Uskallanko tehdä lapsia, jos anoppini vihaa minua?
Olen 32 vuotias. Mies ok, parisuhde toimii, mutta anoppini on ilkeä minua kohtaan. Heti ensimmäisen tapaamisemme jälkeen hän oli sanonut miehelleni, että ei tule koskaan hyväksymään minua koska en ole sellainen nainen jonka hän haluaisi pojalleen. Tästä on nyt kymmenen vuotta. Vasten anopin tahtoa olemme olleet yhdessä. Itse en ole ollut anopille koskaan ilkeä. Olen ihan perus hyvä nainen. Olen vain luonteeltani ja olemukseltani hyvin erillainen kuin anoppini eikä meillä ole yhteisiä kiinnostuksenkohteita.
Biologinen kelloni on nyt alkanut tikittää ikävästi päässäni ja tiedän, että pitäisi alkaa tekemään lapsia jos niitä haluan saada. Anoppini kuitenkin pelottaa minua. Hän etsii jatkuvasti minusta ja tekemisistäni kaikkea mistä minua voisi syyttää. Hirveä kyyläys aina kun olemme heillä kylässä. Viime jouluna hän sai hirveän valituskohtauksen ja selvitti miehelleni kuinka paska äiti minusta tulisi (mikä ei ole yhtään totta). Lisäksi olen hänen mielestään liian lyhyt, liian ruma ja muutenkin ihan kaikkea muuta kuin millaisen vaimon hän haluaisi pojalleen. Ironisinta oli se, että istuin itse samassa pöydässä, kun hän alkoi haukkua minua - Niin kuin en olisi paikalla. Häntä ei kiinnosta se, mitä minulla on sanottavana. Jouluvierailu päättyi siihen, että lähdin ovet paukkuen ulos.
Mieheni puollustaa minua äitiään vastaan, mutta ei mielestäni tarpeeksi loogisesti. Hän on aina ollut äidin kultapoika (ainoa lapsi) eikä halua, että äidillä olisi "liian paha mieli". Hän on siis antanut äitinsä aika vapaasti arvostella minua sillä perustella, että on sananvapaus. Nyt jouluna hän kuitenkin suuttui äidilleen, koska minun haukkumiseni meni todella järjettömiin mittasuhteisiin. Puoleen vuoteen emme ole heillä käyneet, mutta mies on kuitenkin äitiinsä yhteyksissä viikottain ja he ovat jo "unohtaneet" tapahtuneen. Anteeksipyyntöä en ole saanut, enkä varmasti tule koskaan saamaan. Minä en ole unohtanut.
En siis tiedä uskallanko tehdä lapsia anopin takia. Olen varma, että anoppi alkaa sekaantua asioihimme vain entistä enemmän jos meillä olisi lapsi. Mies on sanonut, että haluaa olla perhe minun kanssani, ei enää äitinsä kanssa. En kuitenkaan ole varma voinko siihen luottaa. Nyt hän ajattelee niin, mutta entäs 10 vuoden päästä? Ihmisluonnolle on tavallista, että mieli muuttuu. Entä jos hän ei sitten enää jaksakaan / haluakaan puollustaa minua ja olen sitten yksin anopin armoilla. Ja jos meillä olisi lapsi, olisin ikuisesti sidottuna kamalaan anoppiini ainakin jollakin tasolla.
Minua ahdistaa myös ajatus siitä, että eroaisin anopin takia. Ehkä en ehdi löytää uutta sopivaa miestä ajoissa ja jään lapsettomaksi. Olisi varmaan pitänyt erota jo silloin kymmenen vuotta sitten. Silloin uskoimme, että anoppi hyväksyisi minut ajan myötä... vaan eipä niin ole käynyt.
Onko muita, jotka olisivat samassa tilanteessa? Tai sellaisia jotka ovat olleet samassa tilanteessa? Uskalsitteko tehdä lapsia vai lähdittekö menemään? Oletteko olleet päätökseen tyytyväisiä?
Ajattelen tätä asiaa joka päivä ja ahdistaa niin perk#%eesti. Pitäisi pystyä päättämään mitä teen.
Kommentit (36)
Anoppi siis haukkuu sinua (persoonaasi ja ulkonäköäsi) kasvokkain vuosi toisensa jälkeen? Tuo on jo niin röyhkeää, että minullekin tuli mieleen, onko kyseessä provo, mutta toisaalta voihan raju kateus, mustasukkaisuus, kieroutunut arvomaailma tai jopa persoonallisuushäiriö selittää moista, räikeän väärää käyttäytymistä.
