Lue keskustelun säännöt.
Olen ollut masentunut koko aikuisikäni. Kohtalontovereita?
20.05.2018 |
Olen viimeinkin tilanteessa, että olen alkanut saamaan kunnollista apua mielenterveysongelmiini (masennus, ahdistus, traumoista johtuva dissosiaatio). Hoito on vasta ihan alkuvaiheessa, mutta asioista puhuminen ääneen on tuottanut ristiriitaisia tunteita.
Esimerkiksi se, että koen olleeni masentunut ns. aina. Olen nyt 28. Tuntuu, että julman koulukiusaamisen seurauksena en saanut elää edes normaalia teini-ikää teiniongelmineen ja teiniangsteineen, vaan olen ollut masentunut jo silloin. Lapsuudenkotini oli turvallinen ja ihana, mutta olen muuten saanut osani paskoista ja epäterveistä ihmissuhteista, jotka ovat "kasvattaneet mut kieroon".
Mulla ei ole hajuakaan, kuka olen ilman masennusta. Tuntuu kuin identiteetistäni puuttuisi valtava pala, en ole koskaan tuntenut oikeaa itseäni. Elän toisia varten, pelkään sairaalloisesti muiden mielen pahoittamista jopa siihen asti että haluaisin ehkä erota parisuhteestani mutten uskalla... Pelottaa, että hoidon myötä alan parantua, ja se "oikea minä" on ihan paskapää. Lisäksi kirjoitan tästä aiheesta vauvapalstalle, taidan olla oikeasti melko hullu.
Kommentit (26)
Tuskin sieltä masennuksen alta mitään paskapäätä löytyy. Todennäköisemmin sieltä löytyy parempi versio nykyisestä sinusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa osin siltä, että oisin itse voinut kirjoittaa ton tekstin. Oon saman ikäinen ja masennus diagnosoitu ekan kerran lukioikäisenä, välillä ollut parempia jaksoja mutta aina se vaan palaa. Nyt oon mennyt niin huonoon kuntoon, että diagnosoitu lisäksi dissosiaatiohäiriö. Johtuu luultavasti lapsuudenaikaisista traumoista, on ollut koulukiusaamista (ei tosin ihan niin jatkuvaa tai pitkäaikaista), vaikeita ja traumaattisia ihmissuhteita, vanhempien masennukset mun lapsuudessa ja teini-iässä jne. Aikuisena sitten sattunut muutama muu lisää traumoja aiheuttanut tapahtuma ja ihmissuhde. Ei ihme että olen "sekaisin".
Oon kans vasta nyt alkanut saada kunnolla apua ja tajunnut, kuinka syvällä nää ongelmat on ja miten paljon ja ehkä peruuttamattomasti ne on vaikuttaneet mun persoonaankin. En tiedä tunnenko itseäni ollenkaan, ja pelottaa että tää masennus ja dissosiaatio on jääneet pysyviksi osiksi mua. Tai jos paranen joskus, niin kuka edes olen? Oon kasvanut kiinni näihin ongelmiin ja diagnooseihin, en osaa edes olla ilman niitä.
Mulla ei ole nyt tän järkevämpää sanottavaa, kuulosti vaan niin tutulta että oli pakko kommentoida
Mä olen myös ja ikää kohta 48. Käyttänyt mas lääkleitä 24 vuotiaasta. Terapiassakin 4 vuotta käynyt. Eipä juuri vaikutusta.
Samoja ajatuksia täällä. Viime- ja tämän vuoden aika on ollut käännöskohta, koen olevani parempaan päin. Huomaan kuitenkin olevani aika hukassa itseni kanssa sillä masennus on ollut vuosia läsnä.
