamaan). Ap
Vierailija kirjoitti:
Minun ongelmani on puolestaan se, että minä päädyn loppujen lopuksi tekemään kaiken työn uusissa tuttavuussuhteissa. Minä käytän yöt läpeensä kun selvitän ratkaisuja uusien tuttavuuksien ongelmiin. Kirjoitan pitkiä meilejä, joissa siteeraan eri lakien yksityiskohtia jne.
Sen jälkeen kun uuden tuttavuuden ongelma on ratkaistu tavalla tai toisella (yleensä myös minun aktiivisella myötävaikutuksellani) uusi tuttavuus ei edes kiitä avusta ja lähtee lipettiin. En ole kiitoksenkipeä enkä odota ihmisiltä ihailua mutta oletan aikuisilla ihmisillä olevan alkeelliset käytöstavat kunnossa.
En ole snobi, kaunis, trendikäs eikä minulla ole käsittääkseni mitään muuta kadehdittavaa kuin mies. Lapsetkin ovat ihan tavallisia lapsia. Hävyttömin tapaus oli kyllä kun ensin minun auttamani uusi tuttavuus alkoi pommittaa miestäni ja vonkasi ihan meilillä saladeiteille. Mieheni kielsi minua jyrkästi hyysäämästä enempää ihmisiä koska tästä pommittajasta sukeutui varsinainen riesa. Hänellä oli pokkaa marssia mieheni työpaikalle ja kinuta miestäni ”lounaalle” hänen kotiinsa.
En tiedä mikä minussa on vikana. Minulla ei ole yhtään läheistä ystävää. En osaa muutenkaan olla naisten joukossa koska en lue naistenlehtiä ajanpuutteen vuoksi.
Mulla vähän sama tilanne paitsi ei ole lapsia eikä parisuhdetta. Olen kaikille tuttaville vain mun osaamiseni enkä arvokas ihmisenä. En tajua mitä teen niin eri tavalla kuin muut
Olen nelikymppinen teinien äiti ja tunnistan itsessäsi paljon omaa itseäni. Nuorena äitinä tuntui tosiaan aina, että teki valinnoissaan jotain väärin. Kotiäitinä tai töissä, aktiivinen tai kotipainotteinen elämä lasten kanssa- aina oli muilla mielipiteitä. Ei olisi pitänyt piitata. Näin jälkikäteen se on kärpästen surinaa korvissa, itse kannoin vastuun, ei ne arvostelijat. Ja arvostelijoista kannattaa hankkiutua eroon- ei ole niitäkään naapureita tai työkavereita ollut ikävä!
Miksi seurasi ei kiinnosta? Veikkaan sitä samaa että erihenkisiä ihmisiä olet yrittänyt lähestyä. Jos ihmisten kanssa löytää yhteisen kiinnostuksenkohteen, juttelua syntyy kuin luonnostaan. Itseäni ei esim.urheilu kiinnosta joten maratonistaan tai lätkäpeliin menosta puhuva ei herätä halua tavata häntä uudestaan. Kukkaset, leffat, matkustelu, kirjat,kissat, mikä saa teidän molempien silmät loistamaan? Mainitsit alkoholistiäidistäsi, olisiko joku aal- läheisryhmä kiva?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun ongelmani on puolestaan se, että minä päädyn loppujen lopuksi tekemään kaiken työn uusissa tuttavuussuhteissa. Minä käytän yöt läpeensä kun selvitän ratkaisuja uusien tuttavuuksien ongelmiin. Kirjoitan pitkiä meilejä, joissa siteeraan eri lakien yksityiskohtia jne.
Sen jälkeen kun uuden tuttavuuden ongelma on ratkaistu tavalla tai toisella (yleensä myös minun aktiivisella myötävaikutuksellani) uusi tuttavuus ei edes kiitä avusta ja lähtee lipettiin. En ole kiitoksenkipeä enkä odota ihmisiltä ihailua mutta oletan aikuisilla ihmisillä olevan alkeelliset käytöstavat kunnossa.
En ole snobi, kaunis, trendikäs eikä minulla ole käsittääkseni mitään muuta kadehdittavaa kuin mies. Lapsetkin ovat ihan tavallisia lapsia. Hävyttömin tapaus oli kyllä kun ensin minun auttamani uusi tuttavuus alkoi pommittaa miestäni ja vonkasi ihan meilillä saladeiteille. Mieheni kielsi minua jyrkästi hyysäämästä enempää ihmisiä koska tästä pommittajasta sukeutui varsinainen riesa. Hänellä oli pokkaa marssia mieheni työpaikalle ja kinuta miestäni ”lounaalle” hänen kotiinsa.
En tiedä mikä minussa on vikana. Minulla ei ole yhtään läheistä ystävää. En osaa muutenkaan olla naisten joukossa koska en lue naistenlehtiä ajanpuutteen vuoksi.
