Miksi jotkut ei toivu ahdistuksesta esim. sairauden jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Tiedän (sattumalta) tapauksia missä siipat lähteny läpsimään välittömästi kun puolisolla todettu vaikkapa levinnyt rintasyöpä. Tästäkään ei puhuta että kaikki ei kestä syöpää lähellään.... Tommonen kyllä varmasti traumatisoi ihmisen jos vielä hylätään!

Onnellisia ne, joilla on sukulaisia, kamuja ja puoliso lujana tukena -- hylkäämättä.

ystäväni mies tuki kovasti vaimoaan rintasyövän aikana, nainen toipui, haukkui miehen ja erosi, ja nyt iskee miehiä ihan hulluna kun on terve :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko itse kokenut vakavan sairauden? Jos et ole, niin et voi mitenkään tietää kuinka itse reagoisit kyseisessä tilanteessa. Me ihmiset ollaan hyvin erilaisia myös tässä asiassa.

En varmasti selviäisi helposti. Ketään SYYLLISTÄMÄTTÄ halusin vaan tietää miksi jotkut ei pääse eteenpäin jos sairaus jo selätetty vuosia sitten?

Eli sulla ei ole kokemusta eikä täten myöskään varaa sanoa kuinka on oikein reagoida. Anna ihmisten selviytyä omalla tavallaan.

Minähän kysyin, miksi toiset jatkavat elämäänsä saman kokeneena kun toiset jäävät kotiin vuosikausiksi sängynpohjalle nukkumaan, makaamaan ja miettimään, josko sairaus puhkeaa uudestaan! Ei ole omaa kokemusta, mutta sivusta seurannut kahta täysin erilaista toipumista, toinen lähti työelämään ja alkoi elää siten, että olisi onnellinen, toinen jumittui sairauteen ja miettii sitä kaikki päivät vuosien parantumisen jälkeen eikä ole onnellinen. Surullista.

Et nyt sitten suostu ymmärtämään että ihmiset ovat erilaisia. Mikä sinua oikein vaivaa?

Ymmärrän, halusin vain ymmärtää, miksi jotkut ei halua edes tosissaan yrittää palata normaaliin elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän (sattumalta) tapauksia missä siipat lähteny läpsimään välittömästi kun puolisolla todettu vaikkapa levinnyt rintasyöpä. Tästäkään ei puhuta että kaikki ei kestä syöpää lähellään.... Tommonen kyllä varmasti traumatisoi ihmisen jos vielä hylätään!

Onnellisia ne, joilla on sukulaisia, kamuja ja puoliso lujana tukena -- hylkäämättä.

ystäväni mies tuki kovasti vaimoaan rintasyövän aikana, nainen toipui, haukkui miehen ja erosi, ja nyt iskee miehiä ihan hulluna kun on terve :)

No oho. Jopas oli toipuminen. Varmasti noinkin käypi.

Monien parisuhde/elämän katsomus  saattaa syventyä ihan uudelle kiintymyksen tasolle kun ymmärtää toisten ainutlaatuisen arvon ja rakkauden (näin kävi omalla kohdallani ja olen rakkaistani iäti kiitollinen).

Pelkät syöpähoidot : leikkaukset , sädehoidot, kemot (joka päivä kun muut menee töihin itse menee hoitoihin kun hoitojakso meneillään) ovat helkkarin ahdistavia kokemuksia. Joten eipä ihmetellä jos ahistaa sairastunutta välillä ihan helkkaristi....  

Monet ovat shokissa joka helpottaa vasta aikaisten päästä, jos jääpi siis henkiin.

On ns. "helppoa" ajatella terveenä että no joo kuolenhan minäkin sitten joskus niinkuin kaikki muutkin. Mutta sitten kun se kuolema tuleekin ihan aidosti ja konkreettisesti lähelle, se on aivan eri asia. Silloin sen vasta ihan tosissaan tajuaa ja joutuu kohtaamaan. On varmasti ihan hirveä ajatus että mitä jos joutuu jättämään tänne ihan liian aikaisin esim oman puolison tai lapset. Lisäksi ihmisen lähtökohdat on hyvin erilaiset, millainen on ollut sairastuneen lapsuus ja nuoruus, millaisessa ympäristössä kasvanut, millainen on persoonaltaan, millainen tukiverkosto on, millainen on suhde omaan itseensä jne. Joillakin vaan sattuu olemaan erinäisistä syistä heikommat lähtökohdat ottaa huonoja asioita elämässä vastaan, eikä siihen että miksi, ole varmaankaan kovin yksiselitteistä vastausta olemassa. Ihmismieli on lopulta kuitenkin aika hauras.