Miehen on oltava vaimonsa puolella eikä asettua äitinsä tueksi vaimoaan vastaan (ei passiivisesti eikä aktiivisesti). Eli itse lähtisin liikkeelle avioliiton korjaamisesta ja keskustelusta miehen kanssa, ja lasten yrittämisen päätöksen perustaisin sille enkä anoppisuhteelle.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Olisi voinut olla minunkin kirjoittamani aloitus. Erona se, että meillä minun perheeni ja vanhempani ovat kivoja, normaaleja ja asuvat kaukana. Välimatkasta huolimatta olemme tekemisissä aktiivisesti puhelimitse jne. Mieheni on aina viihtynyt vanhempieni seurassa ja vanhempani tykkäävät miehestäni. Miehen vanhemmat ovat eronneet aikanaan alkoholinhuuruisen perhe-elämän päätteeksi, kun mies oli esiteini. Miehen lapsuus oli kurja, pullo meni lasten edelle, isä pieksi äitiä jne. Ei siis ihme, että vaikka välimatkaa on vain 10km ja vaikka korkki on pysynyt kiinni nyt reilu kymmenen vuotta, ei mieheni juuri tekemisissä vanhempiensa kanssa ole.
Miehen kanssa olen ollut nyt yhdessä reilu 15-vuotta. Miehen isää olen nähnyt kolme kertaa ohimennen. Raskas ihminen, joka on kiinnostunut vain itsestään. Ei mitenkään isällinen. Ei ole koskaan kenenkään lapsensa tykönä esim. kylässä käynyt (lapset nyt 34-45v) vaikka välimatkaa kotoa poismuuton jälkeen ei juuri ole ollut. Välillä alle 3km. Ei vain osaa olla isä.
Anoppia alkuaikoina näin. Käytin jopa kerran AA-kerhossa. Raskas ihminen, oman elämänsä marttyyri. Olen koittanut olla mahdollisimman neutraali ja satunnaisesti ollaan tekemisissä. Mitä vähemmän sen parempi.
Mies kuitenkin aivan loistava. Ei uskoisi kun miettii minkälaisesta perheestä on kotoisin.
Meillä nyt kaksi lasta 8v ja 4v. Ensimmäisen lapsen raskauden aikana välit anoppiin viilenivät melkein nollaan. Tämä katkokävelevä ihmisraunio kun elätteli kuvitelmia, joissa yhtä äkkiä olisi taas poikansa kanssa aktiivisissa väleissä, kaikki kunnossa ja saisi hoidella vauvaa/taaperoa yksin. Ihminen, jolla ei edes maitopurkki pysy kädessä tippumatta tai joka ei katkokävelyltään pysy edes pienen lapsen perässä. Ystävällisesti ilmoitin silloin, että ko. tulevaisuutta ei tule tapahtumaan terveydellisistä syistä. Voidaan toki kyläillä, mutta yksin en häntä vastuuseen lapsesta voi jättää. Nooooh. Siitä veti semmoiset marttyyriherneet nenään (ja nenässä ovat vieläkin) ja katkerana avautui siitä, että "On se hyvä että sulla on terveet vanhemmat, olkoot ne mummoina+ukkeina ja parempi ettei hän koskaan edes näe lasta ja että vaikea kuvitella, että tämä kaikki on myös poikansa tahto". Tekstiviesti pommitus oli järkyttävää. Olin silloin loppuvaiheessa raskaana ja töissä. Ilmoitin sitten viestillä (tästä aikaa 8,5-vuotta) että jos on asiaan liittyen jotain niin olkoon yhteydessä poikaansa, koska minulla oli tärkeämpääkin asiaa mihin keskittyä (mm. syntyvä vauva) kuin tuommoinen itsesäälissä rypeminen. Viimeisten vuosien aikana tekstiviestejä on tullut ehkä 10kpl tuon jälkeen, puheluita ehkä kaksi. Hyvä näin.
Tee lapsi jos mies on ookoo. Mutta valmistaudu siihen, että anoppi voi jonkun mummopuuskan saada ja välit menee entisestään.