Täälläkin kohtalotoveri. Tsemppiä kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin kirjoitit, vaikka kirjoititkin vauvapalstalle 😏. Minä uskon, että siellä rakastavassa lapsuudenperheessä olet ehtinyt kasvamaan muuksi kuin paskapääksi. Hyvä juttu myös, että saat nyt apua, etkä esim. 10 vuoden päästä. Sulla on kaikki mahdollisuudet vielä. Itse olen ollut koko aikuisuuden (elämän?) masentunut (halunnut kuolla jo 8-vuotiaana, kun alkoi koulukiusaaminen eikä kotonakaan ollut helppoa) ja jäänyt vähän jumiin tähän tilaan. Ajoittain on toki ollut valoisampia jaksoja, mutta ilman kunnollista hoitoa ei ole ollut voimavaroja räpiköidä pois masennuksesta. Olen kyllä onnellinen, että psykoottiset masennukset ovat olleet viime vuosina pois. Kehitystä sekin kai.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa osin siltä, että oisin itse voinut kirjoittaa ton tekstin. Oon saman ikäinen ja masennus diagnosoitu ekan kerran lukioikäisenä, välillä ollut parempia jaksoja mutta aina se vaan palaa. Nyt oon mennyt niin huonoon kuntoon, että diagnosoitu lisäksi dissosiaatiohäiriö. Johtuu luultavasti lapsuudenaikaisista traumoista, on ollut koulukiusaamista (ei tosin ihan niin jatkuvaa tai pitkäaikaista), vaikeita ja traumaattisia ihmissuhteita, vanhempien masennukset mun lapsuudessa ja teini-iässä jne. Aikuisena sitten sattunut muutama muu lisää traumoja aiheuttanut tapahtuma ja ihmissuhde. Ei ihme että olen "sekaisin".
Oon kans vasta nyt alkanut saada kunnolla apua ja tajunnut, kuinka syvällä nää ongelmat on ja miten paljon ja ehkä peruuttamattomasti ne on vaikuttaneet mun persoonaankin. En tiedä tunnenko itseäni ollenkaan, ja pelottaa että tää masennus ja dissosiaatio on jääneet pysyviksi osiksi mua. Tai jos paranen joskus, niin kuka edes olen? Oon kasvanut kiinni näihin ongelmiin ja diagnooseihin, en osaa edes olla ilman niitä.
Mulla ei ole nyt tän järkevämpää sanottavaa, kuulosti vaan niin tutulta että oli pakko kommentoida
Oon pahoillani että sullekin on osuneet paskat kortit kohdalle, mutta toisaalta helpottavaa tietää että meitä on muitakin... Itselläkin masennus on sellaista aaltoilevaa, joskus voi olla pitkiäkin hyviä jaksoja. Niiden jaksojen aikana teen monesti sen virheen, että ajattelen jotenkin parantuneeni masennuksesta, vaikka samalla kyllä tiedostan ihan tasan tarkkaan ne kaikki sairaat ajatusmallit ja oudot reaktiot asioihin, jotka jylläävät päällä silloinkin kun mieliala ei ole varsinaisesti huono.
Onko sulla esiintynyt sellaista ihmeellistä konpensoivaa käytöstä aikuisiällä? Esim. itselläni pakonomaista huomion hakemista, kun nuorena olin täysi sosiaalinen hylkiö. Miten on sujuneet opiskelut/työelämä? Sori kysymykset, alkoi heti kiinnostaa kun tarinasi vaikuttaa tosi samankaltaiselta...
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvin kirjoitit, vaikka kirjoititkin vauvapalstalle 😏. Minä uskon, että siellä rakastavassa lapsuudenperheessä olet ehtinyt kasvamaan muuksi kuin paskapääksi. Hyvä juttu myös, että saat nyt apua, etkä esim. 10 vuoden päästä. Sulla on kaikki mahdollisuudet vielä. Itse olen ollut koko aikuisuuden (elämän?) masentunut (halunnut kuolla jo 8-vuotiaana, kun alkoi koulukiusaaminen eikä kotonakaan ollut helppoa) ja jäänyt vähän jumiin tähän tilaan. Ajoittain on toki ollut valoisampia jaksoja, mutta ilman kunnollista hoitoa ei ole ollut voimavaroja räpiköidä pois masennuksesta. Olen kyllä onnellinen, että psykoottiset masennukset ovat olleet viime vuosina pois. Kehitystä sekin kai.
Onneksi psykoottiset kaudet ovat jääneet sulla pois! Itse luulen kokeneeni kerran psykoosin, ja se oli todella helvetin pelottavaa. On totta, että tämän ikäisenä olen tavallaan vielä nuori, mutta jotenkin kaikki potentiaali tuntuu hukkaan heitetyltä, asioita ei tietenkään yhtään auta ikätovereihin vertailu jne...
- AP
Onneksi olkoon hoitoon pääsemisestä, olet uuden elämäsi alun kynnyksellä. Opin tuntemaan itsesi paremmin, saat selvyyden moniin kysymyksiin, saat tukea ja ohjausta. Siitä se lähtee.