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Jotkut traumatisoituvat herkemmin ja tarvitsevat pitemmän ajan, että pystyvät eheytymään hajottavan kokemuksen jälkeen. En siis ajattelisi, että he "eivät toivu ahdistuksesta", vaan että heillä siihen menee vain pitempi aika. Myös se, onko sairaudesta jäänyt fyysisiä oireita, vaikuttaa tähän varmasti. Oireet muistuttavat traumaattisesta kokemuksesta ja antavat aihetta epäillä, onko sairaus / oireisto uusimassa.

Olen itse tällainen herkkä ja hitaasti palautuva. MS-taudin takia olen ollut vakavasti sairaana ja viettänyt viikkoja sairaalassa. Minulla oireet poistuivat kokonaan, mutta silti palauduin melko hitaasti henkisesti. Jos olisi vielä jäänyt vammoja, olisin varmasti palautunut vielä paljon hitaammin. Ruumiillinen sairastuminen on henkisesti voimakas kokemus. Koen sen tavallaan iskuna minuuteen.

Olen huomannut, että ihmiset, jotka ovat todella vahvasti orientoituneita esim. työhön, palautuvat henkisesti nopeammin kuin sellaiset, jotka ovat orientoituneet sisäänpäin. Tämä havainto tosin perustuu vain pieneen ihmisjoukkoon eikä ole luotettava sen takia.

Kiitos vastauksesta.

Tarkoittaako tämä palautuminen vuosia? Mitä mieltä olet, onko tälläisessä tilanteessa hyvä jäädä kotiin miettimään asioita? aktiivisempi arki, väsyttävyydessäänkin, toimii usein, jos ahdistusta.

Kyllä se voi viedä vuosiakin. Ennen kuin olin saanut MS-diagnoosin ja minulla oli oirejaksoja (joiden takia juoksin lääkäreiden vastaanotoilla), olin melkein koko ajan ahdistunut, vuosien ajan. Voisin kuvitella, että jos jostain diagnosoidusta ja sinänsä jo selätetystä sairaudesta jää oireita / vammoja / kipuja, ihminen voi kärsiä ahdistuksesta tosiaan jopa vuosia. Kun varmistuu, ettei hengenhätää kaikesta huolimatta ole, toipuminen voi alkaa ja olla nopeaa.

Itsensä ja kehonsa ulkopuoliseen keskittyminen auttaa varmaan paljon ja vähentää ahdistusta, mutta oman kokemukseni mukaan tilan täytyy parantua edes vähän, että voi alkaa keskittyä itsensä ulkopuoliseen. Sen itsensä ulkopuolisen täytyy myös olla jotain todella mielekästä ja hyvää itselle, että se voittaa ahdistuksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko itse kokenut vakavan sairauden? Jos et ole, niin et voi mitenkään tietää kuinka itse reagoisit kyseisessä tilanteessa. Me ihmiset ollaan hyvin erilaisia myös tässä asiassa.

En varmasti selviäisi helposti. Ketään SYYLLISTÄMÄTTÄ halusin vaan tietää miksi jotkut ei pääse eteenpäin jos sairaus jo selätetty vuosia sitten?

Eli sulla ei ole kokemusta eikä täten myöskään varaa sanoa kuinka on oikein reagoida. Anna ihmisten selviytyä omalla tavallaan.

Minähän kysyin, miksi toiset jatkavat elämäänsä saman kokeneena kun toiset jäävät kotiin vuosikausiksi sängynpohjalle nukkumaan, makaamaan ja miettimään, josko sairaus puhkeaa uudestaan! Ei ole omaa kokemusta, mutta sivusta seurannut kahta täysin erilaista toipumista, toinen lähti työelämään ja alkoi elää siten, että olisi onnellinen, toinen jumittui sairauteen ja miettii sitä kaikki päivät vuosien parantumisen jälkeen eikä ole onnellinen. Surullista.

Et nyt sitten suostu ymmärtämään että ihmiset ovat erilaisia. Mikä sinua oikein vaivaa?

