Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Eron partaalla. Liian erilaiset sosiaaliset elämäntavat.
26.05.2018 |
Onko kohtalotovereita, elääkö joku sosiaalisesti todella erilaisen ihmisen kanssa?
Mieheni on seuraihminen, ja haluaisi että aina mentäisiin kylään tai kutsuttaisiin kavereita meille. Mä taas en jaksa sitä, kaipaan rauhaa, hiljaisuutta ja ihan sitä että oltaisiin kaksin ja nautittaisiin toisistamme, nyt kun vielä voidaan (perheenlisäystä kumpikin haluaa ja mieluusti aika pian). Mä en jaksa istua joka ainoa ilta töiden jälkeen kahvipöydässä kun joku joka me nähtiin viimeksi 2-3 päivää sitten on siinä taas, ja samaa smalltalkia ja kakanjauhantaa ja löpinää taas koko ilta. Mä haluaisin lukea kirjoja, tai katsoa miehen kanssa elokuvia tai mennä luontoretkille tai tehdä yhdessä jotain, mitä vain. Mutta aina pitää olla muita ihmisiä, aina pitää olla seuraa, aina pitää olla porukkaa ja pälätystä. Olen aivan loppu.
Itse olen melko introvertti luonteeltani mutta rakastan kuitenkin ystäviäni ja viihdyn ihmisten kanssa. Mutta joka päivä. Joka ainoa päivä. Ei, ei, ei. Elämä tuntuu menevän aivan hukkaan ja kaikki jää tekemättä. Mulla on nytkin yli 30 kirjan lukujono, ja haluaisin kuunnella musiikkia ja piirtää, ja ylipäätään viettää ihanaa hiljaiseloa miehen kanssa.
Tästä ei ole vielä ollut riitoja, koska en ole ilmaissut selkeästi kantaani. Mies on pari kertaa kysynyt, miksi noin myrtsi naama, kun taas kerran töiden jälkeen vaihdetaan vaatteet ja lähdetään tuttavien luo istumaan koko illaksi. Mut on pian pakko sanoa jotain. Tää stressaa mua 10x enemmän kuin työ.
Niin ja otsikon "eron partaalla" kuulostaa aika dramaattiselta kun ei oo riideltykään, mutta mulle tää tuntuu olevan aika kriittinen kysymys. En aavistanut lainkaan että yhteisasuminen tois tällasen tilanteen eteen. Mies kyllä tiesi että olen hissukka joka viihtyy omissa oloissaan, mutta nyt se ei tunnu muistavan sitä.
Ai niin ja olemme aikeissa kesälomalla heinäkuun loppupuolella lähteä kaupunkilomalle jonnekin Keski-Eurooppaan. Oli ihanaa suunnitella ja pohtia mikä olis kohde ja mitä kaikkea siellä tehtäisiin. Nyt kuulin että mies on innostanut kahta muuta tuttavapariskuntaa että lähettäis isolla porukalla! EI! Miksi???????
Mä en jaksa koko ajan ihmisiä.... pelkään että ens jouluna olen taas yksin.
Kommentit (48)
Sellainen huomio vielä ap, että jos haaveilet perhe-elämästä, sekin voi olla introvertille hyvin kuormittavaa. Varsinkin pienet lapset ovat iholla kolo ajan ja niistä lähtee ääntä. Omaa jaksamista on vaikea ylläpitää, kun lepoa ei välttämättä oikein saa. Lapsi voi olla esim huonosti nukkuva. Tässä mielessä voi olla hyväkin jos miehesi on sosiaalisempi, saattaa ehkä jaksaa lasten kinastelua ja häsläämistä paremmin. Itse jaksan kyllä lasten kanssa muuten hyvin, mutta väsyneenä häly ja lasten riitely kuormittaa. Mutta jos jäät yksin lasten kanssa ja mies on edelleen kyläluuta, lapsiperhearki käy kyllä raskaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis miten ihmiset nykyisin päätyy saman katon alle asumaan, kun toisiinsa ei ole lainkaan tutustuttu eikä mistään ole keskusteltu? Mitä ihmettä seurustelulla ja ties millä tapailulla tekee, jos silloin ei tutustuta siihen toiseen ihmiseen ja selvitetä ollaanko sitä yhtään samalla aaltopituudella? Miten h*lvetissä voi edes tulla yllätyksenä, että se supersosiaalinen naistennaurattaja ei ole jatkossakaan sohvannurkassa nyhjöttävä kotihiiri?