Minä masennuin 14-vuotiaana ja olen ollut masentunut siitä saakka, olen nyt 34. Pari vuotta sitten minäkin pääsin viimein hoidon piiriin ja sain persoonallisuushäiriödiagnoosin, mikä selittää selvästi tuota masennusta. Se on minulla siis oire joka johtuu näistä muista mielenterveyden haasteistani ja tulee kulkemaan mukanani enemmän tai vähemmän vakavana varmaan hautaan saakka. Mutta olen oppinut käsittelemään asioitani ja suhtautumaan oloihini paljon paremmin. Silloin, kun en vielä tiennyt miksi minulla oli niin kamala olla, oli paljon vaikeampaa elää masennuksen kanssa. Nyt kun ymmärrän mistä se johtuu, tiedän miten voin hoitaa sitä ja miten suhtautua pahoihin päiviin ja jaksoihin, elämä on paljon siedettävämpää.
Muista että ihan meidän kaikkien elämä on ylä- ja alamäkiä, myös sinun. Masennus voi joskus viedä todella pohjalle, mutta sieltä on täysin mahdollista myös nousta. Ja hyväksy myös se, että voi olla joskus pitkäkin hyvä ajanjakso, jonka jälkeen voi seurata uskomattoman paska olo. Semmoista se tuppaa olemaan. Mitä enemmän vastaan taistelet, sitä pahemmalta se tuntuu. Itse olen saanut paljon apua lemmikkieläinten läsnäolosta ja niiden elämän seuraamisesta. Yritän olla samalla lailla itsekin, että tänään on tämä päivä ja tämä hetki, eikä huomista vielä mietitä.
Mukava siis kuulla että olet päässyt hoitoon, se on kaikkein tärkeintä. Voimia ja tsemppiä ja kaikkea hyvää, taival ei ole helppo, mutta usko pois, se voi kaikesta huolimatta olla antoisa. Ja joka tapauksessa se on sinun elämäsi, ainutkertainen ja ainutlaatuinen - ja täynnä yllätyksiä. Mukavaa kesää sinulle :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa osin siltä, että oisin itse voinut kirjoittaa ton tekstin. Oon saman ikäinen ja masennus diagnosoitu ekan kerran lukioikäisenä, välillä ollut parempia jaksoja mutta aina se vaan palaa. Nyt oon mennyt niin huonoon kuntoon, että diagnosoitu lisäksi dissosiaatiohäiriö. Johtuu luultavasti lapsuudenaikaisista traumoista, on ollut koulukiusaamista (ei tosin ihan niin jatkuvaa tai pitkäaikaista), vaikeita ja traumaattisia ihmissuhteita, vanhempien masennukset mun lapsuudessa ja teini-iässä jne. Aikuisena sitten sattunut muutama muu lisää traumoja aiheuttanut tapahtuma ja ihmissuhde. Ei ihme että olen "sekaisin".
Oon kans vasta nyt alkanut saada kunnolla apua ja tajunnut, kuinka syvällä nää ongelmat on ja miten paljon ja ehkä peruuttamattomasti ne on vaikuttaneet mun persoonaankin. En tiedä tunnenko itseäni ollenkaan, ja pelottaa että tää masennus ja dissosiaatio on jääneet pysyviksi osiksi mua. Tai jos paranen joskus, niin kuka edes olen? Oon kasvanut kiinni näihin ongelmiin ja diagnooseihin, en osaa edes olla ilman niitä.
Mulla ei ole nyt tän järkevämpää sanottavaa, kuulosti vaan niin tutulta että oli pakko kommentoida
Oon pahoillani että sullekin on osuneet paskat kortit kohdalle, mutta toisaalta helpottavaa tietää että meitä on muitakin... Itselläkin masennus on sellaista aaltoilevaa, joskus voi olla pitkiäkin hyviä jaksoja. Niiden jaksojen aikana teen monesti sen virheen, että ajattelen jotenkin parantuneeni masennuksesta, vaikka samalla kyllä tiedostan ihan tasan tarkkaan ne kaikki sairaat ajatusmallit ja oudot reaktiot asioihin, jotka jylläävät päällä silloinkin kun mieliala ei ole varsinaisesti huono.
Onko sulla esiintynyt sellaista ihmeellistä konpensoivaa käytöstä aikuisiällä? Esim. itselläni pakonomaista huomion hakemista, kun nuorena olin täysi sosiaalinen hylkiö. Miten on sujuneet opiskelut/työelämä? Sori kysymykset, alkoi heti kiinnostaa kun tarinasi vaikuttaa tosi samankaltaiselta...