Meillä tilanne nykyään se, että en ole anoppia pariin vuoteen nähnyt. Mies on joskus käynyt kylässä lasten kanssa siellä. Mummokateus on minulla vahvana; olisihan se mahtavaa, jos olisi osallistuvat ja normaalit isovanhemmat olleet lapsen elämässä mukana, mutta näillä mennään. Onneksi meillä on elämässä kuitenkin muita naapureita, joilta saanut apua tiukoissa paikoissa. Lapset hoidetaan 99,9% miehen kanssa kahdestaan. Ei ole yökyläilyjä tai reissuja mummojen tmv. kanssa. Ja se on ihan ookoo.
Noh, jos saisitte lapsia, niin anoppisi yrittäisi taatusti puuttua kaikkeen ja haukkua sinun äitiyttäsi. Ja se on tosi raskasta kun on itse synnytys- ja imetyshormoneissa ja uudessa elämäntilanteessa. Eikä kuulosta siltä, että miehesi pystyisi rajaamaan anoppisi ulos teidän perheestä, vaikka se olisi sinun ja lapsen edun mukaista.
En nyt kyllä ymmärrä, miksi anoppi on kuitenkaan näin keskeinen asia tässä päätöksessä. Jos rakastat miestäsi ja haluat lapsia hänen kanssaan, niin kuulostaisi oudolta erota vain siksi, että pelkäät anoppia. Ehkä sinun olisi syytä vahvistaa itsemääräämisoikeuttasi jotenkin, esimerkiksi terapian avulla. Jos mies ei siihen pysty, niin sinun on pakko laittaa rajat anopille. Jos teillä on vauva, niin anoppi ei tunge teille muuta kuin silloin kun se sinulle sopii, anoppi ei saa vauvaa hoitoon ennen kuin se aidosti sinulle sopii jne. Varaudu siihen, että sinun on pidettävä huolta näistä rajoista ilman miehen tukea.
Ja kävi miten kävi, älä enää missään nimessä lähde anopin luokse tai vastaa hänen puheluihinsa! Mies tavatkoon häntä jos haluaa, yksin.
tee lapsia miehesi kanssa mutta tee selväksi että anoppilaan et sinä enää mene eikä se tule koskaan teillä käymään
Munki anoppi selän takana mun miehelle sanonu, että musta tulis paska äiti.
Mies oli silloin vahvasti napanuoralla äidissään kiinni ja anoppi oli mukana jokaisessa minun ja miehen riidassa.
Erosimme hetkeksi ja palasimme yhteen kun mies tajusi millainen manipuloija oma äiti on.
Mies ei ole ollut sen jälkeen tekemisissä äidin kanssa. Minä en aio koskaan olla tekemisissä mieheni äidin kanssa.
Nyt kaikki on hyvin ja elämä on ollut paljon helpompaa.
Anoppi ei siis perustellut väitettään miksi olisin niin paska äiti.
Mun koira on mun karvavauva minkä laitan aina etusijalle ja minkä hyvinvointi on aina mulle se tärkein. (Koira ollut siis jo 9 vuotta minulla ja tulee olemaan loppuun asti.)
Miksei siis omien lapsienkin kohdalla 🤣.
Vierailija kirjoitti:
Munki anoppi selän takana mun miehelle sanonu, että musta tulis paska äiti.
Mies oli silloin vahvasti napanuoralla äidissään kiinni ja anoppi oli mukana jokaisessa minun ja miehen riidassa.
Erosimme hetkeksi ja palasimme yhteen kun mies tajusi millainen manipuloija oma äiti on.
Mies ei ole ollut sen jälkeen tekemisissä äidin kanssa. Minä en aio koskaan olla tekemisissä mieheni äidin kanssa.
Nyt kaikki on hyvin ja elämä on ollut paljon helpompaa.
Anoppi ei siis perustellut väitettään miksi olisin niin paska äiti.
Mun koira on mun karvavauva minkä laitan aina etusijalle ja minkä hyvinvointi on aina mulle se tärkein. (Koira ollut siis jo 9 vuotta minulla ja tulee olemaan loppuun asti.)
Miksei siis omien lapsienkin kohdalla 🤣.
Eikä! Siis mulla aivan sama homma! Kaks koiraa 7v ja 13v ja ne on mun karvalapsia!
Mutta älä huoli, me ollaa helvetin hyviä koiramutseja ja vielä parempia äitejä sitte lopussa. Koira opettaa vastuullisuutta ja rutineeja.
Anopin on nyt vaa parempi niellä karvaskalkki ja hyväksyä tilanne.