Ymmärrän, halusin vain ymmärtää, miksi jotkut ei halua edes tosissaan yrittää palata normaaliin elämään.

Mistä sinä sen tiedät yrittävätkö vai eivät? Ja jos heillä ei ole enää sitä samaa vanhaa elämää mihin palata vaan pitäisi muokata uusi elämä eikä ole vielä saanut sitä siihen kuntoon, että sinunkin kapasiteetillasi pystyisi sen havaitsemaan?

Isot elämänkriisit ovat usein sellaisia, että paluuta vanhaan ei ole. Toisaalta ihminen on lopun ikänsä särkynyt ja toisaalta osa heistä on sekä särkynyt että entistä vahvempi. Osa on vain särkynyt. 

Ap, kyllä sinäkin pääset Mensan jäseneksi, kun vaan yrität tarpeeksi kovasti testissä.

Koira sairastui pahalaatuiseen kasvaimeen. Käytiin läpi sytot, tukilääkitykset, leikkaus, komplikaatiot, muutama päivä teho-osastolla, verikokeita useamman kymmenen kertaa, antibiootteja suoneen monen monta kertaa jne. 

Koira - tuo idiootti - ei tajua palata normaaliin elämään vaan on ollut erilainen luonteeltaan sen jälkeen. 

En ole sairastunut koskaan henkeäuhkaavasti, mutta olen kokenut läheisen (ennenaikaisen mutta odotetun) kuoleman. Kuvittelin surun olevan syvempi ja lyhyempi eikä se mennytkään niin, koska tunteitaan ja reaktioitaan ei voi ennalta tietää eikä myöskään hallita. Lisäksi tuollaiset raskaat tilanteet aiheuttavat myös fyysisiä reaktioita. Suru, pelko ja ahdistus tuntuvat myös fyysisesti. 

Kyllä sitä voi toki teoreettisesti pohtia joka kantilta että miten mahtaisi reagoida jos paha nakki napsahtaisi omalle kohdalle.

Käytännössä juttu ei välttämättä menekään kuin strömsöössä ja omat tuntemukset ja lähipiiri saattavat yllättää, eikä välttämättä myönteisessä mielessä. Kyllä se varmaan hetkiseksi hiljaiseksi vetää vekkulimmankin virnistelijän. Mutta koetetaan muistaa että sairasta kaveria ei jätetä, eiks vaan. Eikä syyllistetä tai haukuta marttyyriksi (näinkin on käynyt).

Vierailija kirjoitti:

Tiedän (sattumalta) tapauksia missä siipat lähteny läpsimään välittömästi kun puolisolla todettu vaikkapa levinnyt rintasyöpä. Tästäkään ei puhuta että kaikki ei kestä syöpää lähellään.... Tommonen kyllä varmasti traumatisoi ihmisen jos vielä hylätään!

Onnellisia ne, joilla on sukulaisia, kamuja ja puoliso lujana tukena -- hylkäämättä.

Minulta lähti se sairastunut ja parantunut puoliso, ilmeisesti olin nähnyt hänet liian heikkona, kertaakaan en kuullut edes pientä kiitosta häneltä tuesta. Hänen äutinsä, anoppi, kyllä jaksoi kiittää, miten olin ollut vahva ja uskonut paranimiseen silloinkin kun kukaan muu ei. Miten hoidin lapset, työn, kodin, istuin illat sairaalassa, tuin miestä ja anoppia. Pari vuotta tervehtymisestä, mies sanoi että lähtee, ensimmäinen ajatukseni oli, v...tu ainakaan en katkeraksi rupea, olen tehnyt niinkuin oikeaksi katsoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän (sattumalta) tapauksia missä siipat lähteny läpsimään välittömästi kun puolisolla todettu vaikkapa levinnyt rintasyöpä. Tästäkään ei puhuta että kaikki ei kestä syöpää lähellään.... Tommonen kyllä varmasti traumatisoi ihmisen jos vielä hylätään!

Onnellisia ne, joilla on sukulaisia, kamuja ja puoliso lujana tukena -- hylkäämättä.