- AP
Ehkä mulla on vaikuttanut niin, että oon tosi vaativa ihmissuhteissa. Tunnen tosi helposti yksinäisyyttä ja pelkään yksin jäämistä. Mulla on kyllä kavereita ja poikaystävä, mutta pelkään ettei ne oikeasti tykkää musta ja sitä pitää olla koko ajan jollain tavalla varmistamassa. Tarvin siis paljon huomiota että saan itseni vakuutettua että musta pidetään eikä mua hylätä.
Opiskelut ja työelämä on sujuneet vähän niin ja näin, oon kyllä valmistumassa yliopistossa mutta opiskelut on venähtäneet. Töihin mun on ollut vaikeaa sitoutua, kun ei koskaan tiedä milloin masennus taas iskee ja tekee työkyvyttömäksi. Omaan osaamiseen ja pärjäämiseen on aina ollut vaikeaa luottaa.
Ja oon sortunut myös siihen, että ootan vaan sitä päivää että oon täysin terve ja kun sitten joskus voin olla täysillä työelämässä eikä mulle enää ikinä tule masennusta. Vaikka nyt alan tajuta, ettei sitä päivää varmaan koskaan tule, ja pystyn ehkä sen hyväksymäänkin pikkuhiljaa.
Miten sulla on nää asiat menneet?
Vierailija kirjoitti:
Onneksi olkoon hoitoon pääsemisestä, olet uuden elämäsi alun kynnyksellä. Opin tuntemaan itsesi paremmin, saat selvyyden moniin kysymyksiin, saat tukea ja ohjausta. Siitä se lähtee.
Minä masennuin 14-vuotiaana ja olen ollut masentunut siitä saakka, olen nyt 34. Pari vuotta sitten minäkin pääsin viimein hoidon piiriin ja sain persoonallisuushäiriödiagnoosin, mikä selittää selvästi tuota masennusta. Se on minulla siis oire joka johtuu näistä muista mielenterveyden haasteistani ja tulee kulkemaan mukanani enemmän tai vähemmän vakavana varmaan hautaan saakka. Mutta olen oppinut käsittelemään asioitani ja suhtautumaan oloihini paljon paremmin. Silloin, kun en vielä tiennyt miksi minulla oli niin kamala olla, oli paljon vaikeampaa elää masennuksen kanssa. Nyt kun ymmärrän mistä se johtuu, tiedän miten voin hoitaa sitä ja miten suhtautua pahoihin päiviin ja jaksoihin, elämä on paljon siedettävämpää.
Muista että ihan meidän kaikkien elämä on ylä- ja alamäkiä, myös sinun. Masennus voi joskus viedä todella pohjalle, mutta sieltä on täysin mahdollista myös nousta. Ja hyväksy myös se, että voi olla joskus pitkäkin hyvä ajanjakso, jonka jälkeen voi seurata uskomattoman paska olo. Semmoista se tuppaa olemaan. Mitä enemmän vastaan taistelet, sitä pahemmalta se tuntuu. Itse olen saanut paljon apua lemmikkieläinten läsnäolosta ja niiden elämän seuraamisesta. Yritän olla samalla lailla itsekin, että tänään on tämä päivä ja tämä hetki, eikä huomista vielä mietitä.
Mukava siis kuulla että olet päässyt hoitoon, se on kaikkein tärkeintä. Voimia ja tsemppiä ja kaikkea hyvää, taival ei ole helppo, mutta usko pois, se voi kaikesta huolimatta olla antoisa. Ja joka tapauksessa se on sinun elämäsi, ainutkertainen ja ainutlaatuinen - ja täynnä yllätyksiä. Mukavaa kesää sinulle :)
Kiitos, tässä viestissä oli tosi mukava sävy ja jotenkin rohkaiseva, lohdullinen fiilis! Saanko kysyä, mikä persoonallisuushäiriö sulla diagnosoitiin?
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei nyt tulleen.
Koska sulla iskenyt masennus noin aikasin, en tiiä mitä sanoa.
Mä taas mietin, et miks piti romahtaa nuorena aikuisena, ja syytän itteeni. Vaikka mulla tomahti fyysinenkin terveys, niin ymmärrän,
mutta mietin et miks miks ja antaisin mitä vaan, et pääsisin takas vaik siihen kun olin se 19v tai 20v tätä ennen. Mun elämän tää masennus on pilannut. Tai siis elämän suunnan miten sen sanois. Noi vuodet on just ne tärkeimmät kun menee opiskelemaan yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa osin siltä, että oisin itse voinut kirjoittaa ton tekstin. Oon saman ikäinen ja masennus diagnosoitu ekan kerran lukioikäisenä, välillä ollut parempia jaksoja mutta aina se vaan palaa. Nyt oon mennyt niin huonoon kuntoon, että diagnosoitu lisäksi dissosiaatiohäiriö. Johtuu luultavasti lapsuudenaikaisista traumoista, on ollut koulukiusaamista (ei tosin ihan niin jatkuvaa tai pitkäaikaista), vaikeita ja traumaattisia ihmissuhteita, vanhempien masennukset mun lapsuudessa ja teini-iässä jne. Aikuisena sitten sattunut muutama muu lisää traumoja aiheuttanut tapahtuma ja ihmissuhde. Ei ihme että olen "sekaisin".
