Kaikki kolme lasta muuttavat samaan aikaan pois kotoa. Mitä nyt?

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo melkoinen tilanne.

Minä en kyllä tuossa tilanteessa aio muuttaa vielä minnekään, koska pidän tästä talosta, ja kaikki osakkeet ja rivarit maksavat ihan yhtä paljon. Mutta jossain vaiheessa käy niin kuin appivanhemmille, eikä jakseta tai haluta hoitaa enää pihaa. He ostivat kaksion keskustasta.

Se oli kyllä liian pieni, ei tullut sitten heillä käytyä niin paljoa. Me asuttiin yliopistopaikkakunnan liepeellä, ja heille oli kolmen tunnin ajomatka. Kun ei heillä ollut vierashuonetta meidän perheelle, ei voitu jäädä yöksi, ja kuusi tuntia autossa samana päivänä oli rankka. Heillä ei ollut meille kuin pieni vuodesohva olkkarissa, ja miehellä on huono selkä. Ja lapset kasvavat, kolmetoistavuotias ei nuku vanhempien välissä.

Äiti taas saisi jo myydä talon. Hän jäi leskeksi, ja jäi isoon taloon. Veli joutuu pitämään sitä kunnossa oman talonsa lisäksi, ja se käy aika raskaaksi. Me sentään asutaan kaikki samalla paikkakunnalla, mutta työkaverin vanhat vanhemmat asuvat tunnin matkan päässä, ja työkaveri joutuu siellä käydä pihatöissä oman talonsa lisäksi. Hän kyllä on yrittänyt saada äitiä myymään talon.

Minäkin pidin vanhempien kotia jotenkin juurina tai kotipaikkana pitkään. Mutta jossain kohtaa sitä itsenäistyy ja aikuistuu, ja juuret ja koti on se oma koti. Sitä alkaa nähdä, ettei vanhenevien vanhempien pidä pitää yllä työlästä ja kallista, liian isoa asuntoa. Lähinnä siinä kohtaa toivoo, että olisi vierashuone mummulassa käyntiä varten.

Omaa huonettakaan ei kaipaa noin viiden vuoden päästä kotoa muutettua. Pari ekaa vuotta se tuntui turvapaikalta, oli kiva tulla viikonlopuksi opiskelupaikkakunnalta. Sen jälkeen tuntui oudolta olla omassa vanhassa huoneessa, koska se oli jotenkin kaukaista historiaa jo itselle.

Hotellliinkin pääsee yöksi. Musta taas on ihan turhaa mitoittaa asuntonsa satunnaisten yövieraiden vuoksi, ellei satu erityisesti toivomaan sellaisia.

Ei kannata tehdä mitään hätiköityjä päätöksiä muuttaa pienempään kämppään. Lasten suunnitelmat voivat vielä muuttua, lukiolainen saattaa suurella todennäköisyydellä muuttaa vielä takaisin erottuaan poikaystävästään. Myös yliopistolaiset saattavat todeta, että kyseinen ala ei ollutkaan heitä varten ja saattavat tarvita vielä majoitusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miettisin siltä kannalta, millainen nykyinen asunto on. Eli onko ulko-oven edessä useampi rappunen ja mahdollisesti kahdessa tasossa. Jos asunto on sellainen, lähtisin todennäköisesti etsimään jotain, mikä on yhdessä tasossa/kerrostalossa jossa on hissi. En nyt kuitenkaan mihinkään kaksioon muuttaisi. Vaan jos mahdollista niin noin 100 neliön asuntoon. Näin niitä huoneita olisi edelleen vierasvaraksi ja tilaa lastenlasten temmeltää. Mutta puolet vähemmän siivottavaa. Ja ikinä ei tiedä, jos toisella tulee aikaisin vanhuuden kremppaa ja liikkuminen menee vaikeaksi. Tällöin yksitasoinen ilman rappusia mahdollistaa pitempään kyseisessä asunnossa asumisen.

Ap saattaa olla 45!

Niin? Minä olen 44 ja teimme juuri tullaisten kritterien perusteella ratkaisumme.

Äminäkin olen 44 ja asuntoa vaihtamassa enkä todellakaan aio miettiä valinnassa vanhuudenkremppaa.

