Mitä ajattelet ihmisestä, joka vihaa työtänsä aivan silmittömästi?

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti? Pidän pelkurina. Yhtään kukaan ei pakota uhraamaan elämäänsä asialle jota vihaa SILMITTÖMÄSTI, vaan tuollaiseen tilanteeseen jääminen on aina itsestä pohjimmiltaan kiinni. Jos ei edes aktiivisesti tee asialle mitään, eli hae uutta työpaikkaa tai etsi muita vaihtoehtoja kuten uuden alan opiskelu tai ihan mikä tahansa muu (työttömyyskin on imo parempi valinta kuin oman arkensa silmitön vihaaminen, ja sitä voi olla varsin tyytyväinen ja positiivinen ihminen työttömänä kun aikaa ja energiaa vapautuu oikeasti tärkeille asioille kuten itseensä tutustumiselle, perheelle ja harrastuksille) ja valitsee uhriutua ja myrkyttää ympäristöään negatiivisella energialla niin on kyseessä sellainen ihmistyyppi jonka seuraa välttelen kuin ruttoa. Välillä elämässä tulee tottakai kausia, jolloin on pakko jaksaa jonkun aikaa ikäviä elämäntilanteita tai suorittaa loppuun lupaamiaan asioita ja kantaa myös vastuuta, mutta jos puhutaan esim. jo vuosia kestäneestä tilanteesta ja jatkuvasta valituksesta, voi marmattaja katsoa vain ja ainoastaan peiliin. Itselläni on kokemusta kaikista näistä vaihtoehdoista; sekä hyvistä että huonoista työpaikoista ja työtilanteista, että onnellisesti että onnettomana työttömänä olemisesta. Oma tyytyväisyys on kaikkein tärkeintä, ja onnellinen voi olla sekä työttömänä että mukavassa työssä. Tuollainen oman elämän vihaaminen taas on aina omista valinnoista ja asenteesta kiinni, mihin olen siis syyllistynyt menneisyydessä itsekin. En enää ikinä aio vajota samaan, sillä ymmärrän että vastuu onnestani on itselläni. Muiden hyväksynnästä tai ymmärryksestä viis, eläkää elämäänne niin että se tuntuu arkenakin edes kohtuullisen mukavalta. Mitä järkeä elää vain lomia ja viikonloppuja varten, kun silloinkin vain todennäköisesti vituttaa se tuleva maanantai? Missä välissä sitä ehtii silloin olla elossa tai oikeasti nauttia mistään? Miten tuollainen uhriutuminen hyödyttää pidemmän päälle yhtään ketään, vai mittaako tuollainen marttyyri "kunnon kansalainen" ihmisarvonsa ihan oikeasti vain ja ainoastaan työntekijänä ja yhteiskunnan veronmaksajana, ei ihmisenä, elävänä sieluna jolla on oikeus elää elämäänsä ja toteuttaa itseään? Minusta tuollainen tilanne kuulostaa aina myös kovin surulliselta siksi, ettei nämä valittajat välttämättä edes oikeasti tunne itseään tai tiedä mitä muutakaan he haluaisivat tehdä. He valittavat, kun eivät tiedä mistään muustakaan. Töihin raahaudutaan vaikka sitä vihataan, koska ei osata edes kuvitella itseä missään muussa roolissa. Kysyykö tällainen ihminen itseltään koskaan "Missä minä olen hyvä, mistä minä nautin ja pidän? Mitä minä teen tekemisen ilosta?". Samat tyypit todennäköisesti tehtailevat myös tänne niitä työttömien ja mielenterveysongelmaisten tuomitsemis- ja syyllistämiskeskusteluja. Kun itsellä on paha olla, ei kukaan muukaan saa olla vapaalla tai hakea edes apua ongelmiinsa. Kukaan ei ansaitse mitään diagnooseja, kun itse painaa p skaduunia päivästä toiseen. Muilla täytyy olla ihan yhtä kurjaa ja kaikki masentuneet vois vaan ottaa itseään niskasta kiinni. Jne.