Oon kans vasta nyt alkanut saada kunnolla apua ja tajunnut, kuinka syvällä nää ongelmat on ja miten paljon ja ehkä peruuttamattomasti ne on vaikuttaneet mun persoonaankin. En tiedä tunnenko itseäni ollenkaan, ja pelottaa että tää masennus ja dissosiaatio on jääneet pysyviksi osiksi mua. Tai jos paranen joskus, niin kuka edes olen? Oon kasvanut kiinni näihin ongelmiin ja diagnooseihin, en osaa edes olla ilman niitä.
Mulla ei ole nyt tän järkevämpää sanottavaa, kuulosti vaan niin tutulta että oli pakko kommentoida
Oon pahoillani että sullekin on osuneet paskat kortit kohdalle, mutta toisaalta helpottavaa tietää että meitä on muitakin... Itselläkin masennus on sellaista aaltoilevaa, joskus voi olla pitkiäkin hyviä jaksoja. Niiden jaksojen aikana teen monesti sen virheen, että ajattelen jotenkin parantuneeni masennuksesta, vaikka samalla kyllä tiedostan ihan tasan tarkkaan ne kaikki sairaat ajatusmallit ja oudot reaktiot asioihin, jotka jylläävät päällä silloinkin kun mieliala ei ole varsinaisesti huono.
Onko sulla esiintynyt sellaista ihmeellistä konpensoivaa käytöstä aikuisiällä? Esim. itselläni pakonomaista huomion hakemista, kun nuorena olin täysi sosiaalinen hylkiö. Miten on sujuneet opiskelut/työelämä? Sori kysymykset, alkoi heti kiinnostaa kun tarinasi vaikuttaa tosi samankaltaiselta...
- AP
Ehkä mulla on vaikuttanut niin, että oon tosi vaativa ihmissuhteissa. Tunnen tosi helposti yksinäisyyttä ja pelkään yksin jäämistä. Mulla on kyllä kavereita ja poikaystävä, mutta pelkään ettei ne oikeasti tykkää musta ja sitä pitää olla koko ajan jollain tavalla varmistamassa. Tarvin siis paljon huomiota että saan itseni vakuutettua että musta pidetään eikä mua hylätä.
Opiskelut ja työelämä on sujuneet vähän niin ja näin, oon kyllä valmistumassa yliopistossa mutta opiskelut on venähtäneet. Töihin mun on ollut vaikeaa sitoutua, kun ei koskaan tiedä milloin masennus taas iskee ja tekee työkyvyttömäksi. Omaan osaamiseen ja pärjäämiseen on aina ollut vaikeaa luottaa.
Ja oon sortunut myös siihen, että ootan vaan sitä päivää että oon täysin terve ja kun sitten joskus voin olla täysillä työelämässä eikä mulle enää ikinä tule masennusta. Vaikka nyt alan tajuta, ettei sitä päivää varmaan koskaan tule, ja pystyn ehkä sen hyväksymäänkin pikkuhiljaa.
Miten sulla on nää asiat menneet?
Mulla ei ole tullut opiskeluista yhtään mitään, tosi monta kesken jäänyttä koulua. Lukio meni aikanaan vielä tosi hyvin, koska olen nopea oppimaan ja omaan hyvän muistin, mutta sitten nousi seinä pystyyn. En yksinkertaisesti osaa opiskella, ja lisäksi vuosien varrella tapahtuneet rankat asiat (mm. perheenjäsenen kuolema) ovat vieneet välillä toimintakyvyttömäksi. Kaikki opintotukikuukaudetkin olen onnistunut tuhlaamaan.
Töissä kyllä käyn, olen ollut vuosia samassa työssä, joka on haastavuustasoltaan luokkaa "koulutettu apinakin kyllästyisi" mutta saapahan jotain muuta tekemistä kuin omien murheidensa pyörittelyn.