Mulla vähän sama tilanne paitsi ei ole lapsia eikä parisuhdetta. Olen kaikille tuttaville vain mun osaamiseni enkä arvokas ihmisenä. En tajua mitä teen niin eri tavalla kuin muut
Sanon sulle samaa kuin AP:llekin: pyydä itse apua muilta.
Ihmisillä on monia sisäsyntyisiä ennakkoluuloja, ja eräs hyvin toimiva sellainen on että jos minä autan sinua, niin silloinhan minun täytyy pitää sinusta koska enhän minä nyt ikävää ihmistä auttaisi.
Tietty tasapainoiluahan tuollainen vaatii: pyydettävä palvelus ei saa olla liian iso. Itsehän olen vieläkin kaunainen eräällekin lokille jonka röyhkeään pyyntöön tulin itse taipuneeksi kun olin niin hemmetin avuliaalla päällä itse.
Luin koko ketjun läpi ja samaistun ap sinuun täysin.
Samalla koin, että useat kommentit mitä ketjuun tuli olivat juuri niitä "ymmärtämättömiä". Olen kamppaillut saman asian kanssa peruskoulun jälkeen aina. Onneksi peruskoulussa minulla oli se "bestis" ja sain koko lapsuuteni ja nuoruuteni tuntea miltä tuntuu olla yhtä tärkeä kuin muut, olla osa yhteisöä ja saada yhteydentttoja/ehdotuksia/vaatimuksia/painetta kuulua porukkaan. Nyt olen aikuisiän ymmärtänyt, että olen se näkymätön ja tylsä. Ei toivottu, mutta välillä ok seuraa. Paljon olen katsonut peiliin. Vaikea on tulla ymmärretyksi kun asiat elmässäni ovat näennäisen hyvin. Juuri sellaista ymmärtämättömyyttä tässäkin ketjussa on. Ei tavallan "uskota" , että tuo mikään ongelma onkaan ja että se on oman pään sisällä. Itsetuntoni on melko hyvä ja viihdyn yksikseni. Silti joskus kaipaisin itsekin olla osa ryhmää.
Olen aktiivinen, myönteien ja hyvä keskustelija, otan muut huomioon ja yhdistän jopa kaksi ulkopuolista tyyppiä toisiinsa (tämän analyysin sain työhaastattelun jälkeen ammattilaiselta, joka seuasi tapahtumaa). Käytöstavat ja auttavaisuutta löytyy. Ehdotan yhteisiä menoja ystäville. Silti olen vahva ja oma itseni. Olen samassa tilanteessa, eli aina se, joka ei pääse siihen tiiviiseen piiriin. Ei se muuten haittaisi, mutta joskus olisi itsekin mukava lähteä esim. tyttöjen reissuun, eikä kuulla maanantaina kavereiltaan että he olivat eikä minua taaskaan pyydetty. jne jne.
Oletko ap mistä päin ja minkä ikäinen noin suurin piirtein? Mitenkähän sinuun saisi yhteyden?
Alue: Aihe vapaa
Minun ongelmani on puolestaan se, että minä päädyn loppujen lopuksi tekemään kaiken työn uusissa tuttavuussuhteissa. Minä käytän yöt läpeensä kun selvitän ratkaisuja uusien tuttavuuksien ongelmiin. Kirjoitan pitkiä meilejä, joissa siteeraan eri lakien yksityiskohtia jne.
Sen jälkeen kun uuden tuttavuuden ongelma on ratkaistu tavalla tai toisella (yleensä myös minun aktiivisella myötävaikutuksellani) uusi tuttavuus ei edes kiitä avusta ja lähtee lipettiin. En ole kiitoksenkipeä enkä odota ihmisiltä ihailua mutta oletan aikuisilla ihmisillä olevan alkeelliset käytöstavat kunnossa.
En ole snobi, kaunis, trendikäs eikä minulla ole käsittääkseni mitään muuta kadehdittavaa kuin mies. Lapsetkin ovat ihan tavallisia lapsia. Hävyttömin tapaus oli kyllä kun ensin minun auttamani uusi tuttavuus alkoi pommittaa miestäni ja vonkasi ihan meilillä saladeiteille. Mieheni kielsi minua jyrkästi hyysäämästä enempää ihmisiä koska tästä pommittajasta sukeutui varsinainen riesa. Hänellä oli pokkaa marssia mieheni työpaikalle ja kinuta miestäni ”lounaalle” hänen kotiinsa.
En tiedä mikä minussa on vikana. Minulla ei ole yhtään läheistä ystävää. En osaa muutenkaan olla naisten joukossa koska en lue naistenlehtiä ajanpuutteen vuoksi.