Omat lapset ovat välillä saaneet kesätöitä täältä kotipaikkakunnaltaan ja tulevat teitenkin meille asumaan. Varsinkin muualla asuvat tulevat mielellään useammaksi päiväksi, kun matkoihin menee niin paljon aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miettisin siltä kannalta, millainen nykyinen asunto on. Eli onko ulko-oven edessä useampi rappunen ja mahdollisesti kahdessa tasossa. Jos asunto on sellainen, lähtisin todennäköisesti etsimään jotain, mikä on yhdessä tasossa/kerrostalossa jossa on hissi. En nyt kuitenkaan mihinkään kaksioon muuttaisi. Vaan jos mahdollista niin noin 100 neliön asuntoon. Näin niitä huoneita olisi edelleen vierasvaraksi ja tilaa lastenlasten temmeltää. Mutta puolet vähemmän siivottavaa. Ja ikinä ei tiedä, jos toisella tulee aikaisin vanhuuden kremppaa ja liikkuminen menee vaikeaksi. Tällöin yksitasoinen ilman rappusia mahdollistaa pitempään kyseisessä asunnossa asumisen.

Ap saattaa olla 45!

Niin? Minä olen 44 ja teimme juuri tullaisten kritterien perusteella ratkaisumme.

Äminäkin olen 44 ja asuntoa vaihtamassa enkä todellakaan aio miettiä valinnassa vanhuudenkremppaa.

Minulla on todettu MS, ja vaikka onkin nyt oireeton, en laske sen varaan että aina on. Elämä on yllättävää. Siksi.

Me kaikki kolme sisarusta, nyt ikää 52-60, olemme tehneet ratkaisun kun lapset muuttivat pois kotoa. Lapsiemme lapsuuden kodit on kaikilla myyty ja kaikki meistä asuvat nyt sitä kolmatta elämänvaihetta kerrostalossa. Olemme kaikki asuneet omakotitaloissa lasten ollessa kotona.

Yksi meistä viettää puolisonsa kanssa talvet Espanjassa ja kesät kesäasunnolla, kerrostalokämppä heillä on satunnaisia kaupunkivierailuja varten tukikohtana. Toinen muutti puolisonsa kanssa isompaan kaupunkiin aivan keskustaan hulppeaan kattohuoneistoon, omakotitalo myytiin. Heillä on myös kesäasunto järven rannalla. Itse asun yksin kerrostalokolmiossa, muksut asuu eri kaupungeissa ja hyvä näin. Kylään pääsee aina, sohva ja patjoja lattialle löytyy. Ei ole liian mukava kyläpaikka :) viipyä.

Jos se omakotitalon myynti menee kovin myöhään, sitä vaikeampaa siitä on lähteä ja kaikki nurkat täynnä tavaraa. 50-60 v on hyvä aika tehdä ratkaisu, on vielä kuntoa ja järkeä. Saa samalla siivottua pois turhat tavarat ja lasten tavarat. Minäkin ilmoitin, että 2 kk aikaa hakea kotoa kaikki minkä haluatte ja sen jälkeen teidän loput tavarat lentää jätelavalle. Otin mukaani vain henkilökohtaiset tavarat, parhaat astiat  ja muutaman huonekalun kun muutin, kaikki muu meni vaihtoon

Vierailija kirjoitti:

Me kaikki kolme sisarusta, nyt ikää 52-60, olemme tehneet ratkaisun kun lapset muuttivat pois kotoa. Lapsiemme lapsuuden kodit on kaikilla myyty ja kaikki meistä asuvat nyt sitä kolmatta elämänvaihetta kerrostalossa. Olemme kaikki asuneet omakotitaloissa lasten ollessa kotona.

Yksi meistä viettää puolisonsa kanssa talvet Espanjassa ja kesät kesäasunnolla, kerrostalokämppä heillä on satunnaisia kaupunkivierailuja varten tukikohtana. Toinen muutti puolisonsa kanssa isompaan kaupunkiin aivan keskustaan hulppeaan kattohuoneistoon, omakotitalo myytiin. Heillä on myös kesäasunto järven rannalla. Itse asun yksin kerrostalokolmiossa, muksut asuu eri kaupungeissa ja hyvä näin. Kylään pääsee aina, sohva ja patjoja lattialle löytyy. Ei ole liian mukava kyläpaikka :) viipyä.