Mulla on puuttunut motivaatio työntekoon koko elämäni, en ole koskaan tykännyt mistään vaikka olen ollut monella alalla töissä. Kokeiltu on, ei vaan rahakaan motivoi. Kunnianhalu täysin nollassa. Mistä löytyisi sellainen työpaikka missä olisin hyvä, eli saada olla kotona kuin vapaa lintu. Lotottu on ja voittoa ei ole vielä tullut. Ehkä ens la, niin ei tarvitsisi ainakaan elää tuilla.

Osalle se voi olla myös paineenpurkustrategia, eivätkä he ihan oikeasti vihaa niin paljon työtään. Sen kun purkavat liioittelevaan tapaan tunteitaan, koska se helpottaa.

Itse oon it-alalla, ja melkein aina kun juttelen toisen alan ammattilaisen kanssa, me molemmat valitamme ihan julmetusti töistämme. Ahdistavaa, kamalaa, stressaavaa, aamuöisin herää paniikkiin, työpaikkaa kutsutaan esim. nimellä helv*tti ja pomoja demoneiksi jotka tökkivät hiilihangoilla tms. 

Mutta tuskin meistä kukaan vapaaehtoisesti silti työtään vaihtaakaan. Alan luonne on olla täynnä painetta ja epävarmuutta, mutta siitä oppii jopa tykkäämään, kunhan saa välillä purkaa sitä toista puolta melodramaattisella valittamisella.

Kohta jo eläkkeellä onneksi kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti? Pidän pelkurina. Yhtään kukaan ei pakota uhraamaan elämäänsä asialle jota vihaa SILMITTÖMÄSTI, vaan tuollaiseen tilanteeseen jääminen on aina itsestä pohjimmiltaan kiinni. Jos ei edes aktiivisesti tee asialle mitään, eli hae uutta työpaikkaa tai etsi muita vaihtoehtoja kuten uuden alan opiskelu tai ihan mikä tahansa muu (työttömyyskin on imo parempi valinta kuin oman arkensa silmitön vihaaminen, ja sitä voi olla varsin tyytyväinen ja positiivinen ihminen työttömänä kun aikaa ja energiaa vapautuu oikeasti tärkeille asioille kuten itseensä tutustumiselle, perheelle ja harrastuksille) ja valitsee uhriutua ja myrkyttää ympäristöään negatiivisella energialla niin on kyseessä sellainen ihmistyyppi jonka seuraa välttelen kuin ruttoa. Välillä elämässä tulee tottakai kausia, jolloin on pakko jaksaa jonkun aikaa ikäviä elämäntilanteita tai suorittaa loppuun lupaamiaan asioita ja kantaa myös vastuuta, mutta jos puhutaan esim. jo vuosia kestäneestä tilanteesta ja jatkuvasta valituksesta, voi marmattaja katsoa vain ja ainoastaan peiliin. Itselläni on kokemusta kaikista näistä vaihtoehdoista; sekä hyvistä että huonoista työpaikoista ja työtilanteista, että onnellisesti että onnettomana työttömänä olemisesta. Oma tyytyväisyys on kaikkein tärkeintä, ja onnellinen voi olla sekä työttömänä että mukavassa työssä. Tuollainen oman elämän vihaaminen taas on aina omista valinnoista ja asenteesta kiinni, mihin olen siis syyllistynyt menneisyydessä itsekin. En enää ikinä aio vajota samaan, sillä ymmärrän että vastuu onnestani on itselläni. Muiden hyväksynnästä tai ymmärryksestä viis, eläkää elämäänne niin että se tuntuu arkenakin edes kohtuullisen mukavalta. Mitä järkeä elää vain lomia ja viikonloppuja varten, kun silloinkin vain todennäköisesti vituttaa se tuleva maanantai? Missä välissä sitä ehtii silloin olla elossa tai oikeasti nauttia mistään? Miten tuollainen uhriutuminen hyödyttää pidemmän päälle yhtään ketään, vai mittaako tuollainen marttyyri "kunnon kansalainen" ihmisarvonsa ihan oikeasti vain ja ainoastaan työntekijänä ja yhteiskunnan veronmaksajana, ei ihmisenä, elävänä sieluna jolla on oikeus elää elämäänsä ja toteuttaa itseään? Minusta tuollainen tilanne kuulostaa aina myös kovin surulliselta siksi, ettei nämä valittajat välttämättä edes oikeasti tunne itseään tai tiedä mitä muutakaan he haluaisivat tehdä. He valittavat, kun eivät tiedä mistään muustakaan. Töihin raahaudutaan vaikka sitä vihataan, koska ei osata edes kuvitella itseä missään muussa roolissa. Kysyykö tällainen ihminen itseltään koskaan "Missä minä olen hyvä, mistä minä nautin ja pidän? Mitä minä teen tekemisen ilosta?". Samat tyypit todennäköisesti tehtailevat myös tänne niitä työttömien ja mielenterveysongelmaisten tuomitsemis- ja syyllistämiskeskusteluja. Kun itsellä on paha olla, ei kukaan muukaan saa olla vapaalla tai hakea edes apua ongelmiinsa. Kukaan ei ansaitse mitään diagnooseja, kun itse painaa p skaduunia päivästä toiseen. Muilla täytyy olla ihan yhtä kurjaa ja kaikki masentuneet vois vaan ottaa itseään niskasta kiinni. Jne.