Ja eihän anoppia kukaan pakota tapaamaan.
Sinulla ja miehelläsi on oikeus päättää, sitten tapaako anoppi lapsia vai ei.
Ja pärjäät hyvin ilman anoppia niinkuin moni muu "vapaaehtoisesti anopiton".
Oma mielipiteeni on se, että kun lapset ovat isoja, en aio puuttua heidän asioihinsa. Tahdon, että he kasvavat itsenäisiksi aikuisiksi.
Se on vaa anopilta pois, jos on niin viksallaan, että itse omalla käytöksellä ajaa miniän ja tulevat lapsenlapset pois.
Miksi te pidätte tuollaisia ihmisiä elämässänne? Lapsillenneko haluatte opettaa, että häiriintynyt käytös on hyväksyttävää ja sikailemalla pärjää?
Saimme lapsen vaikka anoppi ehdotti aborttia.
Julma anoppi se on ollu aina, eikä ole yrittänytkään olla mummo lapsellemme.
Mutta meille lapsi on parasta ikinä! En voisi elää ilman häntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen se anoppi on? Jos yli 60v. niin eihän se siinä enää kauaa ole.
Voi elää satavuotiaaksi. Vanhemmiten ikävät luonteenpiirteet vain korostuvat.
Oma isoäitini on ollut äidilleni juuri tuollainen hirviöanoppi. Nyt isoäiti on 98-vuotias, ja edelleen täysissä voimissaan ja vähintään yhtä hankala sekä kiukkuinen kuin aina aiemminkin.
Olet antanut anoppisi hallita itseäsi ja parisuhdettasi kaikki nämä vuodet. Nyt voit päättää, että se loppuu. Selvästikään mikään mitä teet, ei muuta asiaa, joten lopeta yrittäminen. Panet välit poikki ja sillä selvä. Ole aikuinen.
On pelkästään sinun ja miehesi välinen asia, haluatteko lapsia vai ette. (Mistä on muuten vielä matkaa siihen, että todella saatte sen lapsen.) Jos teillä on lapsi, lapsella voi tietenkin olla suhde mummiinsa, vaikka sinulla ei olisikaan. Ja kun lapsi kasvaa, hän voi itse päättää, onko se suhde läheinen vai etäinen.
Kävisin myös erittäin huolellisen keskustelun miehen kanssa, että ymmärtääkö hän täysin, kuinka paljon hänen äitinsä vaikuttaa teidän elämäänne.
"Vapaaehtoisesti anopiton/apeton"
Mahtavasti ilmaistu. ;D Olen aina miettinyt kun nousee esille uusien tuttavien kanssa pehekuviot jne. että miten tämän tilanteen kiteyttäisin mahdollisimman tyylikkäästi. Vastaus; Isovanhemmat asuvat kyllä lähellä, mutta ei olla tekemisissä" on vähän huono. Herättää aina lisäkysymyksiä joihin ei voi vastata kun sen, että väkivaltainen ja alkoholistivanhempina aikanaan poikaansa pilatut välit on syy.
Kyllä uskallat, kun lapsia tulee on helpompi rohkeasti rajata muita ihmisiä (tässä tapauksessa anoppia), koska sitä ei tee itsensä takia vaan lastensa parhaaksi.
Itselläni vastaava tilanne paitsi että lapsi on jo ja mieheni tukee minua, vaikka se on monesti tarkoittanut karvaita krokotiilinkyyneleitä anopilta. En jaksa uskoa, että suhteemme olisi kestänyt lapsen tuloa, jos mies ei tukisi minua 100% ja olisi antanut äitinsä kävellä jatkuvasti ylitseni kuten on yrittänyt. Valitettavasti tämä on tarkoittanut, että lapsi ei juurikaan näe isovanhempiaan, mutta en voi heitä pakottaakaan sietämään minua ja sitä, että olen lapsen toinen vanhempi.
Ei se anoppi puutu asioihin jos ei anna puuttua. Viesteihin tai puheluihin ei tarvitse vastata eikä kylään tarvitse päästää.
Jos haluaa lasten olevan tekemisissä isoäidin kanssa niin kaikki tapaamisten aikana kuullut pyrkimykset sekaantua voi unohtaa heti.
Itse olen pyrkinyt olemaan mukana tapaamisissa aina koska haluan olla kuulemassa mitä anoppi lapsille puhuu, jotta voin sitten tehdä asialle jotain jos minua haukutaan lapsille.