Jos se omakotitalon myynti menee kovin myöhään, sitä vaikeampaa siitä on lähteä ja kaikki nurkat täynnä tavaraa. 50-60 v on hyvä aika tehdä ratkaisu, on vielä kuntoa ja järkeä. Saa samalla siivottua pois turhat tavarat ja lasten tavarat. Minäkin ilmoitin, että 2 kk aikaa hakea kotoa kaikki minkä haluatte ja sen jälkeen teidän loput tavarat lentää jätelavalle. Otin mukaani vain henkilökohtaiset tavarat, parhaat astiat  ja muutaman huonekalun kun muutin, kaikki muu meni vaihtoon

Fiksu ❤️

Meillä on omakotitalo, jossa oli kaksio käytössä aina sillä isoimmalla lapsella, joka oli lähinnä kotoa muuttoa. Nyt toi kaksio on meidän "vanhusten" osuus. Kolme opiskelevaa lasta jakaa sen varsinaisen asunnon.  Me ollaan kaksiossa satunnaisesti, koska asutaan lähinnä mökillä.

Näin ei ole tarvinnut luopua talosta ja lapsilla on hyvä asua opiskellessaan tässä. Yliopistolle menee suora metro kilsan päästä.

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, NAUTI!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No nythän sinulla on aikaa opetella kirjoittamista.

Tällaiset kommentit kertovat ymmärtämättömyydestä ja tiedon puutteesta. Lukivaikeus (jota on 5-10 %:lla väestöstä) aiheuttaa kirjoitusvirheitä, ja kyseessä on koko elämän kestävä ominaisuus. Kirjoitusvirheet eivät lukivaikeudessa kuitenkaan ole haasteellisinta vaan ymmärtämättömät kanssaihmiset: lapsuudessa mahdollisesti opettajat, aikuisuudessa näköjään esimerkiksi keskustelupalstojen käyttäjät.

Lukivaikeudesta huolimatta ihmisellä on oikeus lukea ja kirjoittaa ja nauttia kirjallisesta ilmaisusta. Lukivaikeudesta huolimatta on oikeus osallistua yhteiskunnan toimintaan täysvaltaisesti. Ja muut harjoitelkoon a) suvaitsevaisuutta ja b) käytöstapoja.

Heikkolahjaisuutta se on. Yhdyssanoihin on ihan selkeät säännöt - jos tietää rajoitteensa, voi ne opetella ja oikolukea tekstinsä ennen lähetystä. Jos ei tähän kykene, on ihan yksinkertaisesti tyhmä, ei mikään "lukihäiriöinen" joka on vain lohdutus joka on näille heikkolahjaisille keksitty ettei tule paha mieli.

Nauttikaa elämästä, keskustan saunallisessa kaksiossa. Mahtavaa ja helppoa. Neljäs vuosi menossa. Saattaahan tietenkin mieli muuttua, mutta voihan sitä sitten miettiä uudestaan. Nyt tässä hetkessä aivan paras ratkaisu, ei lumi- eikä puutarhatöitä. Suorastaan elämän suunnaton keveys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo melkoinen tilanne.

Minä en kyllä tuossa tilanteessa aio muuttaa vielä minnekään, koska pidän tästä talosta, ja kaikki osakkeet ja rivarit maksavat ihan yhtä paljon. Mutta jossain vaiheessa käy niin kuin appivanhemmille, eikä jakseta tai haluta hoitaa enää pihaa. He ostivat kaksion keskustasta.

Se oli kyllä liian pieni, ei tullut sitten heillä käytyä niin paljoa. Me asuttiin yliopistopaikkakunnan liepeellä, ja heille oli kolmen tunnin ajomatka. Kun ei heillä ollut vierashuonetta meidän perheelle, ei voitu jäädä yöksi, ja kuusi tuntia autossa samana päivänä oli rankka. Heillä ei ollut meille kuin pieni vuodesohva olkkarissa, ja miehellä on huono selkä. Ja lapset kasvavat, kolmetoistavuotias ei nuku vanhempien välissä.