Miksi pitää pariutua vaikka väkisin kun mitään yhteistä ei toisen kanssa ole? Miksi kukaan aikuinen ihminen toivoo ja kuvittelee, että se toinen muuttuu mieleiseksi? Sen sijaan voi muuttaa itseään. Ja jos ei itse voi/pysty/halua muuttua täysin toisenlaiseksi, niin miksi se toinenkaan pystyisi tai edes haluaisi muuttua?
Tapailuvaiheessa molemmat näyttävät parhaita puoliaan, yrittävät miellyttää, käyttäytyvät korrektisti jne. Todellista tutustumista ei tapahdu, tai tapahtuu kovin hitaasti. Samaan aikaan voi kuitenkin olla iso rakastuminen ja tunteiden palo, niin että mielellään katsoo ja kokeilee, vaikka kuinka tajuaa erilaisuuden. kerrankos sitä ihminen yrittää muuttua saadakseen pitää rakkautensa kohteen ja joskus sitä joku onnistuukin. Tai molemmat muuttuvat ja tehdään kompromisseja. Yhdessä asuessa sitä vasta kokee ihan käytännössä mitä se elämä on, monelle käy niin että vaqikka olisi kuinka ollut valmis ja halukas muuttumaan, niin ei kerta kaikkiaan kykene. Toisinaan kompromissi ei onnistu sekään. Ja sitten tulee ero, tai huono parisuhde jatkuu.
Ihminen kypsyy ja rikastuu henkisesti ihmissuhteiden kautta. Mitä läheisempi, sitä isommat vaikutukset. Ero ei ole epäonnistuminen, sitä voi kiittää kokemuksesta ja jättää hyvästit katkeroitumatta. Ja ulkopuolisen taivastelu on todella typerää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis miten ihmiset nykyisin päätyy saman katon alle asumaan, kun toisiinsa ei ole lainkaan tutustuttu eikä mistään ole keskusteltu? Mitä ihmettä seurustelulla ja ties millä tapailulla tekee, jos silloin ei tutustuta siihen toiseen ihmiseen ja selvitetä ollaanko sitä yhtään samalla aaltopituudella? Miten h*lvetissä voi edes tulla yllätyksenä, että se supersosiaalinen naistennaurattaja ei ole jatkossakaan sohvannurkassa nyhjöttävä kotihiiri?
Miksi pitää pariutua vaikka väkisin kun mitään yhteistä ei toisen kanssa ole? Miksi kukaan aikuinen ihminen toivoo ja kuvittelee, että se toinen muuttuu mieleiseksi? Sen sijaan voi muuttaa itseään. Ja jos ei itse voi/pysty/halua muuttua täysin toisenlaiseksi, niin miksi se toinenkaan pystyisi tai edes haluaisi muuttua?
Tapailuvaiheessa molemmat näyttävät parhaita puoliaan, yrittävät miellyttää, käyttäytyvät korrektisti jne. Todellista tutustumista ei tapahdu, tai tapahtuu kovin hitaasti. Samaan aikaan voi kuitenkin olla iso rakastuminen ja tunteiden palo, niin että mielellään katsoo ja kokeilee, vaikka kuinka tajuaa erilaisuuden. kerrankos sitä ihminen yrittää muuttua saadakseen pitää rakkautensa kohteen ja joskus sitä joku onnistuukin. Tai molemmat muuttuvat ja tehdään kompromisseja. Yhdessä asuessa sitä vasta kokee ihan käytännössä mitä se elämä on, monelle käy niin että vaqikka olisi kuinka ollut valmis ja halukas muuttumaan, niin ei kerta kaikkiaan kykene. Toisinaan kompromissi ei onnistu sekään. Ja sitten tulee ero, tai huono parisuhde jatkuu.