Miten muuten parisuhteet, löytyykö sulla sieltä puolelta jotain outoa/huonoa? Mun kaikki pidemmät parisuhteet on muuten olleet sellaisten ihmisten kanssa, joilla on jotain addiktioita. Mietin välillä, että onko se merkki jostakin vaiko vain ikävä sattuma.
Harmi että tein tämän aloituksen tähän aikaan, jotenkin ajattelin ettei kukaan varmaan vastaa, mutta tässähän olisi vaikka miten paljon mielenkiintoista keskustelua...
- AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös yksi kadonnut sielu. Ikää yli kolmenkymmenen ja masennusta teini-ikäisestä lähtien. Apua olen hakenut useamman kerran, vaan nyt taidan sitä oikeasti kohta alkaa saamaan. Haluavat tehdä persoonallisuus testin. Jonkin verran kaksisuuntaista käytöstä on. Lapsuuttani en muista lainkaan. Noin 5 vuotta sitten muistan kun aloin pyristelemään mielistelijän roolista pois. Nyt jo hyväksyn ettei kaikki pidä minusta. Itsevarmuutta tullut lisää, vaan masennuksen aallot eivät ole poistuneet.
Vierailija kirjoitti:
No ei nyt tulleen.
Koska sulla iskenyt masennus noin aikasin, en tiiä mitä sanoa.
Mä taas mietin, et miks piti romahtaa nuorena aikuisena, ja syytän itteeni. Vaikka mulla tomahti fyysinenkin terveys, niin ymmärrän,
mutta mietin et miks miks ja antaisin mitä vaan, et pääsisin takas vaik siihen kun olin se 19v tai 20v tätä ennen. Mun elämän tää masennus on pilannut. Tai siis elämän suunnan miten sen sanois. Noi vuodet on just ne tärkeimmät kun menee opiskelemaan yms.
Ymmärrän täysin, itsekin haaveilen usein mahdottomasta eli aikakoneesta, kunpa voisi palata menneisyyteen niin, että tietäisi kaiken sen mitä nykyäänkin, ja pystyisi pelastamaan oman elämänsä...
- AP
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi kadonnut sielu. Ikää yli kolmenkymmenen ja masennusta teini-ikäisestä lähtien. Apua olen hakenut useamman kerran, vaan nyt taidan sitä oikeasti kohta alkaa saamaan. Haluavat tehdä persoonallisuus testin. Jonkin verran kaksisuuntaista käytöstä on. Lapsuuttani en muista lainkaan. Noin 5 vuotta sitten muistan kun aloin pyristelemään mielistelijän roolista pois. Nyt jo hyväksyn ettei kaikki pidä minusta. Itsevarmuutta tullut lisää, vaan masennuksen aallot eivät ole poistuneet.
Kiva kuulla, että säkin olet saamassa apua! Mielistelijän roolista pois pääseminen olisi unelma... Sellaisen terveen itsekunnioituksen opettelu.
- AP
Ja jälleen yllätys yllätys joku itkee masennustaan ja kertoo kuitenkin seurustelevansa. Hoh hoijaa taas... t. Oikeasti masentunut ikisinkku joka ei ole koskaan saanut miestä, rakkautta ja suhdetta
Vierailija kirjoitti:
Ja jälleen yllätys yllätys joku itkee masennustaan ja kertoo kuitenkin seurustelevansa. Hoh hoijaa taas... t. Oikeasti masentunut ikisinkku joka ei ole koskaan saanut miestä, rakkautta ja suhdetta
Paska juttu, että sulla on noin huono olla. Oletko ihan varma, että jonkun toisen ihmisen (tai sen puutteen) varaan kannattaa laskea koko elämänsä? Rakkaus pelastaa vain huonoissa elokuvissa.
- AP
Et todellakaan ole yksin, ap. En osaa kirjoittaa mitään järkevää, mutta tämän halusin sanoa. Juuri tällaiset ketjut ovat palstan parasta antia, tukea ja ymmärrystä voi saada välillä hyvinkin yllättävistä paikoista.
Vauvapalstalle kirjoittaminen ei kyllä tee kenestäkään hullua. Onhan täällä kaikenlaisia hulluja tekstejä. Mutta myös paljon hyvää. Itse saan täältä usein hyviä vinkkejä ongelmatilanteisiin. Vaikka ei tulisi kokonaista ratkaisua keneltäkään vastaajalta, niin voi tulla esim. jokin asiaan liittyvä termi, jotak googlettamalla saan lisää tietoa ja pääsen eteenpäin.