Onko täällä muita keski-ikäisiä, joilla ei työkavereiden ja perheen lisäksi ole ketään ystäviä?

Minulla ei ole.  On meitä.

Miten ihmeessä ei olisi?

Eikä niiden työkavereiden ja perheenjäsenten kanssa voi mistään puhua, aivan turhia ihmisiä, pelkkiä kahvipöytäjutusteluseuralaisia.

Työpaikalla kannattaakin pitää matalaa profiilia eikä kaveerata liikaa. Olen monet kerrat huomannut vuosien varrella, miten puukkoa tulee selkään jos avautuu liikaa, se ei todellakaan kannata.  Olen aina ihaillut niitä, jotka osaavat pitää tietyn rajan olematta kuitenkaan täysin  tuppisuita. Itse välillä möläytellyt omia asioitani liikaa ja kyllähän ne jutut aina lähtee liikkeelle " sulle vaan kerron"-tyylisesti.

Se vasta yksinäistä on kun on työttömänä. Ei ole rahaa mihinkään eikä oikein kehtaa edes ihmisten ilmoille. Olen itse lopettanut yhteydenpitämisen ihmisiin.

Minulla on kaverina mies ja pari sukulaista, mutta se on ihan tarkoituksellista. En pidä yhteyttä ystäviini, käy kylässä enkä halua seurustella ihmisten kanssa. Olen erakko, introvertti ja nautin tästä.

Mä oon kanssa nyt vanhempana huomannut, että elämä on paljon helpompaa kun ei ole paljon tekemisissä sukulaisten ja tuttavien/kavereiden kanssa. Viihdyn kahdestaan mieheni kanssa tai ihan vain yksinkin. Koen aikani arvokkaaksi ja touhuan monenlaista kirjoitan, maalaan, ompelen, soitan kitaraa yms. En halua tuhlata aikaani muiden ihmisten asioiden pohtimiseen ja jahkaamiseen. Enkä myöskään koe tarpeelliseksi kertoa omista asioistani muille. Ne menevät vain sekaisemmiksi kun kulkevat suusta suuhun. Kaveruus saattaa myös olla hyvinkin raskasta ja vaativaa. 

Jäin työttömäksi pitkästä työsuhteesta yt-neuvotteluissa. Yhteydenpito työkavereihin on loppunut. Olen yksineläjä. Minulla ei ole ystäviä, ainoa kontaktini on vanha isäni. Onneksi viihdyn yksin, mutta joskus olisi kiva, kun olisi joku, jolle jutella "naisten kesken", tai olisi joku, jonka kanssa mennä jonnekin. Ettei aina tarvitsisi olla yksin.

Ihan sama tilanne täällä,pelkkä perhe ja työkaverit,eli ei oikeastaan kavereita

Jep, mutta ei ole miestäkään. Eikä meillä töissä puhuta muista kuin työasioista, se vähä mikä on pakko (miesvaltainen työpaikka). Mutta tämä on juuri se miten haluankin asioiden olevan - vaikka alle kolmikymppisenä kärsin usein yksinäisyydestä, niin vanhemmiten ensin totuin siihen ja nykyään suorastaan rakastan sitä.

Täällä. Tosin olen sen verran erakkoluonne, etten moisia kaipaakaan.

Minä. En vain töiden lisäksi jaksa pitää yhteyttä ystäviini. Tai ilmeisesti entisiin sellaisiin, koska eivät jaksa yksipuolista yhteydenpitoa. En koskaan soita kenellekään. 633

Täällä kanssa erakko introvertti ja en kaipaa ystäviä, mies ja työkaverit riittää.

Minä olen vain tyytyväinen, ettei tarvitse sovittaa mitään kavereita elämään. Tai on mulla yksi lukioaikainen kaveri, jota näen pari kertaa vuodessa, se on ihan ok. Töissä saa jutella työkavereiden kanssa ja siskon kanssa olen paljon tekemisissä. Näin on just hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Siis tarkoitan sellaisia, joille oikeasti voisi puhua joistain tärkeistä asioista. Minulla ei ole ketään. Kukaan ei ole soittanut minulle vuoteen, lukuun ottamatta miestäni.

Joo mutta sulla on se mies, se kumppani, se tuli ja turva ja se ystävä. Mulla ei ole mitään noista. Mä en suoraan sanottuna ymmärrä parisuhteessa olevia perheellisiä ihmisiä, jotka valittavat kaverien puutetta ja yksinäisyyttä. Te että tiedä mitä se oikeasti tarkoittaa ennen kuin oikeasti olette täysin yksin. Niin kuin minä esimerkiksi.

Täältä löytyy yksi. Perhe on ja työkaverit.

N48

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä ei olisi?

Eikä niiden työkavereiden ja perheenjäsenten kanssa voi mistään puhua, aivan turhia ihmisiä, pelkkiä kahvipöytäjutusteluseuralaisia.

Turhia ihmisiä? 😂

Omat aikuiset lapset on, ei muita. Enkä tosiaan voi edes kuvitella, että lapsilleni vuodattaisin murheeni ja ongelmani. Ketään ihmistä ei ole, jolle voisin vilpittömästi puhua aratkin asiat.

Tämmöistä se vain on, kaikkeen pitää sopeutua. Onneksi olen myös introvertti ja tykkään yksinolosta ja omasta rauhasta.

Olen aina ollut jotenkin ulkopuolinen ja kärsinyt siitä.

Toisaalta, pölvästien seura ei ole koskaan ollut vaihtoehto yksin ololle.

Nyt alkaa olla lapsista enenevässä määrin melkein aikuista seuraa kun ovat kasvaneet.

Onneksi lapsistani on kasvanut hieman sosiaalisempia.

Introverteimmallakin(12v tyttö) on pari koulukaveria.

On puoliso ja pari sukulaista, työkaverit ja pari tuttavaa. Introvertti outo erakko olen enkä tästä siis kärsi. Eläimiä on kyllä sitten senkin edestä ja harrastuksia, joita siis harrastan yksin.

On meitä. Minulla ei ainakaan ole yhtään ihmistä, jolle voisin huoliani tai mieltäni muuten vaan vaivaamia asioita sanoa. Minullakin on kuitenkin mies, mutta ei millään muotoa luottoihminen. Hänelle en voi uskoutua. Hän ei kuuntele, eikä välitä.

Perheenjäsenillä, vanhemmilla ja sisaruksilla, on omia huolia niin paljon, etten omillani voi taakkaa lisätä.