Ihminen kypsyy ja rikastuu henkisesti ihmissuhteiden kautta. Mitä läheisempi, sitä isommat vaikutukset. Ero ei ole epäonnistuminen, sitä voi kiittää kokemuksesta ja jättää hyvästit katkeroitumatta. Ja ulkopuolisen taivastelu on todella typerää.
Aikoinaan tapailun ja yhdessä asumisen välissä oli seurusteluvaihe eli oltiin tiiviisti yhdessä, majailtiin mahdollisesti suuri(n) osa ajasta jomman kumman luona tai vuoroin kummankin luona, ja vasta sitten kun tunnettiin toisensa hyvin, muutettiin yhteen. En ymmärrä, mihin ja miksi tämä tuntuu nykyisin kokonaan hävinneen.
Me ollaan vähän samantapaisia. Itse viihdyn parhaiten yksin tai kahdestaan miehen kanssa. Mies on menevämpi ja ei oikeastaan viihdy pitkiä aikoja yksinään. Erona on se, että mies menee yksin näkemään kavereita, tuttavia yms., eikä mitenkään vaadi minua tulemaan mukaan. Meillä on joitakin yhteisiä tuttuja, mutta pääasiassa miehellä on omat kaverinsa ja minulla omat. Sukulaisvierailulle menemme toki molemmat, mutta niitä on harvemmin.
Meillä oli exän kanssa samanlaista. Joka päivä piti olla menossa jonnekin, tai joku oli tulossa kylään. Olin vuorotöissä tuolloin, ja monesti heräsin klo 8-9 siihen, kun exän kavereita oli tullut yllättäen aamukahville. Ja kun on itse päässyt nukkumaan kuuden jälkeen aamulla, se ei jaksa kovin naurattaa. Hän myöskin halusi minun lähtevän joka paikkaan aina mukaan, ja jos sanoin, etten ehdi/jaksa/viitsi/omia harrastuksia, exä suuttui. Yritin keskustella asioista, mutta ei se tilanne ikinä siitä miksikään muuttunut, ja tämä oli yksi olennainen syy eroon.
Ap:lle avointa keskustelua miehen kanssa, ei asiat miksikään muutu jos ei edes yritä keskustella asioita auki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saisinpa tuollaisen, liikunnallisen naisen. Omat harrastukset on yksilölajeja, joita voisi tehdä myös kaksin.
En itsekään viihdy isoissa porukoissa, mielellään ihan parin-kolmen ihmisen seurassa voisi mennä. Samaisesta syystä en käy baareissa enkä festareilla. Mitä siellä tekisin? Mieluummin käytän senkin ajan vaikkapa opiskeluun.
M36
Tähän lapsi, niin ap istuu seuraavat vuodet yksin lapsen kanssa, ja mies kulkee kylillä, kunnes löytää itselleen sopivamman uuden puolison ja eroaa. Just saying.
Alue: Aihe vapaa
Minkä ikäisiä olette?
Olisi todellakin reilua, että kertoisit asiasta miehellesi ja keskustelisitte, miten toimisitte jatkossa. Ei ole reilua mököttää ja olla kertomatta rehellisesti asiaansa, varsinkin, jos toinen vielä kysyy sitä.
Meillä on osittain sama tilanne, tosin minä olen se sosiaalisempi, mies vapaa -aikana melko introvertti, mutta en kyllä lähelläkään noin sosiaalinen kuin sinun miehesi. Meillä menee niin, että minä tapaan ihmisiä enemmän kuin mieheni ja hän jää onnellisena kotiin. Kun olemme kahdestaan kotona, emme me läheskään koko ajan toistemme vieressä kyhjötä, sillä itse pidän toiminnasta ja mies pitää kirjojen lukemisesta. Toki hän rakastaa myös liikuntaa, joten melko usein sitten menemme yhdessä lenkille tms.
Puhumalla asiat selviää, mutta älkää nyt lasta ihan lähiaikoina hankkiko, koska joutuisit todennäköisesti olemaan melko paljon lapsen kanssa kaksin kotona, jos mies on noin sosiaalinen. Ja lapsen kanssa muutenkin täytyy melko usein rauhoittaa elämäänsä, ei voi aina olla menossa kun siltä tuntuu.