Mulla on puuttunut motivaatio työntekoon koko elämäni, en ole koskaan tykännyt mistään vaikka olen ollut monella alalla töissä. Kokeiltu on, ei vaan rahakaan motivoi. Kunnianhalu täysin nollassa. Mistä löytyisi sellainen työpaikka missä olisin hyvä, eli saada olla kotona kuin vapaa lintu. Lotottu on ja voittoa ei ole vielä tullut. Ehkä ens la, niin ei tarvitsisi ainakaan elää tuilla.

Tätä mä en myöskään ymmärrä, mikset sitten ole vain työtön kun ei kerran edes ole kunnianhimoa tai rahakaan motivoi!? Mikset vain ole oma itsesi ja anna muiden ajatella asiasta mitä huvittaa? :D Suomessa on jo nyt niin huutava pula työpaikoista, että eikö ole hyvä, että työpaikan saa sellainen tyyppi joka oikeasti haluaa töihin ja tarvitsee sitä eikä niin että paikan saa siihen työkkäristä pakotettu työnvieroksuja joka keksisi parempaakin tekemistä päivilleen. Kuinka munatonta meininkiä on ensin valittaa siitä miten ilmeisesti kaikenlainen työ tekee elämästä helvettiä, mutta myös samaan aikaan olla niin lammas ettei kehtaa jättäytyä tukienkaan varaan siksi että "yhteiskunta tuomitsee". No anna tuomita!? Tai hae apua ja mene esim. ammatinvalintapsykologille, tutustu omiin vahvuuksiisi ja intohimoihisi ja tee siitä itsellesi työ. Miksi suurimmalla on nykyään tämä asenne, että kaikki polut pitäisi yhteiskunnan talloa itselle valmiiksi ja että kaikkiin valintoihin tarvittaisiin joku keskivertosuomalaisen hyväksyntä. Ota vastuu, ala elää. Epävarman ihmisen merkki on se ettei ensinnäkään uskalla tehdä mitään päätöksiä ja toiseksi se että antaa muiden vaikuttaa niihin päätöksiin jotka lopulta tekee. Aidosti onnellinen ja itsenäinen ihminen ei välitä siitä vaikka suurin osa ei ymmärtäisi miksi elää kuin elää. Ja jos oikeasti tulisi onnelliseksi ihan vain puhtaasti siitä verojen maksamisesta niin silloin varmaan olisi ihan vain tyytyväinen siitä työstään oli se mitä tahansa. Huoh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikilla ole mahdollista valita.

Kyllä on.

Sinä et ole kaikki.