Äiti taas saisi jo myydä talon. Hän jäi leskeksi, ja jäi isoon taloon. Veli joutuu pitämään sitä kunnossa oman talonsa lisäksi, ja se käy aika raskaaksi. Me sentään asutaan kaikki samalla paikkakunnalla, mutta työkaverin vanhat vanhemmat asuvat tunnin matkan päässä, ja työkaveri joutuu siellä käydä pihatöissä oman talonsa lisäksi. Hän kyllä on yrittänyt saada äitiä myymään talon.

Minäkin pidin vanhempien kotia jotenkin juurina tai kotipaikkana pitkään. Mutta jossain kohtaa sitä itsenäistyy ja aikuistuu, ja juuret ja koti on se oma koti. Sitä alkaa nähdä, ettei vanhenevien vanhempien pidä pitää yllä työlästä ja kallista, liian isoa asuntoa. Lähinnä siinä kohtaa toivoo, että olisi vierashuone mummulassa käyntiä varten.

Omaa huonettakaan ei kaipaa noin viiden vuoden päästä kotoa muutettua. Pari ekaa vuotta se tuntui turvapaikalta, oli kiva tulla viikonlopuksi opiskelupaikkakunnalta. Sen jälkeen tuntui oudolta olla omassa vanhassa huoneessa, koska se oli jotenkin kaukaista historiaa jo itselle.

Hotellliinkin pääsee yöksi. Musta taas on ihan turhaa mitoittaa asuntonsa satunnaisten yövieraiden vuoksi, ellei satu erityisesti toivomaan sellaisia.

Yleensä isovanhemmat toivovat pitkämatkalaisia lasten perheitä käymään. Ei meillä ollut opiskelijoina ja pienten lasten kanssa varaa hotelliin, eikä kaikkien lähellä ole hotellia.

Tietysti jos hotelli on vieressä, ja vanhemmat tarjoavat lasten perheelle siellä yön monta kertaa vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo melkoinen tilanne.

Minä en kyllä tuossa tilanteessa aio muuttaa vielä minnekään, koska pidän tästä talosta, ja kaikki osakkeet ja rivarit maksavat ihan yhtä paljon. Mutta jossain vaiheessa käy niin kuin appivanhemmille, eikä jakseta tai haluta hoitaa enää pihaa. He ostivat kaksion keskustasta.

Se oli kyllä liian pieni, ei tullut sitten heillä käytyä niin paljoa. Me asuttiin yliopistopaikkakunnan liepeellä, ja heille oli kolmen tunnin ajomatka. Kun ei heillä ollut vierashuonetta meidän perheelle, ei voitu jäädä yöksi, ja kuusi tuntia autossa samana päivänä oli rankka. Heillä ei ollut meille kuin pieni vuodesohva olkkarissa, ja miehellä on huono selkä. Ja lapset kasvavat, kolmetoistavuotias ei nuku vanhempien välissä.

Äiti taas saisi jo myydä talon. Hän jäi leskeksi, ja jäi isoon taloon. Veli joutuu pitämään sitä kunnossa oman talonsa lisäksi, ja se käy aika raskaaksi. Me sentään asutaan kaikki samalla paikkakunnalla, mutta työkaverin vanhat vanhemmat asuvat tunnin matkan päässä, ja työkaveri joutuu siellä käydä pihatöissä oman talonsa lisäksi. Hän kyllä on yrittänyt saada äitiä myymään talon.

Minäkin pidin vanhempien kotia jotenkin juurina tai kotipaikkana pitkään. Mutta jossain kohtaa sitä itsenäistyy ja aikuistuu, ja juuret ja koti on se oma koti. Sitä alkaa nähdä, ettei vanhenevien vanhempien pidä pitää yllä työlästä ja kallista, liian isoa asuntoa. Lähinnä siinä kohtaa toivoo, että olisi vierashuone mummulassa käyntiä varten.

Omaa huonettakaan ei kaipaa noin viiden vuoden päästä kotoa muutettua. Pari ekaa vuotta se tuntui turvapaikalta, oli kiva tulla viikonlopuksi opiskelupaikkakunnalta. Sen jälkeen tuntui oudolta olla omassa vanhassa huoneessa, koska se oli jotenkin kaukaista historiaa jo itselle.

Hotellliinkin pääsee yöksi. Musta taas on ihan turhaa mitoittaa asuntonsa satunnaisten yövieraiden vuoksi, ellei satu erityisesti toivomaan sellaisia.