Minulta lähti se sairastunut ja parantunut puoliso, ilmeisesti olin nähnyt hänet liian heikkona, kertaakaan en kuullut edes pientä kiitosta häneltä tuesta. Hänen äutinsä, anoppi, kyllä jaksoi kiittää, miten olin ollut vahva ja uskonut paranimiseen silloinkin kun kukaan muu ei. Miten hoidin lapset, työn, kodin, istuin illat sairaalassa, tuin miestä ja anoppia. Pari vuotta tervehtymisestä, mies sanoi että lähtee, ensimmäinen ajatukseni oli, v...tu ainakaan en katkeraksi rupea, olen tehnyt niinkuin oikeaksi katsoin.

Helkkarin järkyttävää tuokin että moni pari eroaa kun kumppani toipuu sairaudesta. Tuo sun mies oli aivan väärä ihminen sinulle. Tai sitten sille tehtiin leikkauksessa vahingossa samalla lobotomia kun noin kätevän emännän jätti. Loppupeleissä sinä voitit tässä tapauksessa, saat paremman miehen joka osaa arvostaa sinua ja pysyy rinnalla niin myötä kuin vastamäessä. 

Vierailija kirjoitti:

Onko se aivokääpiön merkki, jos ihmettelee miksi ihminen jää vuosiksi ikään kuin hautumaan menneeseen eikä pääse siitä eteenpäin?

On?

Vierailija kirjoitti:

Joskus on pakko ihmetellä millaisia aivokääpiöitä tänne oikein kirjoittelee.

Mielestäni on erittäin hyvä että ihmiset kysyvät suoraan asioita, eivätkä vain oleta. Silloin opimme kaikki. Katsokaa kuinka hieno keskustelu tästäkin syntyi näin kipeästä, monelle arasta aiheesta,  kun joku rohkea uskalsi kysyä ja avata keskustelun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän (sattumalta) tapauksia missä siipat lähteny läpsimään välittömästi kun puolisolla todettu vaikkapa levinnyt rintasyöpä. Tästäkään ei puhuta että kaikki ei kestä syöpää lähellään.... Tommonen kyllä varmasti traumatisoi ihmisen jos vielä hylätään!

Onnellisia ne, joilla on sukulaisia, kamuja ja puoliso lujana tukena -- hylkäämättä.

ystäväni mies tuki kovasti vaimoaan rintasyövän aikana, nainen toipui, haukkui miehen ja erosi, ja nyt iskee miehiä ihan hulluna kun on terve :)

No olisi eronnu ja iskeny miehiä ittensä läkähdyksiin , mikäs siinä. Mutta pitikö vielä haukkua.

Ei minulla ainakaan ollut vaihtoehtoja, lapset ja lehmät pakottivat nousemaan jo sairaanakin joka päivä ja sitten, kun lomittajaa ei tullut, niin lypsettävä oli. Sellainen apaattinen makoilu ei vain tullut kyseeseen, eikä sitä kukaan kysellyt vaivaako masennus vai ei.

Sitten, kun oikeasti tervehdyin ja sain voimia takaisin, aloitti mies omat touhunsa ja ero siinä tuli. Hän oli ehkä jo asennoitunut siihen, että minä kuolen, vaan en minä sitäkään oikein osannut tehdä, joten hän otti elämälleen uuden suunnan ja minä jäin lehmien ja lasten kanssa.

Minä toivuin syövästä niin, että silmämääräisesti olen "terve" ulkopuoliselle enkä kauheasti puhu vaivoista, joita jäi, mutta todellisuudessa elämä näiden nykyisten fyysisten vaivojen kanssa on paljon v-mäisempää kuin syövän sairastaminen oli. Sitä on kuin 70-vuotias kolmekymppisen vartalossa, ei kuulu mihinkään ryhmään, ei ole oikein toimintakyvyltään nuori mutta ei iältään vanha, ei niin sairas että kuolisi mutta ei niin terve että voisi elää hyvin.

Aukeneeko?

Syövän sairastamiseen liittyy myös mahdollinen velkaantuminen ja vähävaraisuus, osa läheisistä voi hylätä yllättävästi, hoitohenkilökunta ja lääkärit voivat kohdella huonosti - lisäksi syövän sairastanut jää usein hedelmättömäksi ja ulkonäkö voi muuttua. Nämä vaihtelee suuresti yksilöstä toiseen. Onhan tuossa trauman aiheita jo vaikka miten.

Sairaudet ja ihmiset ja tilanteet on erilaisia.

Voi myös olla että se sairaus ei ole se ainut tekijä vaan ns. kokonaisrasitus on suurempi.