Yleensä isovanhemmat toivovat pitkämatkalaisia lasten perheitä käymään. Ei meillä ollut opiskelijoina ja pienten lasten kanssa varaa hotelliin, eikä kaikkien lähellä ole hotellia.

Tietysti jos hotelli on vieressä, ja vanhemmat tarjoavat lasten perheelle siellä yön monta kertaa vuodessa.

Miksi ihmeessä tarjoaisivat? Eiköhän se elatusvelvollisuus lopu siihen täysi-ikäisyyteen. Ihme hyväksikäyttäjäkakaroita jotak odottavat täyden palvelun hotellimajoistusta. On ehdottomasti aika vanhempien itsenäistyä ja olla itsekkäänpiä! Näyttää hyväksikäyttö jatkuvan hautaan saakka!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No nythän sinulla on aikaa opetella kirjoittamista.

Tällaiset kommentit kertovat ymmärtämättömyydestä ja tiedon puutteesta. Lukivaikeus (jota on 5-10 %:lla väestöstä) aiheuttaa kirjoitusvirheitä, ja kyseessä on koko elämän kestävä ominaisuus. Kirjoitusvirheet eivät lukivaikeudessa kuitenkaan ole haasteellisinta vaan ymmärtämättömät kanssaihmiset: lapsuudessa mahdollisesti opettajat, aikuisuudessa näköjään esimerkiksi keskustelupalstojen käyttäjät.

Lukivaikeudesta huolimatta ihmisellä on oikeus lukea ja kirjoittaa ja nauttia kirjallisesta ilmaisusta. Lukivaikeudesta huolimatta on oikeus osallistua yhteiskunnan toimintaan täysvaltaisesti. Ja muut harjoitelkoon a) suvaitsevaisuutta ja b) käytöstapoja.

Heikkolahjaisuutta se on. Yhdyssanoihin on ihan selkeät säännöt - jos tietää rajoitteensa, voi ne opetella ja oikolukea tekstinsä ennen lähetystä. Jos ei tähän kykene, on ihan yksinkertaisesti tyhmä, ei mikään "lukihäiriöinen" joka on vain lohdutus joka on näille heikkolahjaisille keksitty ettei tule paha mieli.

Ohessa koulukiusaajan malliesimerkki.

Itse on tietenkin suvereeni sekä matematiikassa, kielissä, liikunnassa, ruuanlaitossa, kodin korjaustöissä... no mutta eihän voi olla niin vaikea opetella differentiaaliyhtälöitä ja volttia taaksepäin, vain lahjattomilta ei onnistu.

Ohis

Minä en halua asua ahtaasti keskustassa vaan omassa kodissani, vaikka lapset onkin jo vuosia sitten muuttaneet omilleen. Kun niitä lapsenlapsia alkoi tulla niin olipa eri kiva keksiä tekemistä isolla tontilla kuin olisi ollut jossain hikisessä kaksiossa kerrostalossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo melkoinen tilanne.

Minä en kyllä tuossa tilanteessa aio muuttaa vielä minnekään, koska pidän tästä talosta, ja kaikki osakkeet ja rivarit maksavat ihan yhtä paljon. Mutta jossain vaiheessa käy niin kuin appivanhemmille, eikä jakseta tai haluta hoitaa enää pihaa. He ostivat kaksion keskustasta.

Se oli kyllä liian pieni, ei tullut sitten heillä käytyä niin paljoa. Me asuttiin yliopistopaikkakunnan liepeellä, ja heille oli kolmen tunnin ajomatka. Kun ei heillä ollut vierashuonetta meidän perheelle, ei voitu jäädä yöksi, ja kuusi tuntia autossa samana päivänä oli rankka. Heillä ei ollut meille kuin pieni vuodesohva olkkarissa, ja miehellä on huono selkä. Ja lapset kasvavat, kolmetoistavuotias ei nuku vanhempien välissä.

Äiti taas saisi jo myydä talon. Hän jäi leskeksi, ja jäi isoon taloon. Veli joutuu pitämään sitä kunnossa oman talonsa lisäksi, ja se käy aika raskaaksi. Me sentään asutaan kaikki samalla paikkakunnalla, mutta työkaverin vanhat vanhemmat asuvat tunnin matkan päässä, ja työkaveri joutuu siellä käydä pihatöissä oman talonsa lisäksi. Hän kyllä on yrittänyt saada äitiä myymään talon.

Minäkin pidin vanhempien kotia jotenkin juurina tai kotipaikkana pitkään. Mutta jossain kohtaa sitä itsenäistyy ja aikuistuu, ja juuret ja koti on se oma koti. Sitä alkaa nähdä, ettei vanhenevien vanhempien pidä pitää yllä työlästä ja kallista, liian isoa asuntoa. Lähinnä siinä kohtaa toivoo, että olisi vierashuone mummulassa käyntiä varten.

Omaa huonettakaan ei kaipaa noin viiden vuoden päästä kotoa muutettua. Pari ekaa vuotta se tuntui turvapaikalta, oli kiva tulla viikonlopuksi opiskelupaikkakunnalta. Sen jälkeen tuntui oudolta olla omassa vanhassa huoneessa, koska se oli jotenkin kaukaista historiaa jo itselle.

Hotellliinkin pääsee yöksi. Musta taas on ihan turhaa mitoittaa asuntonsa satunnaisten yövieraiden vuoksi, ellei satu erityisesti toivomaan sellaisia.

Yleensä isovanhemmat toivovat pitkämatkalaisia lasten perheitä käymään. Ei meillä ollut opiskelijoina ja pienten lasten kanssa varaa hotelliin, eikä kaikkien lähellä ole hotellia.

Tietysti jos hotelli on vieressä, ja vanhemmat tarjoavat lasten perheelle siellä yön monta kertaa vuodessa.

Miksi ihmeessä tarjoaisivat? Eiköhän se elatusvelvollisuus lopu siihen täysi-ikäisyyteen. Ihme hyväksikäyttäjäkakaroita jotak odottavat täyden palvelun hotellimajoistusta. On ehdottomasti aika vanhempien itsenäistyä ja olla itsekkäänpiä! Näyttää hyväksikäyttö jatkuvan hautaan saakka!

Ymmärsit tämän nyt väärin päin. Aikuisilla perheellisillä lapsilla on oma elämä. Se mummolakyläilyn tarve tulee niiltä isovanhemmilta itseltään. Jos se on hankalaa, heidän luona käydään harvoin, lapsenlapset kasvavat puolessakin vuodessa valtavasti.

Voihan muuttaa tietysti heidän perässä, mutta jos lapset asuvat eri puolilla maata?

Vierashuoneen tarve syntyy jos on tarve saada ihmisiä vieraaksi. Ei pidä sitten ihmetellä ettei kukaan käy, jos se on kauhean vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on todettu MS, ja vaikka onkin nyt oireeton, en laske sen varaan että aina on. Elämä on yllättävää. Siksi.

Kuten myös. Täällä on kommentoimassa vain perusterveitä ihmisiä, jotka kauniisti ajattelevat, että eläminen vaikeutuu sitten joskus 80-vuotiaana.

Kuten joku osuvasti sanoikin tuossa aikaisemmin, niin aika monella meistä kirjoittajistakin todetaan syöpä jossain vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo melkoinen tilanne.

Minä en kyllä tuossa tilanteessa aio muuttaa vielä minnekään, koska pidän tästä talosta, ja kaikki osakkeet ja rivarit maksavat ihan yhtä paljon. Mutta jossain vaiheessa käy niin kuin appivanhemmille, eikä jakseta tai haluta hoitaa enää pihaa. He ostivat kaksion keskustasta.

Se oli kyllä liian pieni, ei tullut sitten heillä käytyä niin paljoa. Me asuttiin yliopistopaikkakunnan liepeellä, ja heille oli kolmen tunnin ajomatka. Kun ei heillä ollut vierashuonetta meidän perheelle, ei voitu jäädä yöksi, ja kuusi tuntia autossa samana päivänä oli rankka. Heillä ei ollut meille kuin pieni vuodesohva olkkarissa, ja miehellä on huono selkä. Ja lapset kasvavat, kolmetoistavuotias ei nuku vanhempien välissä.

Äiti taas saisi jo myydä talon. Hän jäi leskeksi, ja jäi isoon taloon. Veli joutuu pitämään sitä kunnossa oman talonsa lisäksi, ja se käy aika raskaaksi. Me sentään asutaan kaikki samalla paikkakunnalla, mutta työkaverin vanhat vanhemmat asuvat tunnin matkan päässä, ja työkaveri joutuu siellä käydä pihatöissä oman talonsa lisäksi. Hän kyllä on yrittänyt saada äitiä myymään talon.

Minäkin pidin vanhempien kotia jotenkin juurina tai kotipaikkana pitkään. Mutta jossain kohtaa sitä itsenäistyy ja aikuistuu, ja juuret ja koti on se oma koti. Sitä alkaa nähdä, ettei vanhenevien vanhempien pidä pitää yllä työlästä ja kallista, liian isoa asuntoa. Lähinnä siinä kohtaa toivoo, että olisi vierashuone mummulassa käyntiä varten.

Omaa huonettakaan ei kaipaa noin viiden vuoden päästä kotoa muutettua. Pari ekaa vuotta se tuntui turvapaikalta, oli kiva tulla viikonlopuksi opiskelupaikkakunnalta. Sen jälkeen tuntui oudolta olla omassa vanhassa huoneessa, koska se oli jotenkin kaukaista historiaa jo itselle.

Hotellliinkin pääsee yöksi. Musta taas on ihan turhaa mitoittaa asuntonsa satunnaisten yövieraiden vuoksi, ellei satu erityisesti toivomaan sellaisia.

Yleensä isovanhemmat toivovat pitkämatkalaisia lasten perheitä käymään. Ei meillä ollut opiskelijoina ja pienten lasten kanssa varaa hotelliin, eikä kaikkien lähellä ole hotellia.

Tietysti jos hotelli on vieressä, ja vanhemmat tarjoavat lasten perheelle siellä yön monta kertaa vuodessa.

Miksi ihmeessä tarjoaisivat? Eiköhän se elatusvelvollisuus lopu siihen täysi-ikäisyyteen. Ihme hyväksikäyttäjäkakaroita jotak odottavat täyden palvelun hotellimajoistusta. On ehdottomasti aika vanhempien itsenäistyä ja olla itsekkäänpiä! Näyttää hyväksikäyttö jatkuvan hautaan saakka!

Tämä oli sitten eri kirjoittaja :D. Meillä on lapset vasta itsenäistymässä, ja tässä vaiheessa on ihan hirveän vaikea kuvitella, että lasten lähdettyä edelleen pitäisi edelleen ottaa muiden tarpeet huomioon oman kodin kanssa. Parikymmentä vuotta on tehty niin, seuraavat vuodet omat prioriteetit tulevat ensin. Voihan se olla, että mahdolliset lapsenlapset muuttavat taas asetelmaa, mene ja tiedä. Tässä kohdassa ei niin innolla odota niitä sulopalleroitakaan, lapsikiintiö on hetkeksi täynnä.

Odottaisin että nuorin kasvaa vähän ja että kaikki lapset saavat tehdä "eroprosessia" lapsuudenkotiin. Veikkaan että he pitäisivät esim siitä että saavat viettäå ekan joulun muuton jälkeen lapsuudenkodissaan (en voi tietää kuinka helposti talo menisi kaupaksi). Itse ottaisin mietintään noin viiden vuoden kuluttua, ellei talo sitten oikeasti ole taakka ja kallis ylläpitää. Pidä kanssa korvan takana mahdollisuus että lukiolainen kaipailee kotiin ja muuttaa takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on todettu MS, ja vaikka onkin nyt oireeton, en laske sen varaan että aina on. Elämä on yllättävää. Siksi.

Kuten myös. Täällä on kommentoimassa vain perusterveitä ihmisiä, jotka kauniisti ajattelevat, että eläminen vaikeutuu sitten joskus 80-vuotiaana.

Kuten joku osuvasti sanoikin tuossa aikaisemmin, niin aika monella meistä kirjoittajistakin todetaan syöpä jossain vaiheessa.

Nro 42 on kroonisesti sairas, puoliso nelikymppisenä työkyvyttömyyseläkkeellä. Me luovuttiin siitä omakotitalosta sattuneesta syystä jo kolmenkympin jälkeen, ja kotitalossa on hissi ;). - Mun vanhemmat, 65 ja 70, ovat raihnaisia vanhuksia. Ne geenit, ne geenit.